lauantai 12. lokakuuta 2013

Makluba eli keikausvuoka مقلوبا

Viimeisin hehkuvan kiinnostuksen kohteeni, arabian kieli, alkaa levitä keittiöönikin. Ensin nimittäin keksin, että Yleisradion esittämästä hauskasta ruokaohjelmasta Lähi-idän herkut oppii arabiaa samalla kun voi kuolata ruoalle. Sitten löysin lähikirjastostani Miriam Al Hashimin kirjoittaman kirjan Traditional Arabic Cooking, josta niin ikään opettelen arabiankielistä ruokasanastoa ja -kulttuuria.

Kirjasta löytyi monta kiinnostavaa reseptiä ja vielä enemmän sovelluskelpoisia ohjeita. Kokeilin ensiksi maklubaa, joka on monen arabiankielisen alueen perinneruoka. Sitä valmistettiin myös Lähi-idän herkkujen kolmannessa osassa. Makluba, jonka kirjoittaisin arabiaksi joko مقلوب (maqloub) tai مقلوبا (maqlouban; veikkaan jälkimmäistä), tarkoittaa 'ylösalaisin'. Kyseessä on vuokaruoka, jossa ainekset ladotaan kerroksittain kattilaan tai vuokaan ja paistamisen jälkeen keikautetaan tarjolle. Tuloksena on kakkumainen ruokakeko, jonka voi nauttia esimerkiksi jugurtin ja salaatin kera.

Sivukuva paljastaa osan kasvis-makluban kerroksista.

Perinteisesti maklubaan laitetaan kanaa, munakoisoa, sipulia ja riisiä. Mutta enkö vain ruvennut sooloilemaan tässäkin! Väsäsin kasvis-makluban niistä aineista, joita sattui olemaan. Arabikeittiön asiantuntijat sanovat varmaan nyt, ettei minun keikausvuokani ole makluba, ja he saavat vapaasti olla sitä mieltä. Mielestäni tämän ruoan maklubuus syntyy keikauttamisesta, ei tietyistä raaka-aineista.

Kokosin tämän herkullisen kasvis-makluban pieneen uunivuokaan. Ideana on siis se, että vuokaan ensiksi pantavat ainekset jäävät keikautetun "kakun" päällimmäisiksi. Siispä laitoin ensiksi värikkäitä kasviksia: keltaisesta paprikasta leikattuja rinkuloita ja minitomaateista leikattuja kantapaloja. Peitin ne paksuhkolla kerroksella täysjyväriisiä, jonka olin keittänyt hieman yli puolikypsäksi. (Ei kyllä olisi tarvinnut keittää niin kauan.)

Seuraava kerros oli pannulla paistettua sipuli- ja valkosipulisilppua. Sitten laitoin ohueksi (1 mm) viipaloitua porkkanaa, jota oli kuullotettu hetki pannulla ja maustettu kanelilla, inkiväärillä ja kardemummalla. Porkkanoitten jälkeen panin taas ohuen kerroksen täysjyväriisiä. Likistelin kerrokset kauhalla erittäin tiiviiksi samoin kuin olisin taputellut hiekkaa ämpäriin hiekkakakkua tehdessä. Hiekkalaatikolla tosiaan opitaan monet aikuiselämän taidoista.

Viimeiset kerrokset olivat kikherneseosta ja riisiä. Kikherneseokseen paahdoin ensin seesaminsiemeniä pannulla, lisäsin joukkoon kikherneitä ja osan sipuli- ja valkosipulisilpusta ja annoin paistua hetken. Maustoin seoksen sitruunamehulla, hunajalla, persiljalla, mustapippurilla ja chilillä. Tämä oli kenties kakun herkullisin osio!

Kun kaikki kerrokset olivat valmiit, levittelin vuoan pinnalle vielä lisää minitomaattiviipaleita ja paprikanpaloja ja ripottelin kurkumaa. (Kurkuman käytössä vasta lopuksi oli se ajatus, että kakun pohja tulisi keltaiseksi ja muut kerrokset jäisivät vaaleammiksi.) Sitten kaadoin päälle varovasti tilkan vettä. Paistoin vuokaa 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia. Erehdyin lisäämään nestettä paiston aikana, ja se mokoma ei enää imeytynytkään aineksiin vaan teki ruoasta vetisen.

Kurkumasta saatiin kiva keltainen (أصفر, asfera) väri.

Kun totesin riisin olevan kypsää, otin vuoan uunista ja annoin sen jäähtyä muutaman Fairouz-biisin ajan. (Fairouz on kuuluisa libanonilainen laulajatar, ja mistäpä oppisi paremmin kieltä kuin lauluista.) Pyöräytin vielä veitsen pitkin vuoan reunoja varmistaakseni, että paistos irtoaisi vuoasta nätisti. Sitten likistin ison lautasen tiiviisti vuoan päälle ja keikautin vuokaruoan ympäri. Humps! Lievästä vetisyydestään huolimatta kakkunen pysyi hyvin kasassa. Koristelin sen mustilla oliiveilla ja persiljalla. ممتاز (mumtaaz) eli erinomaista!

Perinneruoka, joka ei ole lähelläkään alkuperäistä perinneruokaa, on silti maukasta.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Falafelpallukat ja jugurttikastike

Ensiksi: kamerani on aivan surkea. Toiseksi: en ole kovin kaksinen valokuvaaja. Kolmanneksi: asunnossani on järkyttävän huono valaistus. Neljänneksi: falafel on aivan liian hyvää ruokaa jäähtyäkseen kovin pitkällisissä valokuvausoperaatioissa. Viidenneksi: falafelpallukkakuvauksiani haittaa jokin paha henki tai vähintään jonkinasteinen kirous. Siksi tätä kirjoitusta on saatu odottaa näin kauan – ja parempia kuvia saadaan odottaa edelleen. Se harmittaa, koska onhan sentään kyse yhdestä lempiruoastani!

Kuvan falafelpallukat on paistettu rasvassa, mistä todistaa ylimääräistä rasvaa imevä talouspaperi.
Nyt kuitenkin teemme vähärasvaisia pallukoita uunissa!

Falafelpyörykät ovat herkullista ja täyttävää muonaa, jota voi syödä melkein minkä tahansa kanssa. Monesti pallukat uppopaistetaan öljyssä, eivätkä ne siksi ole mitään kevyintä ruokaa. Jos haluaa selvitä vähemmällä rasvalla, kannattaa koettaa paistaa falafelpallukat uunissa, kuten minä seuraavassa ohjeessa.

Minulla ei ole minkäänlaisia surauttimia, monitoimikoneita tai muita sähkövehkeitä, joilla falafelpallukkataikinasta saisi kuohkeaa ja tasaista. En anna sen haitata. Sen sijaan minulla on raakaa lihasvoimaa ja suht hyvä käsikäyttöinen muussain, jolla voin survoa purkillisen kikherneitä karkeaksi mössöksi. Tykkään siitä, että tasaisemman tahnan joukossa on hienontumattomiakin herneitä.

Muussattujen kikherneitten joukkoon sekoitan yhden hienonnetun sipulin ja noin 3 silputtua valkosipulinkynttä (mitä enemmän, sitä parempi), ½ dl seesaminsiemeniä, pari ruokalusikallista gram- eli kikhernejauhoa, reilun teelusikallisen ruokasoodaa ja mausteeksi runsaasti juustokuminaa ja ystäväni H.:n kuivattamaa minttua, vähemmän suolaa ja vielä vähemmän chilihiutaleita ja cayennepippuria. Aineet on ehdottomasti sekoitettava hyvin, jottei kellekään onnettomalle ruokaijalle sattuisi pelkkää chiliä ja soodaa sisältävää pallukkaa. Jos muuten ihmettelit gramjauhoa ja soodaa, niitten tarkoitus on kuohkeuttaa taikinaa. Ilman niitäkin voisi varmasti selvitä.

Hyvin sekoitettuihin kuiviin aineksiin silppuan reilut puoli puntillista tuoretta persiljaa. En näe syytä kieltää myöskään pakastetun persiljan käyttöä. Olisi hyvä, jos persilja olisi joko huuhtelemisen tai sulattamisen jäljiltä vähän märkää, koska siitä saadaan lisää kosteutta ns. mureketaikinaan. Viimeiseksi sekoitan falafelpallukkataikinaan pari ruokalusikallista sitruunamehua, ihan pieni tilkka öljyä ja maun mukaan tabascoa, kun siihen olen taas niin mielistynyt. Jälleen sekoitan huolellisesti. Sitten falafelpallukkataikinan voikin jättää toviksi kehittämään kaasuja.

Aijaijai kun olisi ollut vielä tuoretta minttua!

Jonkin aikaa tekeytyneestä taikinasta alan sitten pyöritellä jonkinlaisia pallukoita vedellä kostutetuin käsin. Suosikkimuotoni on litistetty pallo, vähän kuin paksu mitali, koska se paistuu suht nopeasti ja on helppo mahduttaa sekä pitaleivän sisään että pakasterasiaan. Pallukat kannattaa asemoida heti paistamispaikoilleen leivinpaperoidulle uunipellille. Käsiä voi huuhtaista aina välillä, jotta taikina ei tartu niihin vaan pysyy kuosissa. Pallukoihin voi halutessaan suihkia oliiviöljyä suihkepullosta, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Falafelpallukat voivat olla aika lähelläkin toisiaan, koska ne eivät yleensä leviä mihinkään suuntaan.

Näitä falafelpallukoita paistetaan 225-asteisessa uunissa noin 15–20 minuuttia tai kunnes alati herkullisemmiksi käyvät tuoksut saavat läsnäolijat läähättämään kuin Pavlovin koirat ja kuolan valumaan suupielistä.

Valmiitten falafelpallukoitten kanssa maistuu erinomaisesti jugurttikastike. Maustamattomaan paksuun jugurttiin sekoitan valkosipulisilppua, sitruunamehua, hunajaa, minttua, oreganoa, suolaa ja mustapippuria. Kastikkeen kannattaa antaa maustua mieluiten koko pallukoitten tekoajan, jotta maut pääsevät kunnolla esiin. Tämä tsatzikimainen kastike täydentää erinomaisesti falafelpallukoitten makua sekä pitaleivän täytteenä että esimerkiksi lisäkeriisin tai -ohran kastikkeena. Kaveriksi vielä salaattiakurkkua, tomaattia, paprikaa, punasipulia, oliiveja ja fetasalaattijuustoa, niin a vot!

Lintu jäähtyy -blogissa on muuten myös pitaleipäohje, jota voit hyödyntää, jos sinussakin on "arabiemännän ainesta" tai jaksat muuten nähdä vaivaa ruokasi eteen.

Epätarkka kuva esittää aiemmin näkyneestä taikinasta valmistettuja falafelpallukoita.

Pitaleivät

Vehnäisiä leipätaskuja, nam nam.

Pitaleipien tekemiseen liittyy aina huima jännitys: kohoavatko ne paistuessaan odotuksenmukaisiksi ilmatyynyiksi? Vaikka muuten väsään taikinoita miten sattuu, pitaleipätaikinan koetan sekoittaa hyväksi koetun ohjeen mukaan, jotta onnistuisin varmemmin. Suuri on se riemu, kun taikinalätyskät yksi kerrallaan pullahtavat uunissa pieniksi palleroisiksi!


Oheinen lyhytelokuva tarjoaa hehkuvaa jännitystä kuuman uunin ääressä. Rupesiko nälättämään? Hyvä. Jatkan edelleen perinteisen reseptin välttelyä tekstilajina, joten esitän tämänkin ohjeen narratiivisessa muodossa.

2 ½ dl vettä lämmitetään noin 42-asteiseksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että vedenkeittimessä kuumennetaan vesi 45-asteiseksi ja kaadetaan oikea määrä jäähtymään leivontakulhoon. Loput vedet voi kuumentaa kiehuvaksi ja hörppiä teenä ruoanlaiton ohessa.

Lämpimään veteen liuotetaan ½ tl suolaa, 1 tl sokeria ja 1 pussi kuivahiivaa. Sitten taikinanesteeseen sekoitetaan 4–5 dl jauhoja, mutta kernaasti ei kaikkia kerralla. Jauhot voivat olla kokonaan vehnää, mutta laitan yleensä niitten joukkoon osan grahamjauhoja ja vehnäleseitä. Sitten taikinaa vaivataan jollakin värkillä, ja kun värkistä ei ole enää hyötyä, aletaan vaivata käsin. Tarvittaessa lisätään jauhoja. Lopuksi taikinaan vaivataan tilkka (n. 2 rkl) öljyä. (Öljyä ei välttämättä tarvittaisi taikinaan kuin muutama tippa, mutta jos kaikkia leipiä ei aio tarjoilla heti, kannattaa käyttää öljyä nuo pari ruokalusikallista, koska se parantaa säilyvyyttä.) Taikina saa kohota vedottomassa paikassa vähintään 20 minuuttia, mieluummin puolisen tuntia.

Kohonnutta taikinaa vaivataan voimakkaasti. Siitä pyöritellään esimerkiksi 8 isompaa pallukkaa tai 12 pienempää (tai 16 pientä tai X-määrä aivan miniatyyristä) sen mukaan, kuinka paljon syöjiä on tulossa tai kuinka monta kertaa kukin kehtaa santsata tai missä asennossa planeetat ovat tai minkä värinen lintu istuu puussa. Pallukoita niin ikään vaivataan jauhotetulla pöydällä. Ne kaulitaan mahdollisimman vähin vedoin pyöreiksi lätysköiksi, asetellaan paistoasemiinsa leivinpaperille ja jätetään puoleksi tunniksi kohoamaan leivinliinan alle vedottomaan paikkaan.

Tässä taikinassa on vehnäleseitä ja grahamjauhoja luomassa illuusiota terveellisyydestä.

Lätyskät ovat kohonneet riittävästi, kun niitten paksuus on kaksin- tai kolminkertaistunut ja kun niitten pinnassa näkyy lupaavanoloisia ilmakuplan alkuja. Kun näin on näreet, uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pellillinen läystäkkeitä törkätään sisään. Uunin luukkua ei kannata aukoa paiston aikana tai ainakaan paiskoa sitä, koska muuten ilmatyynyt saattavat lässähtää. Leivät saavat paistua 6–8 minuuttia mukavan ruskeiksi ja voimakkaasti kohonneiksi palleroisiksi. Mikäli pitaleivät on paistettu kuumassa lämpötilassa rapeiksi, niitten kannattaa antaa jäähtyä leivinliinan alla, jotta niistä tulee helpommin käsiteltäviä. Liian rapeaa leipätaskua on vaikea täyttää ja syödä!

Maailma ei kaadu, jos pidat paistaa vahingossa alemmassa lämpötilassa. Nämä paistuivat vain 220 asteessa ja jäivät vaaleiksi ja pehmeiksi, mutta  olivat muuten ihan kelvollisia.

Hieman jäähtyneet pitaleivät voi täyttää vaikkapa falafel-pallukoilla, jugurttikastikkeella ja erinäisillä kasviksilla. Liian vetisiä aineksia kannattaa välttää, koska muuten luvassa on sotkua. Suolaiset ja kirpeät täytteet maistuvat ainakin minulle parhaiten!

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Panzatouille, lämmin kasvis-leipäpata

Kesä hävisi yhtäkkiä, ja on pitänyt liian pian ryhtyä keksimään lämmittäviä syysruokia. Kuitenkaan meillä täällä Lintu jäähtyy -blogissa ei ole tehnyt mieli järin raskaita ruokia. Siispä olemme päättäneet huijata itseämme ja kalenteriamme jatkamalla kesäkurpitsan ja ihmeen pitkään hengissä sinnitelleen basilikan nauttimista. Kesäkurpitsalla ja tuoreyrteillä on jotain tekemistä kesän kanssa, eiks je?

Koska hyytävässä kylmyydessä selviäminen kuitenkin edellyttää joko paksumpaa takkia, pitkiä kalsareita tai lämmintä ruokaa iltasalaattien sijasta, käytämme niitä vaihtelevasti. Tämän järkeilyn perusteella iltaruoaksi aiottu ja kuivuneesta leivästä taiottu panzanella sai luvan muuttua ratatouillempaan suuntaan panzatouilleksi. Suomeksi sanottuna kyse on paistetuista (touiller 'paistaa') kasviksista ja leivästä kootusta pataruoasta.

Kai tämä on jonkinlaista lohturuokaa hiilihydraattipitoisuutensa takia.

Perinteiseen tapaan tämäkin homma alkaa sipulisilpun paistamisella pannulla. Sekaan voi laittaa myös valkosipulisilppua, jos seuraavana päivänä ei ole opetusta tai muita tilaisuuksia, joissa täytyy hengittää. Kun sipulit ovat kuullottuneet, lisätään paloiteltua paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jos on munakoison ystävä, voi laittaa myös sitä; minä en. Sekoitellaan vihanneksia tovi. Sitten on kuutioitujen tomaattien vuoro päästä paistumaan.

Vihannesten ruskistuttua ja pehmennyttyä hieman pataan kannattaa lisätä ripaus ruskeaa sokeria ja tilkka sitruunamehua (tai vaikka jotain hyvää etikkaa) sekä rouhaista joukkoon mustapippuria. Yrttien kanssa ei voi koskaan liioitella, joten sekaan ripoteltakoon oreganoa, basilikaa ja timjamia. Jos vihannekset näyttävät liian jämäköiltä, voi olla syytä lisätä vähän vettä (tai mikä ettei jotain lientä tai valkoviiniä).

Kun ratatouillempi osasto miellyttää maultaan ja koostumukseltaan, sekoitetaan joukkoon kalamataoliiveja (leikkaan ne aina vinottain puoliksi, jotta saan tuplasti oliiveja, hahaa!), paloiteltua fetasalaattijuustoa ja kuivia, paahdettuja leipäkuutioita*. Jos leipäkuutioita ei ole valmiina, voi aloittaa paisto-operaation paahtamalla kuivunutta jämäleipää pannulla ja siirtymällä vasta sitten sipuleihin.

Panzatouille on minusta parasta silloin, kun vihanneksissa riittää pureksittavaa ja leipä on murenevan rapeaa, mutta juusto on juuri sulamaisillaan. Päälle vielä tuoretta basilikaa, ja kesän jatkot voivat alkaa!

Basilika siirtyi syyskauteen ja muutti vanhaan teekuppiin.

* Kuivia, paahdettuja ja maustettuja leipäkuutioita alkaa löytyä ainakin minun kaapeistani melkein jatkuvasti. Päätin, etten enää heitä leipää pois, vaan hyödynnän sen hyvissä ajoin ennen kuin se homehtuu. Pilkon tai revin kuivahtaneet leivät, suihkin niihin oliiviöljyä, maustan valkosipulilla ja yrteillä ja paahdan ne uunissa. Tällaiset tee-se-itse-krutongit maistuvat etenkin keittojen ja salaattien höysteenä.

lauantai 24. elokuuta 2013

Neurakakut eli kauranekut

Neurakakkutaikinan maistelu suoraan kulhosta. Ai että.

Neurakakkuja – siis kauranekkuja – tehtiin kotona usein, kun olimme pieniä. Siirappi-voi-sokeri-kauraseoksen vuosikausia jatkuneen mussuttamisen jälkeen emme ole enää niin pieniä. Mutta nami nam sitä keksitaikinaa! Myönnän, että lapsena useammin kuin kerran sekoitimme tätä neurakakkutaikinaa (ilman soodaa), piilouduimme kulhon kanssa saunaan ja hotkimme taikinaa "raakana".

Neurakakut ovat täydellinen makeanhimon taltuttaja. Ei niitä oikeasti jaksa syödä kuin pari ruudun muotoista keksiä kerrallaan. Lapsen makeannälkä kuitenkin on, kuten hyvin tiedämme, suunnaton. Vanha resepti piti tällä viikolla kaivaa esiin rasvan ja taikinaroiskeitten sotkemasta leivontakirjastamme, kun halusin tarjota jotain herkkua koulusta tuleville yläkoululaisille. Nekut katosivat hetkessä nälkäisiin suihin.

Neurakakut on leikattu suunnikkaan eli ruudun muotoisiksi, mikä ei juuri erotu kuvasta.

Neurakakkujen valmistus alkaa sillä, että sulatettuun 125 g voikönttiin sekoitetaan ½ dl siirappia ja 1 ½ dl sokeria. Uskomattoman herkulliseen makeaan mönjään yhdistetään (keskenään sekoitetut) kuivat aineet:  6 dl kaurahiutaleita, 2 rkl vehnäjauhoja, 1 tl vanilja- tai vanilliinisokeria ja 1 tl ruokasoodaa. Mikäli aiot maistella taikinan sellaisenaan, jätä sooda pois. ;)

Alkuperäisessä, jostakin lehdestä leikatussa nekunmakuisten kauraneliöitten reseptissä painotetaan, että taikinaseos on sekoitettava puuhaarukalla. Kyseistä käskyä älköön jätettäkö noudattamatta.

Taikina levitetään leivinpaperoidulle pellille ja paistetaan 175 asteessa 12–15 minuuttia. Kun neurakakku otetaan uunista, leivinpaperi leivonnaisineen kannattaa heti ujuttaa pois pelliltä jäähtymään muualle (tasaiselle alustalle). Kuuma ja pehmeä taikinalevy kannattaa myös leikata ruuduiksi heti paiston jälkeen. Sitten neurakakun annetaan jäähtyä, mikäli maltetaan odottaa, minkä jälkeen hotkiaiset voivat alkaa. Neurakakku toimii äärettömän hyvin kahvin kanssa.

Jos neurakakkua sattuisi jäämään mässäilystä yli, se säilytetään kuivassa paikassa (ei siis esim. jääkaapissa). Keksit ovat aluksi pehmeitä, mutta ne jämäköityvät jäähtyessään.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kesäkurpitsalohnakkeet ja maissikakku

Ruokabloggaajille on varmaan tuttu ilmiö, kun jokin valmistunut ruoka on ollut niin hyvää, että siitä pitää heti päästä kirjoittamaan. Kuvat tulee nälkäisenä rätkittyä miten sattuu (tietysti pitää kuvata melkein kaikki siltä varalta, että tulos olisi herkkua), ja kun ruoka on syöty, huomataankin, että kaikki kuvat ovat epätarkkoja tai niissä on muuten jotain kamalaa. Silti jossain itsekritiikittömyyden puuskassa tai blog realityn nimissä julkaisee huonot kuvat. Ja sitten häpeää vuosikaudet.

Juuri tällainen tapaus on kesäkurpitsalahnaa käsittelevän kirjoitukseni taustalla. Tai oikeastaan siellä taustalla on mustaksi kärvennettyä lehtipihvisilppua, jonka koostumusta en edelleenkään käsitä. Olen pitkään pähkäillyt, poistaisiko kirjoituksen kuvineen blogia rumentamasta. (Ovathan muut kuvani sentään VÄHÄN nätimpiä, vaikka itse sanonkin.) Sitten ajattelin, että jahka seuraavan kerran paistan kesäkurpitsasta lohnakkeita, otan paremmat kuvat ja vaihdan ne entisten tilalle. Tietysti tällainen hybris (ὕβρις) aiheuttaa sen, että kaikki tähänastiset kuvat ovat olleet yhtä epäonnistuneita.

Mutta haa! Nytpä huijasin kohtaloani ja onnistuin saamaan kesäkurpitsalahnasta tai -lohnakkeista paremman kuvan. Ja aika paljon paremman ruoka-annoksen. Tämä(kään) ei maksa juuri mitään, joten se sopii opiskelijan ruoaksi paremmin kuin hyvin.

Paistettua kesäkurpitsaa, sitruunavinegrettiä, maissikakkua ja lovileikkaustomaatteja.
Hups, unohdin, että opiskelijaruoan piti olla tonnikalaa ja nuudeleita.

Tällä kertaa noudatin myös tarkemmin Yhteishyvä-lehdessä ollutta ohjetta grillatusta kesäkurpitsasta. Aloitin paahtamalla seesaminsiemeniä kuivalla pannulla (ja edelleen neuvon imuroimaan vasta sen jälkeen). Samalla leikkasin kesäkurpitsasta pitkittäisiä viipaleita. Levittelin ne leikkuulaudalle ja rouhin päälle suolaa ja pippurisekoitusta.

Koetin laulaa kesäkurpitsoille mustalaisromansseja, jotta niitä olisi ruvennut itkettämään entistä enemmän.

Itkeneet kesäkurpitsat paistoin pannulla öljytilkassa. Kastikkeeksi sekoitin Yhteishyvän ohjeen mukaisesti oliiviöljyä, sitruunamehua, minttua, ruokokidesokeria ja rouhaisut suolaa ja pippurisekoitusta. Sitten asettelin paistuneet kesäkurpitsat lautaselle ja kaadoin vinegretin niitten päälle. Lohnakkeet saivat maustua sen aikaa, että sain valmistettua maissikakun.

Nyt osasin sekoittaa kastiketta sen verran vähän, ettei kesäkurpitsalahna joutunut uimaan siinä.

Maissikakkuun sain idean Kuopion-reissulla, kun kävimme keilaamassa ja syömässä uudessa Bowl D1ner -nimisessä ravintolassa. Pidin paikasta, saamastamme asiantuntevasta ja reippaasta asiakaspalvelusta sekä ruoka-annoksestani, jossa oli perusbroilerin toverina erinomaista maissikakkua, maukasta mojitoananasta ja niitten rinnalla hieman mitäänsanomatonta tomaattikastiketta. Mojitohedelmiä tulikin jo kokeiltua, mutta tätä maissikakkua piti myös testata kotona. Siihen sai sopivasti ympättyä aimo määrän tähteitä. Maistamassani versiossa ei ollut esimerkiksi riisiä, mutta kun sitä sattui olemaan jääkaapissa, panin sekaan. Ravintolassa tarjottu maissikakku oli pannukakkumainen paistos, joka oli leikattu pitkulaisiksi viipaleiksi. Ajattelin sen sopivan mukavasti myös kesäkurpitsalohnakkeitten seuraksi, ja niin kävikin.

Maissikakku menossa uuniin.

Tämäkin homma alkoi silputtujen valkosipulin ja pienen punasipulin kuullottamisella, niin kuin moni muukin ruoanlaitto. Kuullotin niitten kanssa vähän chiliä ja cayennepippuria. Niitten lisäksi sekoitin taikinaan vajaat pari desiä tähteeksi jäänyttä jasmiiniriisiä, suunnilleen yhtä paljon maissinjyviä purkista, puolisen desiä maissijauhoja ja mausteeksi rouhittua pippurisekoitusta, suolaa ja ruokokidesokeria. Taikinaan tuli vielä kananmuna ja noin desin verran kermaviiliä.

Levittelin taikinan pellille leivinpaperin päälle ja kaduin heti, että tasoitin sen liian ohueksi. Sopivampi paksuus olisi ollut noin sentti; puoli senttiä paksu kakkuni ei kutistuttuaan ollut mehevin mahdollinen. Paistoin kakkua reilut parikymmentä minuuttia 200 asteessa, jonka korotin paiston puolivälissä kuitenkin 225 asteeseen, kun mitään ei muuten näyttänyt tapahtuvan.

Valmiin maissikakun voi leikata vaikka pizzaleikkurilla pitkulaisiksi viipaleiksi.

Maissikakku oli aika maittavaa sellaisenaankin, mutta jos sille kaipaa vielä jotain kastiketta tai höystettä, kiva (ja kokeiltu) yhdistelmä oli yksinkertaisesti lusikalliset kermaviiliä ja aurinkokuivattu tomaatti -ketsuppia.

Tomaatteihin voi soveltaa Lahja-mamman rukinlapojen lovileikkauskuvioita.

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Lakuletut ja mojitohedelmät

Yhteishyvän ruokalehdessä oli keväällä tai alkukesällä ollut salmiakkilettujen ohje. Lakujen ja salmiakin ystävänä en voinut ohittaa tätä ohjetta, vaan leikkasin sen talteen (tietysti ilman lähdemerkintöjä). Ja nytpä sitten kokeilin näitä ihastuttavan mustia (tai oikeammin vihreänharmaita) lettuja mojitohedelmäsalaatin kera. Toimii!

Kuvaan piti tietysti valita se kaikkein mustin lettu, ja kuvauspaikan valaistuskin on aika kehno. Mutta maku on mainio!

Mojitohedelmät olin pannut marinoitumaan edellisenä iltana. Hedelmäsalaatissa on yksinkertaisesti mansikoita, ananasta ja palloraudalla (ehkä paras Kuopion Ikean-tuliainen!) pyöräytettyjä vesimelonipalloja. Liemeksi sekoitin ananasmehuun minttua, runsaasti limettimehua ja ripauksen ruskeaa sokeria sekä raikastukseksi lorauksen sitruunaista kivennäisvettä. Hedelmät saivat maustua liemessään jääkaapissa yön yli. Tuloksena oli erittäin raikas ja maukas lisäke, joka täydentää mukavasti lettujen tummia makuja.

Yhteishyvän lettureseptissä oli menty puolivalmistelinjalla. Eihän minulta mitään valmiita ohukaistaikinasekoituksia löydy, joten piti vähän arvailla, mitä lettutaikinaan kannattaisi laittaa lakukastikkeen ja murskattujen turkinpippuri- tai vastaavien makeisten kera. Päädyin käyttämään ohjeessakin mainittua kivennäisvettä (mahdollisesti noin 3 dl), yhden kananmunan, pikkulirauksen öljyä, ripauksen suolaa ja ruskeaa sokeria ja vajaat pari desiä vehnäjauhoja. Lettutaikinasta tuli jännittävän värinen, aika harmaa, mutta paistettaessa se muuttui vihreämmäksi.

Kameran linssikin on nyt varmaan täynnä pienenpieniä rasvaroiskeita :D

Taikina käyttäytyi paistettaessa kiltisti: se ei repeillyt, tarttunut kiinni eikä palanut (liikaa). Siitä riitti hyvin kuuteen lettuun.

Näitten päälle sitten mojitohedelmiä ja lisää lakukastiketta, niin a vot.

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Satay-kaalikääryleet

Jos pidät thaimaalaisista mauista ja himoitset kaalikääryleitä, nämä satay-kaalikääryleet vievät kielesi mennessään. Mutta älä sentään ihan vielä unohda suomen kieltä – en nimittäin osaa kirjoittaa tätä ohjetta thaiksi.

Ihan näin tummiksi ei kaalikääryleitä välttämättä tarvitsisi paistaa.

Olin hankkinut torilta hauskan, tonttuhatun muotoisen kaalinkerän. Kuulin saksalaisilta tuttaviltani, että Saksassa ne ovat kuulemma yleisempiä kuin täällä. Spitzkohl ('huippukaali') on sen nimi saksaksi. Ja aika huippu kasvis se onkin!

Huiput kaverit huippukaalille
En ole muistaakseni koskaan tehnyt kaalikääryleitä itse. Olen vain vakoillut vieressä, kun arvoisa äitini M. tekee niitä. Halusin kokeilla itse, ja koska edellä mainitusta syystä kokeilemisen rima oli aika korkealla, päätin fuskata ja pelata vähän eri sarjassa. Matkalla kauppaan juolahti mieleen, että voisin yhdistää kaalikääryleisiin herkullisen thaimaalaisen satay-kastikkeen makuja. Siispä keräsin kaalin kaveriksi yhden tuoreen chilin, runsaasti valkosipulia, pari kesäsipulia, limettimehua, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Aluksi keitin jasmiiniriisiä ja paistoin naudan jauhelihaa. Jauhelihan joukkoon silppusin valkosipulit, kesäsipulit varsineen, chilin ja inkiväärin. Maustoin lihaseoksen juustokuminalla, mustapippurillasuolalla ja ruskealla sokerilla ja kaadoin pannulle vähän vettä, jotta maut saivat hetken aikaa kiehua kokoon. Loiskin mausteeksi myös runsaasti limettimehua. Kun riisi oli kypsää, sekoitin sitäkin täytteeseen. Viimeiseksi rouhin vähän maapähkinöitä ja lisäsin ne joukkoon.

Täytteen valmistuessa irrottelin kaalista uloimmat ja isoimmat lehdet ja huuhtelin ne. Ensimmäiset olivat yllättävän suuria! Koska lehdet olivat näin kesällä vielä melko ohuet, ajattelin, ettei kaalia tarvitse esikeittää. Leikkasin lehtien kannan järeimmän osan pois ja pistelin palat poskeeni. Sitten vain kasaamaan täytettä lehdykäisille! Homma toiminee näppärimmin niin, että jahka täyte on lätkitty kaalille, lehden sivut taitetaan ensiksi keskelle. Vasta sitten ruvetaan rullaamaan (kuvan alareunassa näkyvästä) lovileikkauspäädystä.

Täytettä kannattaa panna reilusti, koska se tiivistyy kypsyessään.

Valmiit kääryleet asetellaan uunivuokaan rullan saumakohta alaspäin. Ripottelin päälle siirappia, lisää limettimehua ja seesaminsiemeniä. Viimeiseksi kaadoin niitten ylle vettä, jotta a) kuiva lasivuoka ei rikkoutuisi uunissa (nimim. kokemusta kuivan ja ei-täyden uunivuoan käytöstä ja sirpaleista on!) ja b) vesi kypsyttäisi kaalin.

Kuvassa oikealla ja alimmaisena näkyvät kääryleet on kasattu kahdesta pienemmästä kaalinlehdestä.

Paistoin kääryleet 200 asteessa. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta veikkaan, että ainakin puoli tuntia olivat uunissa, kenties kauemminkin.

Kuten kuvasta näkyy, vuoan olisi voinut ottaa uunista jo aiemmin – pinnat mokomat pääsivät vähän kuivahtamaan.

Olkaapa hyvä eli thaiksi กรุณา! En ole mikään thairuokien asiantuntija, mutta kyllä nämä kaalikääryleet sangen pirteiltä maistuivat. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Nämä eivät olleet edes kovin työläitä valmistaa. Kookoksen ystävät voivat käyttää täytteeseen myös kookosmaitoa; minä kierrän kookokset kaukaa. :)

torstai 25. heinäkuuta 2013

Onnistuneet maissitortillat

Tekisikö mieli tortilloja, mutta kaupan valmiit, mauttomat lätyt eivät innosta? Yleensä ei myöskään nappaa se, että jos ostaa paketillisen (~ 8 kpl) tortilloja, niitä joutuu syömään k a u a n (jos siis yksin syö).

Tähän "ongelmaan" löytyi ratkaisu jonkin kaupan hyllyltä: iloisen keltainen pussi maissijauhoja. Tämä kokkihan ryhtyy tekemään tortillatkin itse! Ja niin tapahtui.

Ei enää jämätortilloja vaan vastapaistettuja maissiletukkeita juuri tarvittava määrä!

Paras aika ruveta harjoittelemaan tortillain tekoa oli tietenkin tässä eräänä iltana, kun olin kotiin päästyäni nälkäkuoleman partaalla. Olin vieläpä ensin ruvennut laittamaan broilerisalaattia, johon olin säästellyt aineksia – selvästi ihan liian kauan. Ruukkusalaatti oli nimittäin lähes täysin nuupahtanut, ja muutkin salaattiin tarkoittamani kasvikset olivat pitkälti tulleet käytetyksi toisiin ruokiin. Kävi ns. hiiret kissalla räätälinä, kun broilerisalaatin sijasta ajattelin laittaa jotakin lämmittävää ruokaa viileässä ilmassa hillumisen vaikutusten kompensoimiseksi. Hetken aikaa olin tekevinäni broileripaellaa, mutta kun ei ollut riisiäkään, oli taas vaihdettava suuntaa. Sitten muistin maissijauhot, ja ajatus tortilloista tuntui fiksulta ajatukselta.

Onneksi en käynyt googlettelemaan omatekoisten maissitortillojen ohjetta. Olisin nimittäin saattanut jättää ne tekemättä, koska melkein kaikissa (jälkikäteen) löytämissäni ohjeissa kauhisteltiin, kuinka Suomesta saatavat maissijauhot ovat kelvottomia ja kuinka niistä ei saa aikaan muuta kuin huonoa rötöä. Esimerkiksi Kokkeillaan-blogissa kerrottiin hermojen menneen ja tortillojen "hajonneen atomeiksi".

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos
Risenta haluaa sponsoroida minua
esim. lähettämällä säkillisen maissijauhoja,
otan ne kiitollisena vastaan :)
No, nälkäisenä ja kiireessä kun tein, kävi moukan tuuri ja sain aikaan erinomaisen hyviä ja onnistuneita tortilloja. Luotin alkukantaisiin (karjalais-)vaistoihini: tortillataikina tuskin eroaa paljon piirakoihin tulevasta ruistaikinasta. Siispä kippasin kulhoon maissijauhoja, vähän vehnäjauhoja leipomisen helpottamiseksi sekä suolaa. Sekoitettuani ne yhteen ammensin kämmenellä joukkoon kylmää vettä sen verran, että sain muotoiltua yhtenäisen taikinapallon. Koska se tuntui kädessä kuivahkolta muovailuvahalta, tökkäsin sormella taikinapalloon reiän ja kaadoin siihen lirauksen öljyä. Vaivattuani öljyn taikinaan se muistutti koostumukseltaan jo Cernit-massaa tai muuta yhtä helposti muotoiltavaa töhkää.

Taikinapallo näyttää tosi pieneltä ja yksinäiseltä tuossa kulhossa :,I

Jos olisin lukenut tortillaohjeita ennakkoon, olisin tiennyt, että taikina kehotetaan usein laittamaan esimerkiksi jääkaappiin lepäämään. Minähän en mitään lepovaiheita taikinalle antanut, vaan aloin suoraan pulikoida sitä. Minitaikinastani sai kolme pientä, juuri pannun pohjan täyttävää letuketta. Pulikoin taikinan vaivattomasti ilman minkäänlaisia lisäjauhoja (!) leivinpaperin päällä, josta se olisi ollut helppo irrottaa, jos se olisi tarttunut kiinni. Eipä kyllä tarttunut. Pieniä repeämiä sattui, mutta pulikkataiturina sain paikattua letukkeet entistä ehommiksi.

Leivinpaperin käytön tarkoituksena oli myös se, että jos olisin kaulinut tortillat liian ohuiksi, olisin saanut siirrettyä ne pulikan ja paperin avulla suoraan pannulle. Tähänkään varokeinoon ei tällä kertaa tarvinnut turvautua. Reunat tietysti repeilivät ja jäivät epätasaisiksi, mutta minusta ne olivat vain viehättävät. (Jos reunoista haluaisi tasaiset, ne voisi ajella lautasen reunalla tai leikata.) Pulikointivaiheesta en valitettavasti viitsinyt pysähtyä ottamaan kuvaa, koska halusin saada ruoan valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

Samaan aikaan paistoin pannulla maustamatonta broileria, jonka maustoin valkosipulilla, pippurisekoituksella, chilillä ja suolalla. Kaadoin pannullekin vähän vettä, jotta broileri sai hetken aikaa hautua, ja lisäsin vielä reilusti sitruunamehua. (Jos olisin broilerinmyyjä, kauppaisin lintua ehdottomasti chili-sitruunamarinadissa.) Kun broileri oli kypsää, käytin pannua tortillojen paistamiseen ilman että viitsin edes pestä sitä välillä. Eipä tuo haitannutkaan, että ensimmäinen tortilla sai chilisen lisäaromin! :)

Kolme tortillaa paistuivat hetkessä. Ensimmäisen letukkeen ensimmäinen paistopinta näytti erilaiselta kuin muitten, koska se sai kerätä pannulta aromit talteen; muut paistuivat kuivalla pannulla.

Näitä olisi pystynyt rullaamaankin...
... ellei olisi taas innostunut mättämään niin paljon täytteitä, että tortilla piti syödä ennemmin tacomaisena taitoksena.

Tortillat saivat täytteekseen herkullista chili-sitruunabroileria, syöntikelpoiset kohdat salaatista, kurkkua, paprikaa, kesäsipulia, fetasalaattijuustoa ja maustamatonta jugurttia. Ei varmastikaan kovin meksikolaista, mutta todella maittavaa ja nopeaa.

Kohtuullisella täytemäärällä näinkin pienen tortillan saa rullalle.

Seuraavalla tortillayrityskerralla tuli vähintään yhtä hyviä letukkeita. Sillä kertaa maltoin mitata aineksetkin. Kolmeen pikkutortillaan riittävään taikinaan tuli suunnilleen
  • 1 dl maissijauhoja
  • 1/2 dl vehnäjauhoja
  • suolaa
  • 3/4 dl kylmää vettä
  • 1–2 tl öljyä.
Tarkkoja ainesmääriä enemmän kehottaisin luottamaan omaan silmään ja käteen. Yleensä taikinoista tietää jotenkin mystisesti, mitä niihin pitää lisätä ja milloin ne ovat valmiita.

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Pakastinta tyhjemmäksi: broileriherkku

Kertyykö teilläkin pakastimeen kaikenlaisia ruoanjämiä ja raaka-aineita, jotka pakastettuina menettävät parhaan terävyytensä? Minulla niitä syntyy liiankin kanssa, koska en oikein vieläkään osaa laittaa ruokaa vain yhdelle hengelle (enkä toisaalta halua heittää ruokaa pois).

Erinäisistä syistä oli tyhjennettävä pakastinta kaiken maailman jämistä nopeaan tahtiin. Sain kursittua kasaan tällaisen yhdistelmän, joka paljastuikin maittavaksi herkuksi.

Broileriherkku on koottu pakastimen antimista.

Padan pääosassa ovat broilerinfileestä leikkelemäni suikaleet. (Niitä kertyy, kun ostan paketillisen hyviä fileepihvejä, paistan yhden tai kaksi ja pakastan loput eri tavoin leikeltyinä.) Paistetun broilerin maustoin todennäköisesti valkosipulilla, kurkumalla ja mustapippurilla, minkä jälkeen lisäsin pannuun kuullottumaan silputtua kesäsipulia (niin ikään pakastimesta). Seuraavaksi kaadoin pannulle tilkan vettä ja sulattelin siihen pakastimesta löytyneitä sinihomejuustomuruja sekä kermakuutioita (kyllä, pakastan joskus jopa kermaa, jos sitä jää). Koska kastike tuntui kaipaavan vielä jotain pehmeää makua, pilkoin siihen säilykepersikoita. (Ylimääräiset persikat maltoin sentään olla pakastamatta.)

Broilerikastikkeen kaveriksi löytyi vaihteeksi jääkaapin perukoilta vanhaa riisiä. Riisiä oli sen verran vähän, että keitin pakastevihanneksia (herne-maissi-porkkanaa) ja kuivattuja paprikapalasia ja sekoitin riisin niitten joukkoon kuumentumaan. Paprikasta tuli riisiin hauska väri ja miellyttävä maku.

Annoksen koristeeksi löytyi vieläpä pakastettua persiljaa, joka ei tietenkään vastaa tuoretta mutta oli silti mukava lisä. Pakastetuista aineksista valmistettua ruokaa saattaa joutua maustamaan vähän rankemmalla kädellä, koska ainakin minusta jotkut maut tuntuvat laimentuvan sulatuksessa. Toiseksi sulatus muuttaa ruoan rakennetta, jolloin se saattaa näyttää aika ankealta (kuten tuo persilja kuvassa). Joka tapauksessa tästä jämien uusiokäytöstä olisivat varmasti kotitalousopettajatkin ylpeitä!

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Naurispiirakat

Arvoisa äitini M. lähetti minulle kannakselaisia perinneruokia käsittelevän kirjan Apposkaalista mantsikkamöllöön. Sitä on ollut kiinnostavaa lukea, koska olen pähkäillyt, millaisia ruokia Antreasta ja Uudeltakirkolta kotoisin olleet isovanhempani ovat aikoinaan Karjalankannaksella syöneet. Ja pitihän siitä heti päästä kokeilemaankin yhtä ohjetta, kun olin onnistunut saamaan torilta erinomaisia nauriita.

Kirjoittaja Irja Seppänen-Poran nimi jäi vahingossa kuvan ulkopuolelle.

Kiinnostavimmalta naurisruoalta vaikutti pyhäjärveläinen naurispiirakka. En ollut koskaan maistanut saati laittanut sellaista enkä ihan tarkkaan noudattanut oheista ohjetta, mutta kyllä jotain sain toki aikaan.

Kirjan ruokaohjeet on kirjoitettu niin, että niitten voisi olettaa olevan tuttuja lukijalle. Onneksi niitten loppuun on lisätty nykyaikaisemmille ja kannakselaisiin ruokiin vihkiytymättömämmille tarkempia ohjeita ja esimerkiksi sähköuunin paistolämpötiloja.

Koska en valitettavasti omista hakkuukaukaloa, piti hienontaa nauriit veitsellä. Leikkelin kuorituista, raaoista nauriista sentin-parin pituisia kapeita suikaleita, kun en ollut varma, kuinka hienoksi juures pitäisi silputa. Ilmeisesti olisi kannattanut tehdä vielä pienempää jälkeä. Käytin kolme keskimäärin keskikokoista naurista, ja siitä tuli sopivan näköinen määrä haketta. Silpun päälle ripottelin runsaasti suolaa ja jätin vajaaksi tunniksi itkemään.

Imelään ruiskuoreen tuli ohjeen mukaan 1,5 dl vettä, ½ tl suolaa, 3 dl ruisjauhoja ja 1 dl vehnäjauhoja. Ohjeessa määrät olivat itse asiassa kaksinkertaiset, mutta puolitin määrät, kun en halunnut uhrata tähän kokeiluun enempää kuin ne kolme nauristani.

Ei-ihan-kovin-hienonnettu nauris ja huomattavasti hienompi taikina.

Jahka nauriit olivat itkeneet ylimääräiset nesteensä, survoin ne siivilään ja puristelin nesteet talteen kulhoon. Sitten pulikoin taikinasta kymmenen kämmenen kokoista piirakkapohjaa. Ohjeen mukaan täydestä taikinasatsista olisi tullut kuusi piirakkaa (ja minulla siis puolikkaasta annoksesta kolme), mutta halusin tehdä pienempiä kerta-annospiirakoita. Taikina oli sivumennen sanoen niin hyvää, etten tarvinnut kuorien ajeluun yhtään jauhoja koko aikana!

Pulikoidun piirakkapohjan päälle levittelin pari ruokalusikallista naurishaketta ja veistelin päälle vähän voita.

Kyllä, nauriit olisivat saaneet olla paljon hienompaa silppua tai jopa muhennosta. Nämä tikut nimittäin puhkoivat ehkä turhankin ohueksi kaulimani taikinan, ja jämäpaloista piti väsätä tilkkuja reikien peitteeksi.

Täytettä tuli siis vain piirakan toiselle puolikkaalle. Kääntelin tyhjät puolet päälle ja yritin sulkea piirakat mahdollisimman siististi. Kenties liian ohueksi kaulittu taikina kiukutteli eikä asettunut haluamallani tavalla. Lopuksi leikkelin reunoista rumat rödöt pois. Näillä tähteillä sai paikkailtua revenneitä kohtia.

Puolikuun muoto on suosittu piirakkamalli.

Päätin sivellä piirakat naurismehulla jo ennen uuniin panoa. Ajattelin, että saan niihin siten nätimmän paistopinnan ja että paikkaustilkut liimautuisivat siten paremmin paikoilleen. Sitten piirakat pääsivät paistumaan 200 asteeseen, kuten muropiirakan ohjeessa neuvottiin.

Uuniin menossa.

Hoksasin piirakoita parikymmentä minuuttia paistettuani, ettei minulla ole foliota. Muropiirakan ohjeessa nimittäin opastettiin, että kovemmassa lämpötilassa piirakoihin paistetaan kaunis paistopinta, minkä jälkeen ne peitetään foliolla ja haudutetaan kypsiksi matalammassa lämmössä. No, ei auttanut muu kuin laskea lämpötila niinkin alas kuin 75 asteeseen ja jatkaa paistamista ilman foliota. Noin vartin päästä piirakoitten reunat alkoivat näyttää sen verran koppuroilta, etten rohjennut enää jatkaa paistamista vaan nostin piirakat pois uunista. Voitelin ne jäljelle jääneellä naurismehulla (jota olisi kannattanut säästää enemmän tähän jälkivaiheeseen) ja pellille valuneella rasvalla kuorien pehmentämiseksi. Sitten peittelin ne moninkertaisen liinan alle pehmenemään.

Valmiita naurispiiraita, a vot!

Saapa nähdä, pehmenevätkö kuoret yhtään säilytyksessä. Maistoin yhtä piirasta aika pian, ja siinä oli hapankorppumaisen rapea kuori. Nauris oli pehmentynyt juuri sopivasti, mutta siitä olisi varmasti tullut vielä herkullisempaa, jos olisin saanut haudutettua piiraita vähemmässä lämmössä.

Olisiko jollakulla tietoa tai kokemusta, millaisia näistä piiraista pitäisi tulla?

Sunnuntaiaamiainen

Blogiin sopivia kuvia on kertynyt vaikka millä mitalla, mutta ruokajuttuja en ole kaikista ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt kirjoittaa. Täytyypä ottaa nyt lähiaikoina tavoitteeksi kirjoittaa vaikka lyhyestikin ja julkaista enemmän juttuja. Lintu jäähtyy kerää päivittäin niin paljon lukijoita, että olisi hauska tarjota enemmän järkevää luettavaa!


Kas tässä muistoksi kuva eräästä herkullisesta sunnuntaiaamiaisesta. Tarjolla oli havartijuustolla, broilerileikkeleellä, salaatilla, kurkulla ja paprikalla täytettyjä croissantteja, mansikoilla ja sitruunamehulla höystettyä maustamatonta jugurttia sekä maitokahvia, johon maito oli jopa jaksettu vaahdottaa. Nam!


En tiedä, miksi tällaista kahvia tulisi kutsua. Espresso macchiato se ei ole, koska kahvi ei ollut espressoa vaan muuten vain vahvaa, hyvää kahvia.

Maidon vaahdottamiseen sain hyvän opastuksen herkkusuuystävältäni H.:lta. Olemme käyttäneet laktoositonta luomukevytmaitojuomaa. Sitä kuumennetaan kattilassa ja vatkataan vispilällä. Vaahtoa syntyy aika nopeasti. Omaan kuppiini tuli puolet kahvia ja puolet lämmitettyä maitoa ja vispilällä sekaan sörkittyä maitovaahtoa. (Kahviin kannattaa sekoittaa mahdolliset makeutusaineet ennen maidon ja vaahdon lisäämistä.)

perjantai 24. toukokuuta 2013

Scarborough Fair -broileria

Täydet pisteet palvelutiskeille! Ruokakauppojen palvelutiskit ovat kullanarvoisia vähäruokaisille vanhuksille ja kaltaisilleni ruokailijoille, jotka tarvitsevat yhden annoksen verran lihaa kerran kuussa*. Palvelutiskiltä saa paitsi täsmälleen sopivan määrän haluamaansa ruoka-ainetta myös tarvittavat lisäpalvelut, kuten pihvin litistyksen ja markkinahenkisen hymyn. Ja vaikka "vahingossa" sydämenmuotoiseksi litistetyn rintafileen. ;)

Parsley, sage, rosemary and thyme – maistuis varmaan Simonille & Garfunkelillekin!

Jääkaapissa oli vielä jäljellä erityistä Scarborough Fair -jugurttiani eli persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla maustettua turkkilaista jugurttia. Brittiläisen kansansävelmän sanojen mukainen makuyhdistelmä toimii oikein hyvin myös maitotuotteissa, varsinkin jos jugurtin höystää myös tilkalla sitruunanmehua. Käytin tämän maittavan sekoituksen jämät broilerileikkeeni päällystämiseen.

Herkullinen broilerileike syntyy siten, että lihatiskillä valmiiksi litistetty (ja melko ideaalisella tasolla sydäntä muistuttava) broilerin rintafilee pyöritellään jauhoissa, suolassa ja pippurissa. Jauhotettu ja maustettu filee sivellään ohuesti edellä mainitulla Scarborough Fair -jugurtilla. (Turkkilainen jugurtti toimii leivityksessä mainiosti! Jos et halua tai voi käyttää kananmunaa, kokeile jugurttia.) Lopuksi filee pyöritellään korppujauhoissa. Kaiken tämän voi tehdä tiskiä säästäen siten, että ripottelee jauhot suoraan broilerin pakkauspaperin päälle. Miksi liata lautasia turhaan? Kuitenkin joutuu pesemään jo paistinpannun, jossa filee paistuu nopeasti kypsäksi ja kauniin ruskeaksi.

Broilerin seuraksi valmistin niin ikään Scarborough Fair -kastiketta. Olin ensin keittänyt kattilassa vihannekset ja niitten jälkeen samassa vedessä jasmiiniriisin, jota halusin vain vajaan desin. Kaavin kypsän riisin odottamaan kasteltuun kahvikuppiin, josta sen voi kipata lautaselle tyylikkääksi keoksi. Lienee turha olettaa, että tämänkertaisista pakastevihanneksista irtoaisi veteen mitään makua vitamiineista puhumattakaan, mutta onpahan luutunut toimintatapa tämäkin keitinveden käyttö. Joka tapauksessa käytin kastikkeen valmistamiseen samaa kattilaa, jossa oli ainakin riisin tärkkelystä. Keitin siinä pienen tilkan kermaa, joka saostui mukavasti tärkkelyksen vaikutuksesta. Sulatin joukkoon vähän pakastimesta löytyneitä juustomuruja ja maustoin kastikkeen persiljallasalviallarosmariinilla ja timjamilla. Nam!

Huom.! Ruokablogitutkijat voivat kiinnittää huomionsa siihen seikkaan, että lihaa käsitellään etäännyttävästi passiivissa ja nollapersoonassa, mutta kastikkeen teosta kerron ensimmäisessä persoonassa, koska se esittää enemmän omaa kokemustani ja kokeilua.

Jossain kokkikoulussa varmaan opetettaisiin kastikkeen kaatamista.

* Taustaa:

Lopetin muutenkin vähäisen lihansyöntini helmikuussa, ja sittemmin olen syönyt lähinnä broileria noin kerran kuussa. Kalaa ja äyriäisiä en pahan allergian takia ole voinut syödä koskaan, ja voimakkaita oireita aiheuttaneen sianlihan jätin pois ruokavaliostani kymmenisen vuotta sitten. Myös muut proteiinipommit, kuten kananmuna, ovat minulle ongelmallisia. Naudanlihaa olen kyllä voinut syödä, mutta erinäisten sattumusten takia päätin siis lopettaa senkin käytön.

Useimmissa opiskelijaruokaloissa kaltaiseni moniallergikko voi useimmiten nauttia kasvisruokaa, mutta toisinaan joudun valitsemaan liharuoan, jos "kasvisvaihtoehtoon" on pantu sieniä (kasvikuntaan kuulumattomia aitotumaisia) tai soijaa (ihmisravinnoksi enimmäkseen kelpaamatonta rehua). Elimistöni on kehittänyt intoleranssit niitäkin kohtaan.

Monesti saan kuulla surkutteluja tai osanottoja siitä, kuinka "vaikea" ruokavalio minulla on. Tämänkin kanssa voi elää! Koko Lintu jäähtyy -blogi on tavallaan vastaus niille, joilla on samanlaisia selektiivisiä malabsorptioita. Kyllä aina keksitään jotain hyvää ruokaa. Kyse ei ole siitä, mitä ei voi syödä, vaan siitä, mitä voi.

Kesäruokahitti: tietokonekuivattu maissi

Aurinkokuivatut tomaatit alkavat olla jo aika passé. Uusi ruokahitti tulee olemaan Lintu jäähtyy -blogin kehittämä tietokonekuivattu maissi. Kuten tiedämme, tietokoneen puhkumassa ilmassa voi kuivattaa muun muassa lakatut kynnet tai lakatun ukulelen kannen, mutta tätä poistoilmaa voi hyödyntää muuhunkin.

Tämä ei ole irronnut hammas vaan tietokonekuivattu maissinjyvä.

Tietokonekuivatun maissin valmistus on ruokahävikkiä vähentävää ja muutenkin ympäristöystävällistä, koska se syntyy ikään kuin sivutuotteena. Maissit valmistuvat ainakin täällä Lintu jäähtyy -blogissa siten, että olemme maissipitoista ruokaa syödessämme pudottaneet maisseja kannettavan tietokoneen alustan alle. Tietokoneen muovinen alusta on vino ja tekee 90 asteen kulman, joten sen alle mahtuu kerralla vaikka purkillinen maisseja.

Kuumentuva alusta ja tietokoneen pohjasta hohkaava lämpö kuivattavat maissit kätevästi ja ilmeisen nopeasti. Valmista saattaa tulla jo viikossa. Tuotannon kehitys on vielä kesken, joten emme osaa vielä arvioida, kuinka nopeasti maissinjyvät kuivuvat tietokoneen alla. Myös sää ja sisäilman kosteus voivat vaikuttaa kuivumisaikaan.

Valitettavasti popcornin valmistaminen tietokoneen kuumuudessa ei toistaiseksi ole onnistunut, vaikka kokeilumaissimme olikin ollut tietokoneen alla useita viikkoja.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.


Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.
Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.


torstai 4. huhtikuuta 2013

Nunnasalaatti

Olen kerran pitänyt Ravintolapäivä-ravintolaa. Tämä tapahtui elokuussa 2011, historian toisena Ravintolapäivänä, ennen kuin tapahtumasta tuli makuuni liian mainstream. Olen maininnut ravintolastani ehkä muutamassa kirjoituksessa, mutta en taida vieläkään olla kypsä raportoimaan siitä sen enempää. Voitte kuitenkin olla varmoja, että pääsette/joudutte joskus lukemaan valtakunnallistakin huomiota saaneesta Kortepohjan noutoannoskioskista.

Ravintolapäiväravintolani merkittävimpiin oivalluksiin lukeutuu kehittelemäni nunnasalaatti. Senkin idea on syntynyt samasta kuin moni muu hyvä juttu: kaiken maailman tähteistä. (Lienee tarpeetonta huomauttaakaan, että Ravintolapäivänä en tietenkään käyttänyt tähteitä.)

Nunnasalaatti on syntisen mehevää.

Kuvassa näkyvän nunnasalaatin prototyypin pohjana on perinteinen (mauton?) kasa jäävuorisalaattia ja kurkkua, koska niitä oli silloin jääkaapissa. (Käyttäkää, ihmiset, maistuvampia aineita!) Oleellisempaa on se, mitä salaatin päälle ladotaan. Salaatin nunnuus syntyy Luostari-juustosta. Kirpeäntäyteläinen maku pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa, kun juusto leikataan 3–4 millimetriä paksuiksi ohuiksi laatoiksi. Juustokimpaleen muodon vuoksi paloista tuli jotenkin kirkollisen oloisia puolisuunnikkaita. Mistä lie moinen assosiaatio.

Juuston makua korostamaan laitoin suolapähkinöitä ja suikaloituja kuivattuja aprikooseja. Prototyyppiin päätyivät oliivipurkin jämät, mutta paras (ja ravintolaani päätynyt) yhdistelmä syntyi, kun keksin käyttää salaatissa kohmeisia puolukoita. Taivaallista! Täyteläisen rasvaisen juuston, kirpeänhappamien puolukoitten, suolaisten ja rapeitten pähkinöitten sekä makeitten ja sitkeäntahmaisten aprikoosien yhdistelmä on kokeilemisen arvoinen.

Tätä salaattia ei kannata pilata maallisilla kastikkeilla. Ripottelin pinnalle vain hyvää oliiviöljyä ja rouhittua pippurisekoitusta.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...