torstai 16. joulukuuta 2010

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle

Tänä syksynä ihastukseni vihreitä kohtaan syveni entisestään. Tarjolla oli toinen toistaan paremman näköisiä vihreitä, sopivan solakoita, miellyttävän muhkeita ja ai että kuinka komeita. Ja niitähän minä sitten kiikutin kotiin minkä kerkesin. Suosikkivihreitteni määränpäänä oli piirakka, mutta osan vain kieputin haarukkani ympärille.

Jos piirakka olikin parasta, toiseksi parasta näistä vihreistä oli kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle, jota kotonakin joskus laitettiin.

Kerrankin pastaa ilman tomaattia.

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatellen valmistukseni (tai lähinnä valmistuksen yritys) muistutti Odysseiaa, hidastempoista joulukalenteriohjelmaa tai Kauniita ja rohkeita. Hallussani olleista aineksista ei melkein koko syksynä ollut syntyä yhtenäistä kokonaisuutta. Tuhlasin viikkotolkulla aikaa tästä tagliatellesta haaveiluun, kun aina puuttui joko täydellinen kesäkurpitsa, kunnolliset porkkanat tai aika. Joku kesäkurpitsoista ehti homehtua jääkaappiin, kun alkusyksyn kiireissä en muka koskaan ehtinyt laittaa ruokaa. Sitten pilaantuivat porkkanat, kun kesäkurpitsaa olisi ollut. Välillä puuttui kerma, ja myöhemmin Kesäkurpitsa Numero Kolme paljastuikin epäkelvoksi.

Lopulta kaikki täsmäsi. Pääsihän Ridgekin aina toisinaan naimisiin Brooken tai Taylorin kanssa.

Eräänä onnellisena syyspäivänä panin sopivan määrän tagliatellea kiehumaan suolalla maustettuun veteen. En tietenkään lisännyt keitinveteen öljyä, jotta pasta pysyisi pinnaltaan tarttuvaisempana.

Kuumensin pannussa voita ja kuullotin siinä kuorimaveitsellä suikaloimani porkkanat ja kesäkurpitsan. Saattoipa mukana olla sipulisuikaleitakin. Maustoin kuullottuneet suikaleet valkosipulilla, mustapippurilla ja rakuunalla. Olisikohan ollut timjamia myös. Suolaa oli ainakin. Lisäsin pannulle vähän vettä ja haudutin suikaleita pehmeämmiksi sen aikaa, että tagliatelle oli sopivan kypsää. Vihannekset saivat joukkoonsa vielä jääkaapista löytyneet kermanjämät sekä pakastimessa kiltisti vuoroaan odottaneet juustoraasteen tähteet. (Pakastan ylimääräisen juuston aina raasteena tällaisia tapauksia varten - jos ylimääräistä juustoa ylipäätään on olemassa.)

Valutin tagliatellen ja sekoitin sen joukkoon juustoisen vihanneshaudukkeen. Annoin hautua vielä hetken aikaa liedellä. Ruohosipuli oli piste tagliatellen i:n päällä. Söin ja tulin entistä onnellisemmaksi.

lauantai 11. joulukuuta 2010

Lakukakku

En ole juuri koskaan tehtaillut makeita leivonnaisia, paitsi joulutorttuja ja pikkujoulutorttuja. Pidän paljon enemmän suolaisista, ja siksi "makeat" leivokkeenikin ovat usein jollakin tavalla suolahtavia (voi- tai lehtitaikinahan on suolaista). Suklaa- ja lakujutuista kuitenkin pidän, vaikken niitä useinkaan tee.

Mutta nytpä tein. Nimittäin keksimääni lakukakkua. Kakkutaikina on muunnos lakutiikerikakusta, jonka ohjeen löysin jostakin joskus kymmenen vuotta sitten. Ohje on siitä lähtien seurannut minua erinäisissä leikekirjoissa, mutten muista leiponeeni kyseistä kakkua kuin ehkä kerran (ohjetta koettaessani ja epäonnistuessani).

Kakuista en välitä yhtään ja kuivakakuista vielä vähemmän, mutta lakukakku on näin yhden tekokerran perusteella vastustamatonta. Suosittelen kokeilemaan.

Onko se marmorijalusta? Onko se arpakuutio (lat. alea)? Ei, se on lakukakkua!

Lakukakun valmistus alkaa vatkaamalla 250 g voita ja 2 dl sokeria. Varsinainen termi on "vaahdotus", mutta minä en koskaan (tai niillä noin kolmella kerralla, kun olen "vaahdottanut" jotakin) ole onnistunut saamaan aikaan vaahtoa. Saan aikaan vain käsittämätöntä sotkua, kun voi-sokerihiput lentävät ympäri keittiötä. Kyllä, vatkauspaikan ympäristö olisi kannattanut suojata jotenkin.

Voi-sokerivaahtoon tai "-vaahtoon" vatkataan yhteensä 3 kananmunaa yksi kerrallaan. En tosin tiedä, mikä estää lisäämästä kaikkia kerralla. Koska en ole makeitten leivonnaisten asiantuntija, en aio kokeillakaan.

Vaahtoon sekoitetaan lopuksi 3 ½ dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 3 tl vanilliinisokeria. Kuivat aineet kehotetaan yleensä sekoittamaan ensin keskenään ja vasta sitten, huom.!, kääntelemään taikinaan. Kaltaiseni henkilö tietenkin vatkaa nämäkin jauhoiset aineet suoraan taikinaan, mikä tekee siitä epätasaista ja todella sitkeää. Ehkä ei olisi pitänyt.

Tässä vaiheessa on syytä muistaa, että ai niin, kakkuvuoka olisi pitänyt voidella ja korppujauhottaa. Ei hätää, sen joutaa vallan mainiosti tekemään nytkin, jos paikalla ei ole apulaista, jolle homman voisi delegoida. On nimittäin varmaa, että kun voitelee vuokaa kätöset aivan täysin tahmassa, joku tärkeä ihminen keksii soittaa ilmoittaakseen jonkin äärettömän tärkeän asian. Kun on selvitty ei-välttämättä-niin-tärkeän puhelun aiheuttamasta tuohtumuksesta ja pesty kädet uudelleen, sotkettu ne taas voihin ja korppujauhoihin, kuultu ovikellon soivan, pesty kädet uudelleen, käyty avaamassa ovi, jutusteltu hetki henkilön X kanssa, palattu keittiöön, pesty taas kädet, voideltu ja korppujauhotettu kädet ja siinä sivussa se mokoma kakkuvuoka, kuultu puhelimen piipittävän, pesty kädet, vastattu tekstiviestiin, pesty kädet ja palattu jälleen sorvin ääreen, voidaan jatkaa työtä.

Otetaan lusikka kauniiseen käteen (jos sellaista on runsaan käsienpesun ja pakkasten jälkeen olemassa) ja läiskitään taikinasta vähän yli puolet kakkuvuokaan iloisiksi keoiksi. Taikinapaakkujen väliin kannattaa jättää hyvin tilaa.

Loppu, vajaa puolet taikinasta saa sitten sekaansa purkillisen (2 dl) lakukastiketta. Joukkoon tulee myös hieman yli desilitra vehnäjauhoja, jotta lakukastike ei tee taikinan tästä osuudesta liian löysää. Vatkataan. Harmaanvihreä taikina läiskitään tavallisesta kakkutaikinasta tehtyjen kekojen viereen kakkuvuokaan. Sitten otetaan haarukka kauniiseen käteen (oletettaen, että sellainen edelleen on) ja sekoitetaan kekoja sen verran kuin uskalletaan. Tarkoituksena on saada aikaan nättiä marmorikuviota. Onnistuin saamaan kakkuuni tasaisen harmaanvihreän (siis lakutaikinaisen) päällyksen, jonka alta paljastuu eriväristen taikinoiden iloinen sekoittuneisuus.

Kakku paistetaan 175 asteessa noin 57 minuuttia, kunnes se on kypsää. Nappasin kakkuni paiston alkuvaiheessa pois uunista upottaakseni siihen lakupalasia. Pilkoin mahdollisimman vähän lisäaineita sisältäviä lakuja sopiviksi paloiksi (koska ne olivat julmetun isoja) ja tökin niitä ympäri kakkuvuokaa niihin kohtiin, mihin kuvittelin tulevien leikkauslinjojen jakamien palasten keskustat. Siten jokaiseen pikkukakkupalaan sisältyy laku, jee. Kuinka demokraattista ja tasapuolista!

Osa lakuista upposi näkymättömiin, mutta osa jäi reippaina tervehtimään herkuttelijoiden hampaita. Ja hyvää on.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...