Muodikas kasvispasta paahdetuista kasviksista

Jos tutkisin reseptien etenemistä ja muuntumista ruokablogeissa, tämä kasvispasta olisi mitä mainioin esimerkkitapaus. Ilmiö kiinnostaa myös lähdeviittausten kannalta. Ja tietysti näin kesällä uudet jutut kesäkurpitsasta ja tomaateista ovat täysin ohittamattomia.

Voiko helpompaa kesäruokaa olla? Kauden kasvikset paahdetaan uunissa ja sekoitetaan pastaan.

Bongasin heti kokeiluun päässeen "easy-peasy vegepastan" Pumpkin Jam -blogista, jonka kirjoittaja puolestaan oli inspiroitunut 52 Weeks of Deliciousness -blogissa olleesta vastaavanlaista ohjeesta. Siellä taas kerrottiin pastaruoassa käytettyjen paahdettujen uunitomaattien ohjeen olevan peräisin White Trash Disease -blogista. Eikä senkään kirjoittaja väitä toimineensa ohjeetta vaan mainitsee "kaivaneensa ulkomuististaan" Hanna Gullichsenin jommassakummassa Safkaa-kirjassa olleen uunitomaattien reseptin.

Ei varmasti ole yllätys, että samanlaiset reseptit kiertävät ruokablogista toiseen. Bloggaajat saattavat muunnella niitä omiin tarpeisiinsa vaikkapa lisäämällä suosikkimausteitaan tai muuttamalla ainesten määriä. Esimerkiksi Pumpkin Jamin kasvispastaan tulee 6 valkosipulinkynttä, kun 52 Weeks of Deliciousnessin versioon riittää 1 yksikyntinen. Samoin sitruunamehu on vaihtunut balsamicoon. Lienee tuiki tavallista (ja kotitalousopettajien suosittelemaa), että reseptejä muunnellaan sen mukaan, mitä kaapista sattuu löytymään, ja nämä muutokset mainitaan omassa blogikirjoituksessa.

Ilmeisesti ruokablogien yhteisöllisen luonteen vuoksi kirjoittajat kernaasti kertovat, mistä ovat saaneet innoituksensa kuhunkin ruokalajiin tai kenen reseptiä ovat käyttäneet (pohjana). Vaikuttaa siltä, että bloggaajat linkittävät aiempiin blogiteksteihin erityisesti silloin, kun he ovat noudattaneet tiettyä blogissa esiteltyä valmistustapaa. Esimerkkitapauksessahan jäljet johtavat sylttytehtaalle keittokirjaan, jossa neuvotaan paahtamaan tomaatteja ilmeisesti melko kuiviksi. Viittausketjun ruokabloggaajat ovat kaikki paahtaneet tomaatteja, mutta eri tarkoituksiin ja siksi hieman eri tavoin: pastaruokaa valmistaneet ovat jättäneet tomaatit alkuperäistä pehmeämmiksi.

Voidaan tietysti kysyä, onko kasvisten paahtaminen uunissa niin ainutlaatuinen idea, että kaikkien kirjoittajien on viitattava "alkuperäislähteeseen". Ruokablogeissa ei mitä ilmeisimmin noudateta akateemisia viittauskäytäntöjä vaan lähinnä kirjoittamattomia herrasmiessääntöjä, eräänlaisia blogimaailman hatunnostoja, joissa kunnia annetaan inspiraation lähteelle. Viittauksia ei siis niinkään tehdä lähteestä tiedottamisen vuoksi vaan siksi, että tuntuu mukavalta ja reilulta tavallaan kiittää sitä, joka on innostanut tietyn asian pariin.

Miksi kasviksia ylipäätään kannattaa paahtaa? Ja kuka on niin hullu, että alkaa korventaa uunia, kun liki kolmenkymmenen asteen helle on kuumentanut asunnonkin yhtä kuumaksi? No tämän takia tietysti – katso kuvat

Ennen

Kuten tiedämme, paahtaminen (noin 150–175 asteessa) syventää kasvisten ja vihannesten makua. Oheiset kesäkurpitsaviipaleet ja kirsikkatomaatinpuolikkaat on pyöritelty oliiviöljyssä, sitruunamehussa, suolassa ja pippurissa, valkosipulimurskassa sekä erinäisissä yrteissä (basilika, oregano, timjami). 45 minuuttia kestäneen paahdon aikana minä, kaikki naapurini ja ikkunan takana hikoilleet työmiehet saimme nauttia huumaavan herkullisesta (enimmäkseen valkosipulin) tuoksusta.

Huom.! Paahdettaviksi käyvät erinomaisesti myös ne tomaatit, jotka eivät vielä ole täysin kypsiä. Hotki siis parhaat punaisimmat tomaatit sellaisenaan ja paahda raaemmat.

Jälkeen

Kun kasvikset alkoivat vaikuttaa sopivan paahtuneilta, keitin täysjyväspagettia ja onnistuin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni jättämään pastan al denteksi. Sitten sekoitin spagettiin tilkan sen keitinvettä (tärkkelyksen takia), aimo keon silputtua basilikaa, raastettua parmesaania sekä paahdetut kasvikset. Jos en olisi innostunut sekoittamaan turhan voimallisesti, lopputulos olisi saattanut olla heterogeenisempi kuin aikaansaamani sörsseli.

Joka tapauksessa lopputulos oli aivan tolkuttoman herkullinen. Kiitos siitä aiemmin mainituille ruokabloggaajille! Kiitos myös varoituksesta, että kasvikset tulee maisteltua suoraan pelliltä – sen ansiosta älysin paahtaa näitä herkkuja enemmän kuin pasta-annokseen tarvittiin. :)

Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti

Valkosipuli ja inkivääri ovat olleet vähissä useammastakin lähikaupasta. Luulin ensin, että Henri Alenilta on taas ilmestynyt uusi #someresepti, mutta puutteen syynä onkin ilmeisesti hiihtolomailevaa tai lomaansa odottavaa kansaamme koetteleva flunssa-aalto.

Koska en itsekään ole täysissä ruumiin voimissa, piti keksiä jotain simppeliä flunssaruokaa. Kas tässä Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti!

Runsaasti tuoretta valkosipulia sisältävän makaronisalaatin syömisen jälkeen ei välttämättä kannata hönkäillä ketään kohti.

Salaatin valmistus on niin helppoa, että se onnistuu vaikka pää kainalossa ja silmät umpeen muurautuneina. Koska puolikuntoinen ihminen kaipaa selkeyttä toimintoihin, julkaisen reseptin (!) poikkeuksellisesti reseptimuodossa (!).

1. Kaada kulhoon loraus oliiviöljyä ja sekoita siihen reilu teelusikallinen harissaa. Sekoita huolellisesti, koska et todellakaan halua saada tulista harissaklönttiä kerralla suuhusi.
2. Rouhi sekaan mustapippuria ja purista sitruunamehua. Suolaa makuaistin toiminnan mukaan.
3. Silppua pari kynttä valkosipulia ja sekoita nekin huolellisesti öljyseokseen. Nyt salaatin kastike on valmis.
4. Kaiva jääkaapista ja muista kätköistä erilaisia tähteitä* ja sekoita ne öljykastikkeeseen. Nyt salaattikin on valmis.
5. Syö, maista tulisia makuja ja parane, mutta älä mieluusti höngi muita päin.

Ai siellä oli valmiina keitettyä porkkanaa ja makaronia? Kyllä, salaattiin.

* Hyviä juttuja eli käytä esim. näitä:

• eestiläinen makaroni (kastike tarttuu erinomaisesti näitten venytettyjen sarvimakaronien uurteisiin, ja makaroni pysyy hyvin haarukassa), ohra, hirssi jne.
• keitetty porkkana (kivan väristä)
• herneet ja/tai vihreät pavut (kivan väristä ja terveellistä)
• eriväriset tomaatit (kivan värisiä ja raikkaita)
• aurinkokuivatut tomaatit (jos olet esim. Elli)
• tuore kurkku ja paprika (jotain pureksittavaa)
• kalamata-oliivit (voiko mitään syödä ilman niitä?)
• kaikenlaiset juustokuutiot (uskoisin)
• silputtu kevätsipuli (uskoisin)
• lihapalat (jos sellaisia humputuksia harrastaa)
• harissan tilalta pesto (jos ei välitä chilistä)
• tuoreet yrtit (olisivat erittäin jees).

Huonoja juttuja eli jätä esim. nämä käyttämättä:

• pöydälle koko viikonlopuksi unohtunut munavoi
• ananasmehutölkin liemi (juo se mieluummin erikseen tai sekoita teehen)
• parsakaali (jos on olemassa ruoka-aine, joka ei sovi pastan kanssa, se on juuri tämä)
• sulatetut aroniat (marjat ja chilitahna... öö, ei)
• mikä tahansa pitkällistä kypsyttelyä vaativa.

Ohra-kasvispannu

Voisin taas aktivoitua tämänkin blogin suhteen. Helmikuuhan on täysin sopivaa aikaa muistella jouluruokia, vai mitä?

Ennen loppuvuoden ruokiin paluuta luotakoon pikainen katsaus siihen, mitä nykyään tulee syötyä. Lautasellani taitaa näinä päivinä olla useimmiten ohraa. Miten voikin niin muinainen ja yksinkertainen ruoka-aines olla hyvää!

Lämpimästi maustettu ohra-kasvispannu on ravitsevaa syötävää talven pakkasissa.

Oheinen ohra-kasvispannu edustaa erinomaisesti sellaisia mössöjä, joita tulee väsättyä sen kummemmin miettimättä. Pannullinen riittää yhdelle syöjälle päiväkausiksi, ja tämän iloisen värikkään ja täyttävän padan mausteisuus ilahduttaa etenkin kylmimpinä pakkaspäivinä. Tällä pötkii pitkälle!

Perinteiseen tapaan padan valmistus alkaa silputtujen punasipulin ja valkosipulin kuullottamisella öljyssä. (Hyvä valkosipulin määrän mittari on se, kuinka monta yötä on seuraavaan lähiopetuskertaan. Jos on esimerkiksi tiistai ja opettamassa pitää olla seuraavan kerran torstaina, voi häikäilemättä käyttää kaksi kynttä.) Jos tykkää kuullottaa myös paprikaa, sen voi suikaloida pannulle tässä vaiheessa. (Jos taas pitää enemmän raa'asta ja vitamiininsa säilyttävästä paprikasta, sen voi lisätä pataan viimeiseksi.)

Kun sipulit ovat kuullottuneet, niitten sekaan pannulle voi pöläytellä tummaa sokeria, kurkumaa, kanelia, kardemummaa ja chiliä tai cayennepippuria. Rouhaistakoon myös mustapippuria. Mausteet saavat niin ikään kuullottua hetken, minkä jälkeen pannulle kipataan ohraa, tai miksei vaihtoehtoisesti riisiä tai kuskusia tai hirssiä tai mitä ikinä tekeekään mieli. Käytin tässä padassa vartissa kypsyviä ohrahelmiä. Sekoitellaan, kunnes suurimot ovat värjäytyneet kauttaaltaan iloisen keltaiseksi, ja pannulle kaadetaan runsaasti vettä.

Keitoksen kiehuessa sekaan pilkotaan maun ja jääkaapin sisällön mukaan porkkanaa, vihreitä papuja, tomaattia ja ruokaisuudeksi esim. kikherneitä. Kannattaa tarkkailla ryynien keittoaikaa ja lisätä vihannekset siten, että ne ehtivät juuri ja juuri kypsyä. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin mössöksi keitetty kasvis. Vettä saattaa myös joutua lisäilemään, joten ällös anna palaa pohjaan.

Kun ohra ja vihannekset ovat kypsyneet, pataan voi lisätä vielä oliiveja tai rusinoita ja antaa niitten kuumentua. Maustetaan suolalla, persiljalla ja mintulla. Himojaan kuulostellen voi tehdä satunnaisia syrjähyppyjä esim. fetasalaattijuuston, halloumin tai cashewpähkinöitten kanssa.

Ah.

Falafelpallukat ja jugurttikastike

Ensiksi: kamerani on aivan surkea. Toiseksi: en ole kovin kaksinen valokuvaaja. Kolmanneksi: asunnossani on järkyttävän huono valaistus. Neljänneksi: falafel on aivan liian hyvää ruokaa jäähtyäkseen kovin pitkällisissä valokuvausoperaatioissa. Viidenneksi: falafelpallukkakuvauksiani haittaa jokin paha henki tai vähintään jonkinasteinen kirous. Siksi tätä kirjoitusta on saatu odottaa näin kauan – ja parempia kuvia saadaan odottaa edelleen. Se harmittaa, koska onhan sentään kyse yhdestä lempiruoastani!

Kuvan falafelpallukat on paistettu rasvassa, mistä todistaa ylimääräistä rasvaa imevä talouspaperi.
Nyt kuitenkin teemme vähärasvaisia pallukoita uunissa!

Falafelpyörykät ovat herkullista ja täyttävää muonaa, jota voi syödä melkein minkä tahansa kanssa. Monesti pallukat uppopaistetaan öljyssä, eivätkä ne siksi ole mitään kevyintä ruokaa. Jos haluaa selvitä vähemmällä rasvalla, kannattaa koettaa paistaa falafelpallukat uunissa, kuten minä seuraavassa ohjeessa.

Minulla ei ole minkäänlaisia surauttimia, monitoimikoneita tai muita sähkövehkeitä, joilla falafelpallukkataikinasta saisi kuohkeaa ja tasaista. En anna sen haitata. Sen sijaan minulla on raakaa lihasvoimaa ja suht hyvä käsikäyttöinen muussain, jolla voin survoa purkillisen kikherneitä karkeaksi mössöksi. Tykkään siitä, että tasaisemman tahnan joukossa on hienontumattomiakin herneitä.

Muussattujen kikherneitten joukkoon sekoitan yhden hienonnetun sipulin ja noin 3 silputtua valkosipulinkynttä (mitä enemmän, sitä parempi), ½ dl seesaminsiemeniä, pari ruokalusikallista gram- eli kikhernejauhoa, reilun teelusikallisen ruokasoodaa ja mausteeksi runsaasti juustokuminaa ja ystäväni H.:n kuivattamaa minttua, vähemmän suolaa ja vielä vähemmän chilihiutaleita ja cayennepippuria. Aineet on ehdottomasti sekoitettava hyvin, jottei kellekään onnettomalle ruokaijalle sattuisi pelkkää chiliä ja soodaa sisältävää pallukkaa. Jos muuten ihmettelit gramjauhoa ja soodaa, niitten tarkoitus on kuohkeuttaa taikinaa. Ilman niitäkin voisi varmasti selvitä.

Hyvin sekoitettuihin kuiviin aineksiin silppuan reilut puoli puntillista tuoretta persiljaa. En näe syytä kieltää myöskään pakastetun persiljan käyttöä. Olisi hyvä, jos persilja olisi joko huuhtelemisen tai sulattamisen jäljiltä vähän märkää, koska siitä saadaan lisää kosteutta ns. mureketaikinaan. Viimeiseksi sekoitan falafelpallukkataikinaan pari ruokalusikallista sitruunamehua, ihan pieni tilkka öljyä ja maun mukaan tabascoa, kun siihen olen taas niin mielistynyt. Jälleen sekoitan huolellisesti. Sitten falafelpallukkataikinan voikin jättää toviksi kehittämään kaasuja.

Aijaijai kun olisi ollut vielä tuoretta minttua!

Jonkin aikaa tekeytyneestä taikinasta alan sitten pyöritellä jonkinlaisia pallukoita vedellä kostutetuin käsin. Suosikkimuotoni on litistetty pallo, vähän kuin paksu mitali, koska se paistuu suht nopeasti ja on helppo mahduttaa sekä pitaleivän sisään että pakasterasiaan. Pallukat kannattaa asemoida heti paistamispaikoilleen leivinpaperoidulle uunipellille. Käsiä voi huuhtaista aina välillä, jotta taikina ei tartu niihin vaan pysyy kuosissa. Pallukoihin voi halutessaan suihkia oliiviöljyä suihkepullosta, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Falafelpallukat voivat olla aika lähelläkin toisiaan, koska ne eivät yleensä leviä mihinkään suuntaan.

Näitä falafelpallukoita paistetaan 225-asteisessa uunissa noin 15–20 minuuttia tai kunnes alati herkullisemmiksi käyvät tuoksut saavat läsnäolijat läähättämään kuin Pavlovin koirat ja kuolan valumaan suupielistä.

Valmiitten falafelpallukoitten kanssa maistuu erinomaisesti jugurttikastike. Maustamattomaan paksuun jugurttiin sekoitan valkosipulisilppua, sitruunamehua, hunajaa, minttua, oreganoa, suolaa ja mustapippuria. Kastikkeen kannattaa antaa maustua mieluiten koko pallukoitten tekoajan, jotta maut pääsevät kunnolla esiin. Tämä tsatzikimainen kastike täydentää erinomaisesti falafelpallukoitten makua sekä pitaleivän täytteenä että esimerkiksi lisäkeriisin tai -ohran kastikkeena. Kaveriksi vielä salaattia, kurkkua, tomaattia, paprikaa, punasipulia, oliiveja ja fetasalaattijuustoa, niin a vot!

Lintu jäähtyy -blogissa on muuten myös pitaleipäohje, jota voit hyödyntää, jos sinussakin on "arabiemännän ainesta" tai jaksat muuten nähdä vaivaa ruokasi eteen.

Epätarkka kuva esittää aiemmin näkyneestä taikinasta valmistettuja falafelpallukoita.

Pitaleivät

Vehnäisiä leipätaskuja, nam nam.

Pitaleipien tekemiseen liittyy aina huima jännitys: kohoavatko ne paistuessaan odotuksenmukaisiksi ilmatyynyiksi? Vaikka muuten väsään taikinoita miten sattuu, pitaleipätaikinan koetan sekoittaa hyväksi koetun ohjeen mukaan, jotta onnistuisin varmemmin. Suuri on se riemu, kun taikinalätyskät yksi kerrallaan pullahtavat uunissa pieniksi palleroisiksi!

Oheinen lyhytelokuva tarjoaa hehkuvaa jännitystä kuuman uunin ääressä. Rupesiko nälättämään? Hyvä. Jatkan edelleen perinteisen reseptin välttelyä tekstilajina, joten esitän tämänkin ohjeen narratiivisessa muodossa.

2 ½ dl vettä lämmitetään noin 42-asteiseksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että vedenkeittimessä kuumennetaan vesi 45-asteiseksi ja kaadetaan oikea määrä jäähtymään leivontakulhoon. Loput vedet voi kuumentaa kiehuvaksi ja hörppiä teenä ruoanlaiton ohessa.

Lämpimään veteen liuotetaan ½ tl suolaa, 1 tl sokeria ja 1 pussi kuivahiivaa. Sitten taikinanesteeseen sekoitetaan 4–5 dl jauhoja, mutta kernaasti ei kaikkia kerralla. Jauhot voivat olla kokonaan vehnää, mutta laitan yleensä niitten joukkoon osan grahamjauhoja ja vehnäleseitä. Sitten taikinaa vaivataan jollakin värkillä, ja kun värkistä ei ole enää hyötyä, aletaan vaivata käsin. Tarvittaessa lisätään jauhoja. Lopuksi taikinaan vaivataan tilkka (n. 2 rkl) öljyä. (Öljyä ei välttämättä tarvittaisi taikinaan kuin muutama tippa, mutta jos kaikkia leipiä ei aio tarjoilla heti, kannattaa käyttää öljyä nuo pari ruokalusikallista, koska se parantaa säilyvyyttä.) Taikina saa kohota vedottomassa paikassa vähintään 20 minuuttia, mieluummin puolisen tuntia.

Kohonnutta taikinaa vaivataan voimakkaasti. Siitä pyöritellään esimerkiksi 8 isompaa pallukkaa tai 12 pienempää (tai 16 pientä tai X-määrä aivan miniatyyristä) sen mukaan, kuinka paljon syöjiä on tulossa tai kuinka monta kertaa kukin kehtaa santsata tai missä asennossa planeetat ovat tai minkä värinen lintu istuu puussa. Pallukoita niin ikään vaivataan jauhotetulla pöydällä. Ne kaulitaan mahdollisimman vähin vedoin pyöreiksi lätysköiksi, asetellaan paistoasemiinsa leivinpaperille ja jätetään puoleksi tunniksi kohoamaan leivinliinan alle vedottomaan paikkaan.

Tässä taikinassa on vehnäleseitä ja grahamjauhoja luomassa illuusiota terveellisyydestä.

Lätyskät ovat kohonneet riittävästi, kun niitten paksuus on kaksin- tai kolminkertaistunut ja kun niitten pinnassa näkyy lupaavanoloisia ilmakuplan alkuja. Kun näin on näreet, uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pellillinen läystäkkeitä törkätään sisään. Uunin luukkua ei kannata aukoa paiston aikana tai ainakaan paiskoa sitä, koska muuten ilmatyynyt saattavat lässähtää. Leivät saavat paistua 6–8 minuuttia mukavan ruskeiksi ja voimakkaasti kohonneiksi palleroisiksi. Mikäli pitaleivät on paistettu kuumassa lämpötilassa rapeiksi, niitten kannattaa antaa jäähtyä leivinliinan alla, jotta niistä tulee helpommin käsiteltäviä. Liian rapeaa leipätaskua on vaikea täyttää ja syödä!

Maailma ei kaadu, jos pidat paistaa vahingossa alemmassa lämpötilassa. Nämä paistuivat vain 220 asteessa ja jäivät vaaleiksi ja pehmeiksi, mutta  olivat muuten ihan kelvollisia.

Hieman jäähtyneet pitaleivät voi täyttää vaikkapa falafel-pallukoilla, jugurttikastikkeella ja erinäisillä kasviksilla. Liian vetisiä aineksia kannattaa välttää, koska muuten luvassa on sotkua. Suolaiset ja kirpeät täytteet maistuvat ainakin minulle parhaiten!

Kesäkurpitsalohnakkeet ja maissikakku

Ruokabloggaajille on varmaan tuttu ilmiö, kun jokin valmistunut ruoka on ollut niin hyvää, että siitä pitää heti päästä kirjoittamaan. Kuvat tulee nälkäisenä rätkittyä miten sattuu (tietysti pitää kuvata melkein kaikki siltä varalta, että tulos olisi herkkua), ja kun ruoka on syöty, huomataankin, että kaikki kuvat ovat epätarkkoja tai niissä on muuten jotain kamalaa. Silti jossain itsekritiikittömyyden puuskassa tai blog realityn nimissä julkaisee huonot kuvat. Ja sitten häpeää vuosikaudet.

Juuri tällainen tapaus on kesäkurpitsalahnaa käsittelevän kirjoitukseni taustalla. Tai oikeastaan siellä taustalla on mustaksi kärvennettyä lehtipihvisilppua, jonka koostumusta en edelleenkään käsitä. Olen pitkään pähkäillyt, poistaisiko kirjoituksen kuvineen blogia rumentamasta. (Ovathan muut kuvani sentään VÄHÄN nätimpiä, vaikka itse sanonkin.) Sitten ajattelin, että jahka seuraavan kerran paistan kesäkurpitsasta lohnakkeita, otan paremmat kuvat ja vaihdan ne entisten tilalle. Tietysti tällainen hybris (ὕβρις) aiheuttaa sen, että kaikki tähänastiset kuvat ovat olleet yhtä epäonnistuneita.

Mutta haa! Nytpä huijasin kohtaloani ja onnistuin saamaan kesäkurpitsalahnasta tai -lohnakkeista paremman kuvan. Ja aika paljon paremman ruoka-annoksen. Tämä(kään) ei maksa juuri mitään, joten se sopii opiskelijan ruoaksi paremmin kuin hyvin.

Paistettua kesäkurpitsaa, sitruunavinegrettiä, maissikakkua ja lovileikkaustomaatteja.
Hups, unohdin, että opiskelijaruoan piti olla tonnikalaa ja nuudeleita.

Tällä kertaa noudatin myös tarkemmin Yhteishyvä-lehdessä ollutta ohjetta grillatusta kesäkurpitsasta. Aloitin paahtamalla seesaminsiemeniä kuivalla pannulla (ja edelleen neuvon imuroimaan vasta sen jälkeen). Samalla leikkasin kesäkurpitsasta pitkittäisiä viipaleita. Levittelin ne leikkuulaudalle ja rouhin päälle suolaa ja pippurisekoitusta.

Koetin laulaa kesäkurpitsoille mustalaisromansseja, jotta niitä olisi ruvennut itkettämään entistä enemmän.

Itkeneet kesäkurpitsat paistoin pannulla öljytilkassa. Kastikkeeksi sekoitin Yhteishyvän ohjeen mukaisesti oliiviöljyä, sitruunamehua, minttua, ruokokidesokeria ja rouhaisut suolaa ja pippurisekoitusta. Sitten asettelin paistuneet kesäkurpitsat lautaselle ja kaadoin vinegretin niitten päälle. Lohnakkeet saivat maustua sen aikaa, että sain valmistettua maissikakun.

Nyt osasin sekoittaa kastiketta sen verran vähän, ettei kesäkurpitsalahna joutunut uimaan siinä.

Maissikakkuun sain idean Kuopion-reissulla, kun kävimme keilaamassa ja syömässä uudessa Bowl D1ner -nimisessä ravintolassa. Pidin paikasta, saamastamme asiantuntevasta ja reippaasta asiakaspalvelusta sekä ruoka-annoksestani, jossa oli perusbroilerin toverina erinomaista maissikakkua, maukasta mojitoananasta ja niitten rinnalla hieman mitäänsanomatonta tomaattikastiketta. Mojitohedelmiä tulikin jo kokeiltua, mutta tätä maissikakkua piti myös testata kotona. Siihen sai sopivasti ympättyä aimo määrän tähteitä. Maistamassani versiossa ei ollut esimerkiksi riisiä, mutta kun sitä sattui olemaan jääkaapissa, panin sekaan. Ravintolassa tarjottu maissikakku oli pannukakkumainen paistos, joka oli leikattu pitkulaisiksi viipaleiksi. Ajattelin sen sopivan mukavasti myös kesäkurpitsalohnakkeitten seuraksi, ja niin kävikin.

Maissikakku menossa uuniin.

Tämäkin homma alkoi silputtujen valkosipulin ja pienen punasipulin kuullottamisella, niin kuin moni muukin ruoanlaitto. Kuullotin niitten kanssa vähän chiliä ja cayennepippuria. Niitten lisäksi sekoitin taikinaan vajaat pari desiä tähteeksi jäänyttä jasmiiniriisiä, suunnilleen yhtä paljon maissinjyviä purkista, puolisen desiä maissijauhoja ja mausteeksi rouhittua pippurisekoitusta, suolaa ja ruokokidesokeria. Taikinaan tuli vielä kananmuna ja noin desin verran kermaviiliä.

Levittelin taikinan pellille leivinpaperin päälle ja kaduin heti, että tasoitin sen liian ohueksi. Sopivampi paksuus olisi ollut noin sentti; puoli senttiä paksu kakkuni ei kutistuttuaan ollut mehevin mahdollinen. Paistoin kakkua reilut parikymmentä minuuttia 200 asteessa, jonka korotin paiston puolivälissä kuitenkin 225 asteeseen, kun mitään ei muuten näyttänyt tapahtuvan.

Valmiin maissikakun voi leikata vaikka pizzaleikkurilla pitkulaisiksi viipaleiksi.

Maissikakku oli aika maittavaa sellaisenaankin, mutta jos sille kaipaa vielä jotain kastiketta tai höystettä, kiva (ja kokeiltu) yhdistelmä oli yksinkertaisesti lusikalliset kermaviiliä ja aurinkokuivattu tomaatti -ketsuppia.

Tomaatteihin voi soveltaa Lahja-mamman rukinlapojen lovileikkauskuvioita.

Lakuletut ja mojitohedelmät

Yhteishyvän ruokalehdessä oli keväällä tai alkukesällä ollut salmiakkilettujen ohje. Lakujen ja salmiakin ystävänä en voinut ohittaa tätä ohjetta, vaan leikkasin sen talteen (tietysti ilman lähdemerkintöjä). Ja nytpä sitten kokeilin näitä ihastuttavan mustia (tai oikeammin vihreänharmaita) lettuja mojitohedelmäsalaatin kera. Toimii!

Kuvaan piti tietysti valita se kaikkein mustin lettu, ja kuvauspaikan valaistuskin on aika kehno. Mutta maku on mainio!

Mojitohedelmät olin pannut marinoitumaan edellisenä iltana. Hedelmäsalaatissa on yksinkertaisesti mansikoita, ananasta ja palloraudalla (ehkä paras Kuopion Ikean-tuliainen!) pyöräytettyjä vesimelonipalloja. Liemeksi sekoitin ananasmehuun minttua, runsaasti limettimehua ja ripauksen ruskeaa sokeria sekä raikastukseksi lorauksen sitruunaista kivennäisvettä. Hedelmät saivat maustua liemessään jääkaapissa yön yli. Tuloksena oli erittäin raikas ja maukas lisäke, joka täydentää mukavasti lettujen tummia makuja.

Yhteishyvän lettureseptissä oli menty puolivalmistelinjalla. Eihän minulta mitään valmiita ohukaistaikinasekoituksia löydy, joten piti vähän arvailla, mitä lettutaikinaan kannattaisi laittaa lakukastikkeen ja murskattujen turkinpippuri- tai vastaavien makeisten kera. Päädyin käyttämään ohjeessakin mainittua kivennäisvettä (mahdollisesti noin 3 dl), yhden kananmunan, pikkulirauksen öljyä, ripauksen suolaa ja ruskeaa sokeria ja vajaat pari desiä vehnäjauhoja. Lettutaikinasta tuli jännittävän värinen, aika harmaa, mutta paistettaessa se muuttui vihreämmäksi.

Kameran linssikin on nyt varmaan täynnä pienenpieniä rasvaroiskeita :D

Taikina käyttäytyi paistettaessa kiltisti: se ei repeillyt, tarttunut kiinni eikä palanut (liikaa). Siitä riitti hyvin kuuteen lettuun.

Näitten päälle sitten mojitohedelmiä ja lisää lakukastiketta, niin a vot.

Satay-kaalikääryleet

Jos pidät thaimaalaisista mauista ja himoitset kaalikääryleitä, nämä satay-kaalikääryleet vievät kielesi mennessään. Mutta älä sentään ihan vielä unohda suomen kieltä – en nimittäin osaa kirjoittaa tätä ohjetta thaiksi.

Ihan näin tummiksi ei kaalikääryleitä välttämättä tarvitsisi paistaa.

Olin hankkinut torilta hauskan, tonttuhatun muotoisen kaalinkerän. Kuulin saksalaisilta tuttaviltani, että Saksassa ne ovat kuulemma yleisempiä kuin täällä. Spitzkohl ('huippukaali') on sen nimi saksaksi. Ja aika huippu kasvis se onkin!

Huiput kaverit huippukaalille

En ole muistaakseni koskaan tehnyt kaalikääryleitä itse. Olen vain vakoillut vieressä, kun arvoisa äitini M. tekee niitä. Halusin kokeilla itse, ja koska edellä mainitusta syystä kokeilemisen rima oli aika korkealla, päätin fuskata ja pelata vähän eri sarjassa. Matkalla kauppaan juolahti mieleen, että voisin yhdistää kaalikääryleisiin herkullisen thaimaalaisen satay-kastikkeen makuja. Siispä keräsin kaalin kaveriksi yhden tuoreen chilin, runsaasti valkosipulia, pari kesäsipulia, limettimehua, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Aluksi keitin jasmiiniriisiä ja paistoin naudan jauhelihaa. Jauhelihan joukkoon silppusin valkosipulit, kesäsipulit varsineen, chilin ja inkiväärin. Maustoin lihaseoksen juustokuminalla, mustapippurilla, suolalla ja ruskealla sokerilla ja kaadoin pannulle vähän vettä, jotta maut saivat hetken aikaa kiehua kokoon. Loiskin mausteeksi myös runsaasti limettimehua. Kun riisi oli kypsää, sekoitin sitäkin täytteeseen. Viimeiseksi rouhin vähän maapähkinöitä ja lisäsin ne joukkoon.

Täytteen valmistuessa irrottelin kaalista uloimmat ja isoimmat lehdet ja huuhtelin ne. Ensimmäiset olivat yllättävän suuria! Koska lehdet olivat näin kesällä vielä melko ohuet, ajattelin, ettei kaalia tarvitse esikeittää. Leikkasin lehtien kannan järeimmän osan pois ja pistelin palat poskeeni. Sitten vain kasaamaan täytettä lehdykäisille! Homma toiminee näppärimmin niin, että jahka täyte on lätkitty kaalille, lehden sivut taitetaan ensiksi keskelle. Vasta sitten ruvetaan rullaamaan (kuvan alareunassa näkyvästä) lovileikkauspäädystä.

Täytettä kannattaa panna reilusti, koska se tiivistyy kypsyessään.

Valmiit kääryleet asetellaan uunivuokaan rullan saumakohta alaspäin. Ripottelin päälle siirappia, lisää limettimehua ja seesaminsiemeniä. Viimeiseksi kaadoin niitten ylle vettä, jotta a) kuiva lasivuoka ei rikkoutuisi uunissa (nimim. kokemusta kuivan ja ei-täyden uunivuoan käytöstä ja sirpaleista on!) ja b) vesi kypsyttäisi kaalin.

Kuvassa oikealla ja alimmaisena näkyvät kääryleet on kasattu kahdesta pienemmästä kaalinlehdestä.

Paistoin kääryleet 200 asteessa. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta veikkaan, että ainakin puoli tuntia olivat uunissa, kenties kauemminkin.

Kuten kuvasta näkyy, vuoan olisi voinut ottaa uunista jo aiemmin – pinnat mokomat pääsivät vähän kuivahtamaan.

Olkaapa hyvä eli thaiksi กรุณา! En ole mikään thairuokien asiantuntija, mutta kyllä nämä kaalikääryleet sangen pirteiltä maistuivat. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Nämä eivät olleet edes kovin työläitä valmistaa. Kookoksen ystävät voivat käyttää täytteeseen myös kookosmaitoa; minä kierrän kookokset kaukaa. :)

Onnistuneet maissitortillat

Tekisikö mieli tortilloja, mutta kaupan valmiit, mauttomat lätyt eivät innosta? Yleensä ei myöskään nappaa se, että jos ostaa paketillisen (~ 8 kpl) tortilloja, niitä joutuu syömään k a u a n (jos siis yksin syö).

Tähän "ongelmaan" löytyi ratkaisu jonkin kaupan hyllyltä: iloisen keltainen pussi maissijauhoja. Tämä kokkihan ryhtyy tekemään tortillatkin itse! Ja niin tapahtui.

Ei enää jämätortilloja vaan vastapaistettuja maissiletukkeita juuri tarvittava määrä!

Paras aika ruveta harjoittelemaan tortillain tekoa oli tietenkin tässä eräänä iltana, kun olin kotiin päästyäni nälkäkuoleman partaalla. Olin vieläpä ensin ruvennut laittamaan broilerisalaattia, johon olin säästellyt aineksia – selvästi ihan liian kauan. Ruukkusalaatti oli nimittäin lähes täysin nuupahtanut, ja muutkin salaattiin tarkoittamani kasvikset olivat pitkälti tulleet käytetyksi toisiin ruokiin. Kävi ns. hiiret kissalla räätälinä, kun broilerisalaatin sijasta ajattelin laittaa jotakin lämmittävää ruokaa viileässä ilmassa hillumisen vaikutusten kompensoimiseksi. Hetken aikaa olin tekevinäni broileripaellaa, mutta kun ei ollut riisiäkään, oli taas vaihdettava suuntaa. Sitten muistin maissijauhot, ja ajatus tortilloista tuntui fiksulta ajatukselta.

Onneksi en käynyt googlettelemaan omatekoisten maissitortillojen ohjetta. Olisin nimittäin saattanut jättää ne tekemättä, koska melkein kaikissa (jälkikäteen) löytämissäni ohjeissa kauhisteltiin, kuinka Suomesta saatavat maissijauhot ovat kelvottomia ja kuinka niistä ei saa aikaan muuta kuin huonoa rötöä. Esimerkiksi Kokkeillaan-blogissa kerrottiin hermojen menneen ja tortillojen "hajonneen atomeiksi".

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos
Risenta haluaa sponsoroida minua
esim. lähettämällä säkillisen maissijauhoja,
otan ne kiitollisena vastaan :)

No, nälkäisenä ja kiireessä kun tein, kävi moukan tuuri ja sain aikaan erinomaisen hyviä ja onnistuneita tortilloja. Luotin alkukantaisiin (karjalais-)vaistoihini: tortillataikina tuskin eroaa paljon piirakoihin tulevasta ruistaikinasta. Siispä kippasin kulhoon maissijauhoja, vähän vehnäjauhoja leipomisen helpottamiseksi sekä suolaa. Sekoitettuani ne yhteen ammensin kämmenellä joukkoon kylmää vettä sen verran, että sain muotoiltua yhtenäisen taikinapallon. Koska se tuntui kädessä kuivahkolta muovailuvahalta, tökkäsin sormella taikinapalloon reiän ja kaadoin siihen lirauksen öljyä. Vaivattuani öljyn taikinaan se muistutti koostumukseltaan jo Cernit-massaa tai muuta yhtä helposti muotoiltavaa töhkää.

Taikinapallo näyttää tosi pieneltä ja yksinäiseltä tuossa kulhossa :,I

Jos olisin lukenut tortillaohjeita ennakkoon, olisin tiennyt, että taikina kehotetaan usein laittamaan esimerkiksi jääkaappiin lepäämään. Minähän en mitään lepovaiheita taikinalle antanut, vaan aloin suoraan pulikoida sitä. Minitaikinastani sai kolme pientä, juuri pannun pohjan täyttävää letuketta. Pulikoin taikinan vaivattomasti ilman minkäänlaisia lisäjauhoja (!) leivinpaperin päällä, josta se olisi ollut helppo irrottaa, jos se olisi tarttunut kiinni. Eipä kyllä tarttunut. Pieniä repeämiä sattui, mutta pulikkataiturina sain paikattua letukkeet entistä ehommiksi.

Leivinpaperin käytön tarkoituksena oli myös se, että jos olisin kaulinut tortillat liian ohuiksi, olisin saanut siirrettyä ne pulikan ja paperin avulla suoraan pannulle. Tähänkään varokeinoon ei tällä kertaa tarvinnut turvautua. Reunat tietysti repeilivät ja jäivät epätasaisiksi, mutta minusta ne olivat vain viehättävät. (Jos reunoista haluaisi tasaiset, ne voisi ajella lautasen reunalla tai leikata.) Pulikointivaiheesta en valitettavasti viitsinyt pysähtyä ottamaan kuvaa, koska halusin saada ruoan valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

Samaan aikaan paistoin pannulla maustamatonta broileria, jonka maustoin valkosipulilla, pippurisekoituksella, chilillä ja suolalla. Kaadoin pannullekin vähän vettä, jotta broileri sai hetken aikaa hautua, ja lisäsin vielä reilusti sitruunamehua. (Jos olisin broilerinmyyjä, kauppaisin lintua ehdottomasti chili-sitruunamarinadissa.) Kun broileri oli kypsää, käytin pannua tortillojen paistamiseen ilman että viitsin edes pestä sitä välillä. Eipä tuo haitannutkaan, että ensimmäinen tortilla sai chilisen lisäaromin! :)

Kolme tortillaa paistuivat hetkessä. Ensimmäisen letukkeen ensimmäinen paistopinta näytti erilaiselta kuin muitten, koska se sai kerätä pannulta aromit talteen; muut paistuivat kuivalla pannulla.

Näitä olisi pystynyt rullaamaankin...

... ellei olisi taas innostunut mättämään niin paljon täytteitä, että tortilla piti syödä ennemmin tacomaisena taitoksena.

Tortillat saivat täytteekseen herkullista chili-sitruunabroileria, syöntikelpoiset kohdat salaatista, kurkkua, paprikaa, kesäsipulia, fetasalaattijuustoa ja maustamatonta jugurttia. Ei varmastikaan kovin meksikolaista, mutta todella maittavaa ja nopeaa.

Kohtuullisella täytemäärällä näinkin pienen tortillan saa rullalle.

Seuraavalla tortillayrityskerralla tuli vähintään yhtä hyviä letukkeita. Sillä kertaa maltoin mitata aineksetkin. Kolmeen pikkutortillaan riittävään taikinaan tuli suunnilleen

• 1 dl maissijauhoja
• 1/2 dl vehnäjauhoja
• suolaa
• 3/4 dl kylmää vettä
• 1–2 tl öljyä.

Tarkkoja ainesmääriä enemmän kehottaisin luottamaan omaan silmään ja käteen. Yleensä taikinoista tietää jotenkin mystisesti, mitä niihin pitää lisätä ja milloin ne ovat valmiita.

Naurispiirakat

Arvoisa äitini M. lähetti minulle kannakselaisia perinneruokia käsittelevän kirjan Apposkaalista mantsikkamöllöön. Sitä on ollut kiinnostavaa lukea, koska olen pähkäillyt, millaisia ruokia Antreasta ja Uudeltakirkolta kotoisin olleet isovanhempani ovat aikoinaan Karjalankannaksella syöneet. Ja pitihän siitä heti päästä kokeilemaankin yhtä ohjetta, kun olin onnistunut saamaan torilta erinomaisia nauriita.

Kirjoittaja Irja Seppänen-Poran nimi jäi vahingossa kuvan ulkopuolelle.

Kiinnostavimmalta naurisruoalta vaikutti pyhäjärveläinen naurispiirakka. En ollut koskaan maistanut saati laittanut sellaista enkä ihan tarkkaan noudattanut oheista ohjetta, mutta kyllä jotain sain toki aikaan.

Kirjan ruokaohjeet on kirjoitettu niin, että niitten voisi olettaa olevan tuttuja lukijalle. Onneksi niitten loppuun on lisätty nykyaikaisemmille ja kannakselaisiin ruokiin vihkiytymättömämmille tarkempia ohjeita ja esimerkiksi sähköuunin paistolämpötiloja.

Koska en valitettavasti omista hakkuukaukaloa, piti hienontaa nauriit veitsellä. Leikkelin kuorituista, raaoista nauriista sentin-parin pituisia kapeita suikaleita, kun en ollut varma, kuinka hienoksi juures pitäisi silputa. Ilmeisesti olisi kannattanut tehdä vielä pienempää jälkeä. Käytin kolme keskimäärin keskikokoista naurista, ja siitä tuli sopivan näköinen määrä haketta. Silpun päälle ripottelin runsaasti suolaa ja jätin vajaaksi tunniksi itkemään.

Imelään ruiskuoreen tuli ohjeen mukaan 1,5 dl vettä, ½ tl suolaa, 3 dl ruisjauhoja ja 1 dl vehnäjauhoja. Ohjeessa määrät olivat itse asiassa kaksinkertaiset, mutta puolitin määrät, kun en halunnut uhrata tähän kokeiluun enempää kuin ne kolme nauristani.

Ei-ihan-kovin-hienonnettu nauris ja huomattavasti hienompi taikina.

Jahka nauriit olivat itkeneet ylimääräiset nesteensä, survoin ne siivilään ja puristelin nesteet talteen kulhoon. Sitten pulikoin taikinasta kymmenen kämmenen kokoista piirakkapohjaa. Ohjeen mukaan täydestä taikinasatsista olisi tullut kuusi piirakkaa (ja minulla siis puolikkaasta annoksesta kolme), mutta halusin tehdä pienempiä kerta-annospiirakoita. Taikina oli sivumennen sanoen niin hyvää, etten tarvinnut kuorien ajeluun yhtään jauhoja koko aikana!

Pulikoidun piirakkapohjan päälle levittelin pari ruokalusikallista naurishaketta ja veistelin päälle vähän voita.

Kyllä, nauriit olisivat saaneet olla paljon hienompaa silppua tai jopa muhennosta. Nämä tikut nimittäin puhkoivat ehkä turhankin ohueksi kaulimani taikinan, ja jämäpaloista piti väsätä tilkkuja reikien peitteeksi.

Täytettä tuli siis vain piirakan toiselle puolikkaalle. Kääntelin tyhjät puolet päälle ja yritin sulkea piirakat mahdollisimman siististi. Kenties liian ohueksi kaulittu taikina kiukutteli eikä asettunut haluamallani tavalla. Lopuksi leikkelin reunoista rumat rödöt pois. Näillä tähteillä sai paikkailtua revenneitä kohtia.

Puolikuun muoto on suosittu piirakkamalli.

Päätin sivellä piirakat naurismehulla jo ennen uuniin panoa. Ajattelin, että saan niihin siten nätimmän paistopinnan ja että paikkaustilkut liimautuisivat siten paremmin paikoilleen. Sitten piirakat pääsivät paistumaan 200 asteeseen, kuten muropiirakan ohjeessa neuvottiin.

Uuniin menossa.

Hoksasin piirakoita parikymmentä minuuttia paistettuani, ettei minulla ole foliota. Muropiirakan ohjeessa nimittäin opastettiin, että kovemmassa lämpötilassa piirakoihin paistetaan kaunis paistopinta, minkä jälkeen ne peitetään foliolla ja haudutetaan kypsiksi matalammassa lämmössä. No, ei auttanut muu kuin laskea lämpötila niinkin alas kuin 75 asteeseen ja jatkaa paistamista ilman foliota. Noin vartin päästä piirakoitten reunat alkoivat näyttää sen verran koppuroilta, etten rohjennut enää jatkaa paistamista vaan nostin piirakat pois uunista. Voitelin ne jäljelle jääneellä naurismehulla (jota olisi kannattanut säästää enemmän tähän jälkivaiheeseen) ja pellille valuneella rasvalla kuorien pehmentämiseksi. Sitten peittelin ne moninkertaisen liinan alle pehmenemään.

Valmiita naurispiiraita, a vot!

Saapa nähdä, pehmenevätkö kuoret yhtään säilytyksessä. Maistoin yhtä piirasta aika pian, ja siinä oli hapankorppumaisen rapea kuori. Nauris oli pehmentynyt juuri sopivasti, mutta siitä olisi varmasti tullut vielä herkullisempaa, jos olisin saanut haudutettua piiraita vähemmässä lämmössä.

Olisiko jollakulla tietoa tai kokemusta, millaisia näistä piiraista pitäisi tulla?

Scarborough Fair -broileria

Täydet pisteet palvelutiskeille! Ruokakauppojen palvelutiskit ovat kullanarvoisia vähäruokaisille vanhuksille ja kaltaisilleni ruokailijoille, jotka tarvitsevat yhden annoksen verran lihaa kerran kuussa*. Palvelutiskiltä saa paitsi täsmälleen sopivan määrän haluamaansa ruoka-ainetta myös tarvittavat lisäpalvelut, kuten pihvin litistyksen ja markkinahenkisen hymyn. Ja vaikka "vahingossa" sydämenmuotoiseksi litistetyn rintafileen. ;)

Parsley, sage, rosemary and thyme – maistuis varmaan Simonille & Garfunkelillekin!

Jääkaapissa oli vielä jäljellä erityistä Scarborough Fair -jugurttiani eli persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla maustettua turkkilaista jugurttia. Brittiläisen kansansävelmän sanojen mukainen makuyhdistelmä toimii oikein hyvin myös maitotuotteissa, varsinkin jos jugurtin höystää myös tilkalla sitruunanmehua. Käytin tämän maittavan sekoituksen jämät broilerileikkeeni päällystämiseen.

Herkullinen broilerileike syntyy siten, että lihatiskillä valmiiksi litistetty (ja melko ideaalisella tasolla sydäntä muistuttava) broilerin rintafilee pyöritellään jauhoissa, suolassa ja pippurissa. Jauhotettu ja maustettu filee sivellään ohuesti edellä mainitulla Scarborough Fair -jugurtilla. (Turkkilainen jugurtti toimii leivityksessä mainiosti! Jos et halua tai voi käyttää kananmunaa, kokeile jugurttia.) Lopuksi filee pyöritellään korppujauhoissa. Kaiken tämän voi tehdä tiskiä säästäen siten, että ripottelee jauhot suoraan broilerin pakkauspaperin päälle. Miksi liata lautasia turhaan? Kuitenkin joutuu pesemään jo paistinpannun, jossa filee paistuu nopeasti kypsäksi ja kauniin ruskeaksi.

Broilerin seuraksi valmistin niin ikään Scarborough Fair -kastiketta. Olin ensin keittänyt kattilassa vihannekset ja niitten jälkeen samassa vedessä jasmiiniriisin, jota halusin vain vajaan desin. Kaavin kypsän riisin odottamaan kasteltuun kahvikuppiin, josta sen voi kipata lautaselle tyylikkääksi keoksi. Lienee turha olettaa, että tämänkertaisista pakastevihanneksista irtoaisi veteen mitään makua vitamiineista puhumattakaan, mutta onpahan luutunut toimintatapa tämäkin keitinveden käyttö. Joka tapauksessa käytin kastikkeen valmistamiseen samaa kattilaa, jossa oli ainakin riisin tärkkelystä. Keitin siinä pienen tilkan kermaa, joka saostui mukavasti tärkkelyksen vaikutuksesta. Sulatin joukkoon vähän pakastimesta löytyneitä juustomuruja ja maustoin kastikkeen persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla. Nam!

Huom.! Ruokablogitutkijat voivat kiinnittää huomionsa siihen seikkaan, että lihaa käsitellään etäännyttävästi passiivissa ja nollapersoonassa, mutta kastikkeen teosta kerron ensimmäisessä persoonassa, koska se esittää enemmän omaa kokemustani ja kokeilua.

Jossain kokkikoulussa varmaan opetettaisiin kastikkeen kaatamista.

* Taustaa:

Lopetin muutenkin vähäisen lihansyöntini helmikuussa, ja sittemmin olen syönyt lähinnä broileria noin kerran kuussa. Kalaa ja äyriäisiä en pahan allergian takia ole voinut syödä koskaan, ja voimakkaita oireita aiheuttaneen sianlihan jätin pois ruokavaliostani kymmenisen vuotta sitten. Myös muut proteiinipommit, kuten kananmuna, ovat minulle ongelmallisia. Naudanlihaa olen kyllä voinut syödä, mutta erinäisten sattumusten takia päätin siis lopettaa senkin käytön.

Useimmissa opiskelijaruokaloissa kaltaiseni moniallergikko voi useimmiten nauttia kasvisruokaa, mutta toisinaan joudun valitsemaan liharuoan, jos "kasvisvaihtoehtoon" on pantu sieniä (kasvikuntaan kuulumattomia aitotumaisia) tai soijaa (ihmisravinnoksi enimmäkseen kelpaamatonta rehua). Elimistöni on kehittänyt intoleranssit niitäkin kohtaan.

Monesti saan kuulla surkutteluja tai osanottoja siitä, kuinka "vaikea" ruokavalio minulla on. Tämänkin kanssa voi elää! Koko Lintu jäähtyy -blogi on tavallaan vastaus niille, joilla on samanlaisia selektiivisiä malabsorptioita. Kyllä aina keksitään jotain hyvää ruokaa. Kyse ei ole siitä, mitä ei voi syödä, vaan siitä, mitä voi.

Sangen sattumanvarainen salaatti

Kuten muun muassa ystäväni E tapaa sanoa, meillä jokaisella on omat pienet omituisuutemme. Monet minun pikku omituisuuksistani liittyvät ruokaan, ja niitä ihmetellään jatkuvasti. En yhtään ihmettele, minkä takia pyhissä kirjoituksissa ja myös profaanimmassa perimätiedossa on niin paljon ruokaan ja syömiseen liittyviä käskyjä, kieltoja ja ohjeita. Onhan kerta kaikkiaan häiritsevää, jos joku yhteisön jäsen syö eri tavalla kuin toiset!

Paljastanpa seuraavaksi muutamia omituisimpia (ts. minusta normaaleja, mutta lähipiirini mielestä paheksuttavia) herkkujani. Tai enpä paljastakaan tällä kertaa kuin kahvit.

Kahvien kolmen kärki:

1) aiemmin keitetty, ruokosokerilla ja maidolla höystetty kahvi, joka on ollut jääkaapissa jäähtymässä vähintään vuorokauden (tätä juon melkein päivittäin)

2) kuuma maitokahvi, johon on sekoitettu turkinpippurimakeisia

3) hunajalla makeutettu kuuma maitokahvi, jossa on rusinoita ja/tai kardemummaa ja/tai kanelia.

Suosittelen kokeilemaan, ennen kuin tuomitsee nämä täysin. Turkinpippurikahvista tuli ennen joulua pienoinen hitti, ja sitä voisin tarjoilla Ravintolapäivänäkin, jahka taas pistän ravintolan pystyyn.

Tämänkertainen epistola siirtyy johdannosta varsinaiseen asiaan eli sattumanvaraiseen salaattiin, jonka kyhäsin iltaruoaksi. Makukokemuksen perusteella voisin väittää, että salaatissa kulminoituu jonkinlainen omalaatuisuus. Tämäkin resepti on varmasti jo keksitty, mutta kerronpa silti.

Hyvin rändom. Salaatissa mm. broileria, sinappijugurttia ja vattuja.

Salaatin pohja on ihan perussettiä: vihersalaattia, kurkkua, vihreää paprikaa. Vihreitten ainesten päälle on ripoteltu rapeaa tölkkimaissia ("rapsumaissia"), joka on koostumukseltaan yksi parhaista tietämistäni ruoka-aineista. Vaikka ruoan kanssa "ei pitäisi kuomailla", se on vain niin hyvää!

Ja nyt alkavat omituisuudet. Salaatissa on kohmeisia vadelmia, koska pakastevatut eivät lopu ikinä. Sitten on grillattua broilerin rintaa nyt niin muodikkaasti riivittynä (yritin paloitella siisteiksi paloiksi, mutta broisku mokoma ei suostunut yhteistyöhön). Kaiken kruunaa erikoiskastike, jossa on maustamatonta jugurttia, vähäsen voileipäpikkelssiä, sinappia sekä curryjauhetta. Ja päälle tietysti rouhittua pippurisekoitusta.

Ette usko, kuinka hyvää sinappijugurttikastike on broilerin ja vattujen kanssa. No ette uskokaan. Yhdistelmä ON aika rändom.

Pika-analyysi ruokakauppaketjujen ruokalehdistä

Eilen valmistamaani lasagnea maistellessani selailin kahden eri ruokakauppaketjun ruokalehtiä. Kenties yltiöherkullinen lasagneni aiheutti sen, että ruokalehtien kirjoitukset alkoivat tuntua lähinnä naurettavilta. Miten ruoasta voisi edes kirjoittaa! Tärkeintä ovat kuvat. Herkullisen näköiset ja kauniisti asetellut annokset vetoavat aisteihin ja herättävät nälän. Niitten tarkoitus on himottaa.

Esimerkki "itämaisesta" ruoasta.

(Muistan, kuinka lapsena luin keittokirja- ja reseptilehtiskokoelmaamme uudestaan ja uudestaan. Osaan edelleen monet ohjeista ulkoa. Harvoin halusin yrittää valmistaa mitään ruokaa ohjeen mukaan. Mieluummin join piimää, natustin ruisleipää ja nautin kuvien katselemisesta. Lienen ehdollistunut siihen, että ruokalehtiä selaillessa on samalla syötävä jotakin.)

Ruokalehdet eroavat muista (kuva-)lehdistä siten, että niissä pyritään selostamaan yksityiskohtaisesti, mitä kuvassa näkyvä ruoka sisältää ja kuinka se on valmistettu. K-Ruoka-Pirkka-lehti ilmoittaa myös valmistettujen aterioiden annoshinnan. Kuvaillaanhan muotilehdissäkin, mistä mallien vaatteet on hankittu ja mihin hintaan, ja joissakin jopa selostetaan ehostuksen vaiheita. Esitellyn tyylin toteuttaminen jätetään kuitenkin lukijan vastuulle. Ruokalehdet sen sijaan käskyttävät tiukin imperatiivein: hienonna, ruskista, nosta syrjään, hauduta ja jopa huuhdo [tomaattimurska]tölkki vedellä ja kaada huuhdeliemi kasariin. (Kohti uusavuttomuutta ja sen yli!)

Esimerkki "juustoisesta" ruoasta.

Jos suostumme ottamaan ruokalehtitekstigenren annettuna, ts. emme yritä ämpyillä vastaan, voimme tarkastella ruokalehtien sananvalintoja. Selailtavinani ovat K-Ruoka-Pirkka-lehden helmikuun 2012 numero sekä Yhteishyvän ruokaliite samaiselta helmikuulta. (Todellisuudessa näitten vihkosten nimet ovat K-ruokaPirkka ja Yhteishyvä Ruoka, mutta en kestä käyttää tällaisia kirjoitusasuja omassa tekstissäni. Suokoon aito tutkimus anteeksi.)

Molemmissa lehdissä tarjotaan kauteen sopivia reseptejä. Ajankohtaisten juhlaherkkujen lisäksi lehdissä näkyvät tietyt teemat. Yhteishyvän ruokalehden viimeisellä sivulla kerrotaan yleensä tarkemmin jostakin tietystä raaka-aineesta – tällä kertaa suolasta –, jota sitten käytetään ohjeissa paljon. Ruoka-Pirkka perehdyttää erilaisiin ruokakulttuureihin lähettämällä "joka kuukausi ruokaterveisiä maailmalta". Helmikuun lehdessä tämä tarkoittaa racletten ja fonduen esittelyä alppimaiseman kera.

Ruokalehtien käskyttävän verbistön lisäksi huomioni kiinnittyy adjektiiveihin. Toimitukset eivät ilmeisesti luota herkullisten kuvien voimaan, koska sangen monen ruoan nimeen sisältyy jokin laatusana. Minua nämä adjektiivit lähinnä ärsyttävät, koska haluaisin itse muodostaa käsitykseni kustakin ruoasta.

• Esimerkkejä Yhteishyvän ruokalehdestä: hienostunut herkkusienikastike, kuplivat hedelmämaljat, vihreä tehojuoma, marokkolainen broileripata, ranskalainen broileripannu. On siis väriä, luonnetta, ominaisuutta ja kansallisuutta.

• Esimerkkejä Ruoka-Pirkasta: omenaiset uunikasvikset ja makkara, raikas sitrus-pastasalaatti ja uunilohi, meksikolainen jauheliha-papupata, hapanimelä possu-nuudelikeitto, värikäs raastesalaatti, helpot laskiaispullat, lämmin valkosuklaajuoma, kreikkalaiset perunat, hapankorppuiset jauhelihapihvit, pehmeä marjapiirakka, ruohosipulinen nakkikastike, sukkelat suikalewrapit, raikas hedelmäjuoma, punainen fruitie. Ja lukijalle tekeytyvä lobotomia.

Esimerkki tuoreista kasviksista.

Jos fruitiesta on myös A6-kokoinen kuva, näen kyllä siitäkin, että juoma on punaista. Suikalewrappien sukkeluudesta en sen sijaan olisi niin varma, sillä niitä varten pitää silputa viittä eri ainesosaa ja sekoittaa kastike (monissa muissa lehden ohjeissa kun käytetään puolivalmisteita).

Ruokaa kuvailevien adjektiivien käyttö on minusta ihan jees silloin, kun laatusanoittamisella on jotakin merkitystä. Hapankorppuiset jauhelihapihvit eroavat selvästi muista jauhelihapihveistä, ja eroavaisuus on syytä tuoda esiin nimessäkin. Mutta jonkin raastesalaatin värikkyys kyllä välittynee ilmankin, että siitä tarvitsee erikseen mainita (ellei kyseessä ole aneemisen näköinen lantturaaste).

Lopuksi suomennan muutamia ruokalehtien turhista adjektiiveista. Ottakaa opiksenne – ja palkatkaa minut toimittamaan ruokalehtiä. ;0)

Esimerkki "hienostuneesta" ruoasta.

• meksikolainen: mitä tahansa, missä on papuja
• kreikkalainen: mitä tahansa, missä on fetaa/salaattijuustoa ja/tai oliiveja
• itämainen: ruokaan on pilkottu tavallista enemmän tuoreita vihanneksia
• raikas: piti keksiä jotain käyttöä sitruunamehun jämille
• mausteinen: jos oikein kovasti yrität, saatat erottaa ruoasta piparkakun makua (jos oletetaan, ettet juuri syö piparia)
• tuhdin mausteinen: suolan ja pippurin lisäksi käyttämämme mausteet mitataan maustemitan sijaan teelusikalla; ehkä jotain intialaistyyppistä maustetta; valkosipulia tuleekin KAKSI kynttä
• paholaismainen: ruoan sekaan laitetaan valmista makeaa chilikastiketta
• helppo: kaikki ainekset tai koko ruoka on valmiiksi pussissa tai muussa paketissa, joten sinun tarvitsee vain osata lämmittää uuni oikein ja noudattaa ohjeellista paistoaikaa
• nopea: läheisesi eivät kuole nälkään sillä aikaa, kun laitat ruokaa
• värikäs: jos kyseessä on kastike, se sisältää tomaattia; jos kasvisruoka, siinä saattaa olla muitakin värejä kuin punaista ja vihreää
• kermainen: ihan sama, mitä muita aineksia ruoassa on, koska vain kerma maistuu
• juustoinen: yritä olla ajattelematta juustoista teinihuumoria ja syö
• hienostunut: paistamiseen käytetään voita, joukkoon tulee ne kaksi kynttä valkosipulia ja ohjeessa käytetään hauduttaa-verbiä TAI annoksen päälle on aseteltu persiljaa
• hapanimelä: riittää, että nostat sokeripurkin pöydälle ja yrität löytää etikkapullon – vaikutelma on taattu
• murea: jostain syystä se on silti hieman sitkeää, mutta sitä ei kannata sanoa ääneen
• hunajainen: et kykene maistamaan sitä, mutta ruoanvalmistukseen saatettiin käyttää puoli teelusikallista hunajaa
• täyteläinen: syömisestä tulee joko hirveä ähky tai sitten ruoassa eivät maistu muut kuin voi ja valkosipuli (joskus myös kerma).