Tomaattiteeleivät eli näin käytämme jämät jääkaapista

Nykyinen maidonkulutukseni on täsmälleen 8 dl viikossa. Tiedän tämän siitä, että ostan kerran viikossa litran maitopurkin, josta kahvien vaalennuksen jälkeen jää aina tasan 2 dl. Emännänvaisto sanoo, että tämä viimeinen tilkka kannattaa käyttää leivontaan. Maidonjämien viimeinen matka on jo vakiintunut: ne päätyvät teeleipien muodossa uuniin.

Tomaattiteeleipiä, talon ainoa muumimuki ja oivallinen Mark Twainin kirja Vanhaa Välimerta ristiin rastiin

Näihin maukkaisiin ja mehukkaisiin tomaattiteeleipiin saa kätevästi ympättyä monet parhaat päivänsä nähneet ruokatuotteet keittiön kätköistä. Ohjekin on vanhan kierrätystä: jotain tämänkaltaista opimme 7. luokalla koulun kotitaloustunneilla. Muistan, että leivonnaisten nimi oli aurinkoiset teeleivät ja että niihin tuli raastettua porkkanaa ja juustoa.

Etsi aluksi kaikkein nuhjuisimmat tomaattisi ja pilko ne pieniksi paloiksi. Kaada palat mehuineen (!) kulhoon. Joukkoon voi silputa myös oliiveja ja aurinkokuivattua tomaattia, jos moisia sattuu olemaan (ja onhan niitä ainakin täällä). Mikäli pidät mittaamisesta, voit tarkistaa, että silppua tulee yhteensä noin 2 dl. Kaada mukaan myös tilkka öljyä esim. aurinkokuivattujen tomaattien purkista.

Mausta seos vähäisellä suolalla, mustapippurilla, valkosipulijauheella ja kuivatuilla yrteillä sen mukaan, mihin milloinkin olet addiktoitunut. Tämä on myös oivallinen loppusijoituspaikka erinäisille tuoreyrteille, kuten basilikalle ja persiljalle.

Sekoita joukkoon 2 dl ylijäänyttä maitoa. [Myös ylijäämäkerman käyttö toimii: laitoin kerran maidon sijasta 2 rkl kermaa ja lopun määrän vettä, ja leivistä tuli herkullisen rapeapintaisia!] Sitten tarkista juustovarastosi ja raasta ankeimmat käntyt ja mahdollisuuksien mukaan murustele fetasalaattijuustoa sen verran, että saat 2 dl juustosirpaletta.

Viimeiseksi kippaa kulhoon 4 dl jauhoja (kelpo yhdistelmä on 2 dl vehnäjauhoja, 1 dl grahamjauhoja ja 1 dl kaurahiutaleita) ja puolisen desiä leseitä sekä 2 tl leivinjauhetta. Koeta saada sekoitettua leivinjauhetta jauhoihin ennen kuin se kastuu.

Sekoita kaikki nopeasti yhteen, lusikoi taikina pellille haluamasi kokoisiksi kasoiksi (esim. neljään kohtuukokoiseen, yhdeksään keskikokoiseen tai kuuteentoista pieneen) ja paista teeleivät 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Kuvassa olevat teeleivät ovat kuudestoistaosaleipiä, ja niitä on kokonsa puolesta näppärää ottaa evääksi. Tomaattien, tomaattimehun, juustojen ja yrttien ansiosta leivät ovat sen verran meheviä, ettei niille edes tajua kaivata mitään höysteitä. Ja mikä parasta, tämä oivallinen viikonloppuaamiainen valmistuu alle puolessa tunnissa.

Muodikas kasvispasta paahdetuista kasviksista

Jos tutkisin reseptien etenemistä ja muuntumista ruokablogeissa, tämä kasvispasta olisi mitä mainioin esimerkkitapaus. Ilmiö kiinnostaa myös lähdeviittausten kannalta. Ja tietysti näin kesällä uudet jutut kesäkurpitsasta ja tomaateista ovat täysin ohittamattomia.

Voiko helpompaa kesäruokaa olla? Kauden kasvikset paahdetaan uunissa ja sekoitetaan pastaan.

Bongasin heti kokeiluun päässeen "easy-peasy vegepastan" Pumpkin Jam -blogista, jonka kirjoittaja puolestaan oli inspiroitunut 52 Weeks of Deliciousness -blogissa olleesta vastaavanlaista ohjeesta. Siellä taas kerrottiin pastaruoassa käytettyjen paahdettujen uunitomaattien ohjeen olevan peräisin White Trash Disease -blogista. Eikä senkään kirjoittaja väitä toimineensa ohjeetta vaan mainitsee "kaivaneensa ulkomuististaan" Hanna Gullichsenin jommassakummassa Safkaa-kirjassa olleen uunitomaattien reseptin.

Ei varmasti ole yllätys, että samanlaiset reseptit kiertävät ruokablogista toiseen. Bloggaajat saattavat muunnella niitä omiin tarpeisiinsa vaikkapa lisäämällä suosikkimausteitaan tai muuttamalla ainesten määriä. Esimerkiksi Pumpkin Jamin kasvispastaan tulee 6 valkosipulinkynttä, kun 52 Weeks of Deliciousnessin versioon riittää 1 yksikyntinen. Samoin sitruunamehu on vaihtunut balsamicoon. Lienee tuiki tavallista (ja kotitalousopettajien suosittelemaa), että reseptejä muunnellaan sen mukaan, mitä kaapista sattuu löytymään, ja nämä muutokset mainitaan omassa blogikirjoituksessa.

Ilmeisesti ruokablogien yhteisöllisen luonteen vuoksi kirjoittajat kernaasti kertovat, mistä ovat saaneet innoituksensa kuhunkin ruokalajiin tai kenen reseptiä ovat käyttäneet (pohjana). Vaikuttaa siltä, että bloggaajat linkittävät aiempiin blogiteksteihin erityisesti silloin, kun he ovat noudattaneet tiettyä blogissa esiteltyä valmistustapaa. Esimerkkitapauksessahan jäljet johtavat sylttytehtaalle keittokirjaan, jossa neuvotaan paahtamaan tomaatteja ilmeisesti melko kuiviksi. Viittausketjun ruokabloggaajat ovat kaikki paahtaneet tomaatteja, mutta eri tarkoituksiin ja siksi hieman eri tavoin: pastaruokaa valmistaneet ovat jättäneet tomaatit alkuperäistä pehmeämmiksi.

Voidaan tietysti kysyä, onko kasvisten paahtaminen uunissa niin ainutlaatuinen idea, että kaikkien kirjoittajien on viitattava "alkuperäislähteeseen". Ruokablogeissa ei mitä ilmeisimmin noudateta akateemisia viittauskäytäntöjä vaan lähinnä kirjoittamattomia herrasmiessääntöjä, eräänlaisia blogimaailman hatunnostoja, joissa kunnia annetaan inspiraation lähteelle. Viittauksia ei siis niinkään tehdä lähteestä tiedottamisen vuoksi vaan siksi, että tuntuu mukavalta ja reilulta tavallaan kiittää sitä, joka on innostanut tietyn asian pariin.

Miksi kasviksia ylipäätään kannattaa paahtaa? Ja kuka on niin hullu, että alkaa korventaa uunia, kun liki kolmenkymmenen asteen helle on kuumentanut asunnonkin yhtä kuumaksi? No tämän takia tietysti – katso kuvat

Ennen

Kuten tiedämme, paahtaminen (noin 150–175 asteessa) syventää kasvisten ja vihannesten makua. Oheiset kesäkurpitsaviipaleet ja kirsikkatomaatinpuolikkaat on pyöritelty oliiviöljyssä, sitruunamehussa, suolassa ja pippurissa, valkosipulimurskassa sekä erinäisissä yrteissä (basilika, oregano, timjami). 45 minuuttia kestäneen paahdon aikana minä, kaikki naapurini ja ikkunan takana hikoilleet työmiehet saimme nauttia huumaavan herkullisesta (enimmäkseen valkosipulin) tuoksusta.

Huom.! Paahdettaviksi käyvät erinomaisesti myös ne tomaatit, jotka eivät vielä ole täysin kypsiä. Hotki siis parhaat punaisimmat tomaatit sellaisenaan ja paahda raaemmat.

Jälkeen

Kun kasvikset alkoivat vaikuttaa sopivan paahtuneilta, keitin täysjyväspagettia ja onnistuin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni jättämään pastan al denteksi. Sitten sekoitin spagettiin tilkan sen keitinvettä (tärkkelyksen takia), aimo keon silputtua basilikaa, raastettua parmesaania sekä paahdetut kasvikset. Jos en olisi innostunut sekoittamaan turhan voimallisesti, lopputulos olisi saattanut olla heterogeenisempi kuin aikaansaamani sörsseli.

Joka tapauksessa lopputulos oli aivan tolkuttoman herkullinen. Kiitos siitä aiemmin mainituille ruokabloggaajille! Kiitos myös varoituksesta, että kasvikset tulee maisteltua suoraan pelliltä – sen ansiosta älysin paahtaa näitä herkkuja enemmän kuin pasta-annokseen tarvittiin. :)

Panzatouille, lämmin kasvis-leipäpata

Kesä hävisi yhtäkkiä, ja on pitänyt liian pian ryhtyä keksimään lämmittäviä syysruokia. Kuitenkaan meillä täällä Lintu jäähtyy -blogissa ei ole tehnyt mieli järin raskaita ruokia. Siispä olemme päättäneet huijata itseämme ja kalenteriamme jatkamalla kesäkurpitsan ja ihmeen pitkään hengissä sinnitelleen basilikan nauttimista. Kesäkurpitsalla ja tuoreyrteillä on jotain tekemistä kesän kanssa, eiks je?

Koska hyytävässä kylmyydessä selviäminen kuitenkin edellyttää joko paksumpaa takkia, pitkiä kalsareita tai lämmintä ruokaa iltasalaattien sijasta, käytämme niitä vaihtelevasti. Tämän järkeilyn perusteella iltaruoaksi aiottu ja kuivuneesta leivästä taiottu panzanella sai luvan muuttua ratatouillempaan suuntaan panzatouilleksi. Suomeksi sanottuna kyse on paistetuista (touiller 'paistaa') kasviksista ja leivästä kootusta pataruoasta.

Kai tämä on jonkinlaista lohturuokaa hiilihydraattipitoisuutensa takia.

Perinteiseen tapaan tämäkin homma alkaa sipulisilpun paistamisella pannulla. Sekaan voi laittaa myös valkosipulisilppua, jos seuraavana päivänä ei ole opetusta tai muita tilaisuuksia, joissa täytyy hengittää. Kun sipulit ovat kuullottuneet, lisätään paloiteltua paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jos on munakoison ystävä, voi laittaa myös sitä; minä en. Sekoitellaan vihanneksia tovi. Sitten on kuutioitujen tomaattien vuoro päästä paistumaan.

Vihannesten ruskistuttua ja pehmennyttyä hieman pataan kannattaa lisätä ripaus ruskeaa sokeria ja tilkka sitruunamehua (tai vaikka jotain hyvää etikkaa) sekä rouhaista joukkoon mustapippuria. Yrttien kanssa ei voi koskaan liioitella, joten sekaan ripoteltakoon oreganoa, basilikaa ja timjamia. Jos vihannekset näyttävät liian jämäköiltä, voi olla syytä lisätä vähän vettä (tai mikä ettei jotain lientä tai valkoviiniä).

Kun ratatouillempi osasto miellyttää maultaan ja koostumukseltaan, sekoitetaan joukkoon kalamataoliiveja (leikkaan ne aina vinottain puoliksi, jotta saan tuplasti oliiveja, hahaa!), paloiteltua fetasalaattijuustoa ja kuivia, paahdettuja leipäkuutioita*. Jos leipäkuutioita ei ole valmiina, voi aloittaa paisto-operaation paahtamalla kuivunutta jämäleipää pannulla ja siirtymällä vasta sitten sipuleihin.

Panzatouille on minusta parasta silloin, kun vihanneksissa riittää pureksittavaa ja leipä on murenevan rapeaa, mutta juusto on juuri sulamaisillaan. Päälle vielä tuoretta basilikaa, ja kesän jatkot voivat alkaa!

Basilika siirtyi syyskauteen ja muutti vanhaan teekuppiin.

* Kuivia, paahdettuja ja maustettuja leipäkuutioita alkaa löytyä ainakin minun kaapeistani melkein jatkuvasti. Päätin, etten enää heitä leipää pois, vaan hyödynnän sen hyvissä ajoin ennen kuin se homehtuu. Pilkon tai revin kuivahtaneet leivät, suihkin niihin oliiviöljyä, maustan valkosipulilla ja yrteillä ja paahdan ne uunissa. Tällaiset tee-se-itse-krutongit maistuvat etenkin keittojen ja salaattien höysteenä.

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.

Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.

Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.

Pääsiäisen sanoja ja pastaa

Oman ruokablogin kirjoittaminen kärsii siitä, että tutkii muita ruokablogeja. Selvitän maisterintutkielmassani ruokablogien tekstilajeja ja kerrontaa, ja mitä enemmän niitä pähkäilen, sitä vaikeammaksi käy osallistumiseni tähän diskurssiyhteisöön. Mistä ja miten kirjoitan? Mihin tapoihin, tyyleihin ja muihin konventioihin haluan osallistua? Miksi kirjoitan ruoasta?

Vaikuttaa siltä, että yksilöllistyneessä kulttuurissamme kirjoitetaan ruoasta, jotta omia "nautinnollisuushetkiä" voisi jakaa muitten kanssa (vrt. Itkonen 2012: 153). Jos pöydässä ei ole muita syöjiä, ruokailuelämyksen voi koettaa jakaa blogissa. Mutta vaikka bloggaajan laittama ruoka olisi kuinka hyvää, aistinautintoa on vaikea välittää sanojen avulla – eikä kokemuksen siirto välttämättä onnistu kuviakaan esittelemällä.

Silti me yritämme.

Ankka ja kissa hinkuvat osingoille pääsiäisen vihreästä pastasta.

Ruokablogigenreen näyttäisi jossain määrin kuuluvan tekemisten perustelu. Kirjoittajat saattavat kertoa valinnoistaan ja ratkaisuistaan prosesseina: esimerkiksi tein näin, koska X, ja siitä seurasi, että päätin Y:n, ja tapahtui Z.

Varioikaamme.

Kiirastorstaina piti tehdä rivakasti ruokaa, koska olin jättänyt aamiaisen syömättä ja aikonut mennä lounaalle yliopistolle. Minkään ravintolan ruokalista ei kuitenkaan houkuttanut, joten päätin tekaista jotain pikaista kotona. Panin vettä kiehumaan, silppusin sipulia ja valkosipulia paistumaan ja aloin miettiä, mitä tekisin. Veden keittäminen ja sipulien paistaminen ovat sellaisia perusasioita, että niistä voi jatkaa mihin suuntaan vain.

Koska luen paljon ruokalehtiä, kauppojen reseptilehdykäisiä ja blogeja, mieleeni jää usein kiinnostavien ruokien ideoita. Muistin nähneeni jossain ohjeen pinaatti-fetapastasta, ja löysinkin sen uusimmasta Yhteishyvän ruokalehdestä. Reseptin sivulla opastettiin vihreitten kasvisten sisältävän paljon rautaa ja "muita terveyttä edistäviä aineita". Koska vihreät kasvikset myös auttavat ehkäisemään syöpää ja parantavat luuston kuntoa, saatoin onnitella itseäni terveellisestä lounasideasta. Päätin jalostaa reseptiä.

Keitin vedessä täysjyväpastaa (epämääräisen mallisia lasagnettelaattoja), koska uskon tulevani kylläisemmäksi täysjyvätekeleistä kuin valkoisesta vehnästä. Lisäsin sipuleitten sekaan kuullottumaan kuutioitua punaista paprikaa ihan siitä ilosta, että pystyn nykyään taas syömään sitä. Oi tätä potentiaalista C-vitamiinin saantimahdollisuutta! Seuraavaksi pannulle päätyi pakastepinaattia ja vihreitä papuja, jotka olin viimeksi valikoinut kaupasta, kun pakastealtaan äärellä jäin erään tutun komistuksen juttusille ja mahdollisesti halusin ostosteni vaikuttavan vihreämmiltä.

Annoin vihannessörsselin paistua ja maustoin sen pidättyväisesti vain pippurisekoituksella. Lopuksi sotkin sekaan jääkaapissa passivoituneen kermatilkan, vihreitä oliiviviipaleita ehtymättömästä purkista ja fetasalaattijuustokuutioita, jotka mokomat sulivat kuumaan kastikkeeseen melkein kokonaan. Sekoitin kastikkeen pastaan ja lisäsin lautaselle juustokuutioita, jotta niitten olemassaolon voisi helpommin hahmottaa.

Niin kiire ei koskaan ole, ettei herkullisesta ruoasta ehtisi ottaa kuvaa. Annos tuntui kaipaavan pientä koristelua, joten korkkasin kevään ensimmäisen basilikani ja hyödynsin pieneläinten viehättävyyttä. Jälkimmäisiä en kuitenkaan syönyt, koska ne ovat kumia ja puuta. Jos joku miettii, mikä on aiemmassa kuvassa oikealla näkyvä vihreä mötikkä, kerrottakoon, että se on silitysrautani, joka oli jäähtymässä kukkajakun silittämisen jäljiltä.

Kukkia siellä, kukkia täällä, ja kernaasti myös kukkia päällä.

Ruokalukemista:

Itkonen, Matti 2012: Kulttuurimatkalla maailmassa – filosofinen tutkielma ajasta, olemisesta ja suomalaisuudesta. – Matti Itkonen & V. A. Heikkinen (toim.), Mielin kielin kaupungissa. Esseitä ruoka- ja matkailukulttuurista s. 137–193. Vantaa: HAAGA-HELIA ammattikorkeakoulu

Se ainoa mahdollinen paella

Vuoden 2007 kesän maku on ehdottomasti broileripaella. Ylioppilasjuhlieni jatkoja varten piti laittaa jotakin sukulaisille sopivaa ja helposti valmistuvaa iltaruokaa, jonka voisi tehdä ennakkoon (ts. ylioppilas itse keittää riisiä vielä kello kolme juhla-aamuna). Päädyimme paellaan, jonka ainoa liha on ylioppilaan rajoitteitten takia broileri. No, minä sitten keitin kurkumalla maustettua riisiä kymmenen ja viiden litran kattiloilla ja sekoitin paellan 30 litran kotiviinisammiossa. Juhliemme päämäärä onkin aina ollut, ettei ainakaan ruoka lopu kesken.

Miten kävi? Toiselle ruoalle jääneitä sukulaisia ei ollutkaan niin paljon kuin odotimme, ja kun muita juhlaruokia – yllätys, yllätys – riitti illalla käyneille, paellaa ei saatu juhlissa menemään kuin pari ämpärillistä. Myönnän myös, että se oli kuivaa ja aika ankeaa, koska riisiä oli hirveästi ja kasviksia ei niin paljon kuin olisin halunnut. Paellaa syötiin meillä pari viikkoa putkeen, ja kun suurin osa siitä pakastettiin heti, sitä joutui syömään pitkin kesää. Onneksi pääsykokeet alkoivat pian yo-juhlien jälkeen, ja pääsin pakenemaan paellaa Jyväskylään.

Muutama viikko sitten, Jyväskylän Kesän hehkeimpään aikaan, arvoisa siskoni H ja lankomieheni I saapuivat tänne kulttuurimatkalle. Lupasin laittaa matkalaisille jotakin herkkua sunnuntailounaaksi. Ja ähä ähä, teinkin sitä ainoaa mahdollista paellaa!

Se ainoa mahdollinen eli broileripaella, joka on maustettu Pohjanrannan karviaisviinillä.

Pienen keittiöni ja riittämättömien valmistusastioitten takia paellan teko ei varmastikaan ollut kaikkien taiteen sääntöjen mukaista. Näin sen kuitenkin laitoin.

Keitin riisiä suolalla ja kurkumalla maustetussa vedessä. Tarkoitus oli jättää riisi hieman raa'aksi, mutta eikö se mokoma keittynyt ihan kypsäksi. Silputut kesä- ja punasipulit sekä osan oransseista paprikasuikaleista kuullotin pannulla öljytilkassa. Sekoitin joukkoon pakastepapupätkät, reilun sentin pätkiksi leikatut minimaissinkannat ja mustat oliivit. Siirsin kasvikset odottamaan vokkipannuun. Sitten paistoin broilerin, jonka maustoin valkosipulijauheella, mustapippurilla, kurkumalla ja suolalla. Erityisenä maunantajana käytin P. Väyryseltä ostamaani Pohjanrannan tilan erinomaista karviaisviiniä, jota kaadoin broilerin sekaan. Liha sai hautua hetken viinissä ja vedessä.

Arvoisat vieraani ottivat pienet torkut ennen ruokaa. Heidän heräämistään odotellessani ehdin rauhassa sekoittaa lihan, kasvikset ja riisin ja hauduttaa niitä vielä hetken viinitilkassa vokkipannussa. Kerrankin oli myös aikaa koristella ruoka. Sitä varten olin säästänyt minimaissien latvat, oranssia paprikaa, miniluumutomaatteja ja joitakin oliiveja sekä basilikaa. Kun matkalaiset heräsivät, heitä odotti aurinkoisen näköinen ja herkullinen lounas.

Paistettu parmesaanikesäkurpitsa ja pastasalaatti

Ulkona sataa. Mitä se tarkoittaa?
No tietysti kesäkurpitsaa!

Käyn yhden hengen kokkisotaa pilaantumassa olevia ruoka-aineita vastaan. Tällä kertaa piti saada käytettyä a) kananmuna, b) kourallinen kirsikkatomaatteja, c) tylsiksi käyneet oliiviviipaleet. Ja sitten tietysti se kesäkurpitsa. Lisäksi käytyäni ystäväni H:n kanssa kuolaamassa Mestarin herkkuja minulla oli parmesaania sekä H:n suosittelemaa kreikkalaista riisin näköistä pastaa. Täydellistä.

Kesäkurpitsaohjeen (tai parmesaanilla päällystämisen idean) olen apinoinut jostakin ohjeesta, mutten kuolemaksenikaan muista, mistä.

Paistettua parmesaanikesäkurpitsaa ja pastasalaattia, nam.

Opin, että pastasalaatti kannattaa tehdä valmiiksi, ennen kuin ryhtyy paistamaan kesäkurpitsaa. Nyt kesäkurpitsat joutuivat odottamaan liian kauan, ja ne mokomat ehtivät jäähtyä. (Tai siis ne, joita en napsinut heti paiston jälkeen.)

Pastasalaattia varten keitin veikeää riisin näköistä pastaa. Se turposi aika reilusti, joten vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi koetin kärkkyä, etten keittäisi sitä ylikypsäksi. Taisin jopa onnistua ottamaan kattilan pois levyltä sopivassa kohtaa, mutta sitten soi tietysti puhelin, enkä puhuessani tajunnut heti valuttaa pastaa. Fail.

Pastan sekaan silppusin kesäsipulin varsineen (kesieni suurimpia intohimoja), keltaiset minitomaatit sekä muutaman aurinkokuivatun tomaatin. Sekoitin joukkoon tilkan pestoa, ankeat oliiviviipaleet ja salaattijuustokuutioita. Päälle revin tuoretta basilikaa.

Jos olisin ollut järkevä, olisin siis tehnyt kaiken tämän ENNEN kuin ryhdyin paistamaan kesäkurpitsaa. Hyvässä lykyssä salaatti olisi saanut rauhassa maustua jääkaapissa. Mutta koska olen pöljä, paistoin siis kesäkurpitsat ensin.

Viipaloin kesäkurpitsan vajaan sentin paksuisiksi viipaleiksi ja itketin niitä suolalla ja yritykselläni laulaa romanilauluja (joita haluaisin osata). Rutistelin liiat vedet pois. Käytin viipaleet kulhossa, johon olin vatkannut kananmunan, ja pyörittelin toisella lautasella, jossa oli parmesaanijuustohitua, vähän korppujauhoa (en uskaltanut luottaa pelkän juuston rapeuteen), suolaa, mustapippuria ja valkosipulijauhetta. Juustossa pelehtineet viipaleet paistoin pannulla öljytilkassa. Paistaminen sujui erinomaisesti: Juusto käyttäytyi kohteliaasti eikä lähtenyt juoksentelemaan mihinkään eikä palanut. Kananmuna ehti juuri kypsyä. Kesäkurpitsa jäi sopivan pureksittavaksi, ja pinta paistui ihailtavan rapeaksi. Tulos oli aivan liian hyvä! Tämä on taas sarjassamme ruokia, joita tarjoaisin hypoteettisessa ravintolassani.

Tätä tarjoaisin ravintolassani kesällä.

Kun operaatio oli ohi, jäin miettimään, mitä tekisin ylijääneille kananmunalle ja kananmunaiselle parmesaanimössölle. Ding! Ne voisi sekoittaa! Ensimmäisenä tuli mieleen munakas, mutta koska en ole koskaan pitänyt moisesta, keksin tehdä letun.

Sekoitin muna- ja juusto-korppujauho-mausteseokseen tilkan vettä ja vähän grahamjauhoja. Paistoin seoksen vielä lämpimällä pannulla. Herkullinen (ja maultaan kaiketi pikantti) pieni lettu maistui mahtavalta Kaija-tädiltä saatujen jäisten vattujen kanssa.

Kesäkurpitsan päällystetähteistä väsätty lettu.