Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tomaatti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tomaatti. Näytä kaikki tekstit

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Tomaattiteeleivät eli näin käytämme jämät jääkaapista

Nykyinen maidonkulutukseni on täsmälleen 8 dl viikossa. Tiedän tämän siitä, että ostan kerran viikossa litran maitopurkin, josta kahvien vaalennuksen jälkeen jää aina tasan 2 dl. Emännänvaisto sanoo, että tämä viimeinen tilkka kannattaa käyttää leivontaan. Maidonjämien viimeinen matka on jo vakiintunut: ne päätyvät teeleipien muodossa uuniin.

Tomaattiteeleipiä, talon ainoa muumimuki ja oivallinen Mark Twainin kirja Vanhaa Välimerta ristiin rastiin

Näihin maukkaisiin ja mehukkaisiin tomaattiteeleipiin saa kätevästi ympättyä monet parhaat päivänsä nähneet ruokatuotteet keittiön kätköistä. Ohjekin on vanhan kierrätystä: jotain tämänkaltaista opimme 7. luokalla koulun kotitaloustunneilla. Muistan, että leivonnaisten nimi oli aurinkoiset teeleivät ja että niihin tuli raastettua porkkanaa ja juustoa.

Etsi aluksi kaikkein nuhjuisimmat tomaattisi ja pilko ne pieniksi paloiksi. Kaada palat mehuineen (!) kulhoon. Joukkoon voi silputa myös oliiveja ja aurinkokuivattua tomaattia, jos moisia sattuu olemaan (ja onhan niitä ainakin täällä). Mikäli pidät mittaamisesta, voit tarkistaa, että silppua tulee yhteensä noin 2 dl. Kaada mukaan myös tilkka öljyä esim. aurinkokuivattujen tomaattien purkista.

Mausta seos vähäisellä suolalla, mustapippurilla, valkosipulijauheella ja kuivatuilla yrteillä sen mukaan, mihin milloinkin olet addiktoitunut. Tämä on myös oivallinen loppusijoituspaikka erinäisille tuoreyrteille, kuten basilikalle ja persiljalle.

Sekoita joukkoon 2 dl ylijäänyttä maitoa. [Myös ylijäämäkerman käyttö toimii: laitoin kerran maidon sijasta 2 rkl kermaa ja lopun määrän vettä, ja leivistä tuli herkullisen rapeapintaisia!] Sitten tarkista juustovarastosi ja raasta ankeimmat käntyt ja mahdollisuuksien mukaan murustele fetasalaattijuustoa sen verran, että saat 2 dl juustosirpaletta.

Viimeiseksi kippaa kulhoon 4 dl jauhoja (kelpo yhdistelmä on 2 dl vehnäjauhoja, 1 dl grahamjauhoja ja 1 dl kaurahiutaleita) ja puolisen desiä leseitä sekä 2 tl leivinjauhetta. Koeta saada sekoitettua leivinjauhetta jauhoihin ennen kuin se kastuu.

Sekoita kaikki nopeasti yhteen, lusikoi taikina pellille haluamasi kokoisiksi kasoiksi (esim. neljään kohtuukokoiseen, yhdeksään keskikokoiseen tai kuuteentoista pieneen) ja paista teeleivät 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Kuvassa olevat teeleivät ovat kuudestoistaosaleipiä, ja niitä on kokonsa puolesta näppärää ottaa evääksi. Tomaattien, tomaattimehun, juustojen ja yrttien ansiosta leivät ovat sen verran meheviä, ettei niille edes tajua kaivata mitään höysteitä. Ja mikä parasta, tämä oivallinen viikonloppuaamiainen valmistuu alle puolessa tunnissa.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Muodikas kasvispasta paahdetuista kasviksista

Jos tutkisin reseptien etenemistä ja muuntumista ruokablogeissa, tämä kasvispasta olisi mitä mainioin esimerkkitapaus. Ilmiö kiinnostaa myös lähdeviittausten kannalta. Ja tietysti näin kesällä uudet jutut kesäkurpitsasta ja tomaateista ovat täysin ohittamattomia.

Voiko helpompaa kesäruokaa olla? Kauden kasvikset paahdetaan uunissa ja sekoitetaan pastaan.

Bongasin heti kokeiluun päässeen "easy-peasy vegepastan" Pumpkin Jam -blogista, jonka kirjoittaja puolestaan oli inspiroitunut 52 Weeks of Deliciousness -blogissa olleesta vastaavanlaista ohjeesta. Siellä taas kerrottiin pastaruoassa käytettyjen paahdettujen uunitomaattien ohjeen olevan peräisin White Trash Disease -blogista. Eikä senkään kirjoittaja väitä toimineensa ohjeetta vaan mainitsee "kaivaneensa ulkomuististaan" Hanna Gullichsenin jommassakummassa Safkaa-kirjassa olleen uunitomaattien reseptin.

Ei varmasti ole yllätys, että samanlaiset reseptit kiertävät ruokablogista toiseen. Bloggaajat saattavat muunnella niitä omiin tarpeisiinsa vaikkapa lisäämällä suosikkimausteitaan tai muuttamalla ainesten määriä. Esimerkiksi Pumpkin Jamin kasvispastaan tulee 6 valkosipulinkynttä, kun 52 Weeks of Deliciousnessin versioon riittää 1 yksikyntinen. Samoin sitruunamehu on vaihtunut balsamicoon. Lienee tuiki tavallista (ja kotitalousopettajien suosittelemaa), että reseptejä muunnellaan sen mukaan, mitä kaapista sattuu löytymään, ja nämä muutokset mainitaan omassa blogikirjoituksessa.

Ilmeisesti ruokablogien yhteisöllisen luonteen vuoksi kirjoittajat kernaasti kertovat, mistä ovat saaneet innoituksensa kuhunkin ruokalajiin tai kenen reseptiä ovat käyttäneet (pohjana). Vaikuttaa siltä, että bloggaajat linkittävät aiempiin blogiteksteihin erityisesti silloin, kun he ovat noudattaneet tiettyä blogissa esiteltyä valmistustapaa. Esimerkkitapauksessahan jäljet johtavat sylttytehtaalle keittokirjaan, jossa neuvotaan paahtamaan tomaatteja ilmeisesti melko kuiviksi. Viittausketjun ruokabloggaajat ovat kaikki paahtaneet tomaatteja, mutta eri tarkoituksiin ja siksi hieman eri tavoin: pastaruokaa valmistaneet ovat jättäneet tomaatit alkuperäistä pehmeämmiksi.

Voidaan tietysti kysyä, onko kasvisten paahtaminen uunissa niin ainutlaatuinen idea, että kaikkien kirjoittajien on viitattava "alkuperäislähteeseen". Ruokablogeissa ei mitä ilmeisimmin noudateta akateemisia viittauskäytäntöjä vaan lähinnä kirjoittamattomia herrasmiessääntöjä, eräänlaisia blogimaailman hatunnostoja, joissa kunnia annetaan inspiraation lähteelle. Viittauksia ei siis niinkään tehdä lähteestä tiedottamisen vuoksi vaan siksi, että tuntuu mukavalta ja reilulta tavallaan kiittää sitä, joka on innostanut tietyn asian pariin.

Miksi kasviksia ylipäätään kannattaa paahtaa? Ja kuka on niin hullu, että alkaa korventaa uunia, kun liki kolmenkymmenen asteen helle on kuumentanut asunnonkin yhtä kuumaksi? No tämän takia tietysti – katso kuvat

Ennen

Kuten tiedämme, paahtaminen (noin 150–175 asteessa) syventää kasvisten ja vihannesten makua. Oheiset kesäkurpitsaviipaleet ja kirsikkatomaatinpuolikkaat on pyöritelty oliiviöljyssä, sitruunamehussa, suolassa ja pippurissa, valkosipulimurskassa sekä erinäisissä yrteissä (basilika, oregano, timjami). 45 minuuttia kestäneen paahdon aikana minä, kaikki naapurini ja ikkunan takana hikoilleet työmiehet saimme nauttia huumaavan herkullisesta (enimmäkseen valkosipulin) tuoksusta.

Huom.! Paahdettaviksi käyvät erinomaisesti myös ne tomaatit, jotka eivät vielä ole täysin kypsiä. Hotki siis parhaat punaisimmat tomaatit sellaisenaan ja paahda raaemmat.

Jälkeen

Kun kasvikset alkoivat vaikuttaa sopivan paahtuneilta, keitin täysjyväspagettia ja onnistuin kenties ensimmäistä kertaa elämässäni jättämään pastan al denteksi. Sitten sekoitin spagettiin tilkan sen keitinvettä (tärkkelyksen takia), aimo keon silputtua basilikaa, raastettua parmesaania sekä paahdetut kasvikset. Jos en olisi innostunut sekoittamaan turhan voimallisesti, lopputulos olisi saattanut olla heterogeenisempi kuin aikaansaamani sörsseli.

Joka tapauksessa lopputulos oli aivan tolkuttoman herkullinen. Kiitos siitä aiemmin mainituille ruokabloggaajille! Kiitos myös varoituksesta, että kasvikset tulee maisteltua suoraan pelliltä – sen ansiosta älysin paahtaa näitä herkkuja enemmän kuin pasta-annokseen tarvittiin. :)




torstai 3. heinäkuuta 2014

Kirpeä kesäsalaatti fattuš (فتوش)

Ruokahullaantumiseni alkavat olla aika ennalta-arvattavia. Kuvio menee näin:
  1. Hurahdan johonkin yksittäiseen ruoka-aineeseen, jonka olen bongannut Jamie Oliverin televisio-ohjelmista tai jota olen sattunut saamaan.
  2. Sisällytän sitä jokikiseen ruokalajiin parin päivän ajan.
  3. Kyllästyn omiin viritelmiini ja alan tutkia, mitä arabit laittaisivat siitä.

Retiisit juustonäkkileivällä, retiisit salaatissa, retiisit broileri-nuudeliwokissa, retiisit jugurtissa jne. vaihtuivat siis kirpeään arabisalaattiin fattušiin (فتوش). Nimi näkyy kirjoitetun monissa resepteissä englantilaisittain fattoush. Ruoan idea on pitkälti sama kuin esimerkiksi panzanellan: sekalaisia kasviksia ja kuivahtanutta leipää sekoitetaan maukkaaseen kastikkeeseen.


Hapanta sen olla pitää!

Koetin jäljittää eri lähteistä fattušin perimmäistä ideaa. Tutkimukseni perusteella vaikuttaa siltä, että salaatin ainekset voivat olla melkein mitä vain arabimaailman kasviksia, kunhan ne on leikattu isommiksi palasiksi kuin tabbulehissa. Maun tulee olla happamankirpeä.

Tämän tiedon valossa aloitin kastikkeesta. Sekoitin oliiviöljyä, sitruunamehua ja granaattiomenasiirappia* kutakin suunnilleen yhtä paljon. Mausteeksi lisäsin raastettua sitruunan kuorta, hienonnetun pienen valkosipulinkynnen, tilkan hunajaa, ripauksen suolaa ja mustapippuria ja runsaasti sumakkia*. Perinteisten ohjeitten mukaan salaatinkastikkeesta pitää tehdä vähän liian suolaista ja hapanta, jotta se maistuisi hyvältä muihin aineksiin sekoitettuna. Niin tein. Kastike sai myös maustua hetkisen kylmässä.

Itse salaattiin silppusin kourallisen pieniä retiisejä, puolikkaan kurkun, muutaman tomaatin, puolikkaan vihreän paprikan, yhden kesäsipulin varsineen ja jotain mautonta salaattia, joka oli omiaan hyödynnettäväksi tässä maukkaammassa ympäristössä. Lisäksi hienonsin joukkoon runsaasti tuoretta persiljaa, ja kernaasti olisin käyttänyt myös minttua, jos olisin onnistunut saamaan sitä kaupasta. Oli siis tyytyminen kuivattuun minttuun. Yhyy, haluan oman kasvimaan, jottei tarvitsisi elää markkinavoimien armoilla!

Monissa ohjeissa muuten neuvottiin poistamaan siemenet kurkuista ja tomaateista. Se toki ehkäisee fattušin vetistymistä, mutta jos aikomuksena on hotkia salaatti heti, ei välttämättä tarvitse vaivautua.

Fattušin kolmannen osasen, paistetut leipäkuutiot, valmistin kuivahtaneista rieskoista. Monissa ohjeissa käytetään pitaleipää tai muuta paksumpaa leipää, mutta minulla oli vain ohuenohuita letukkeita. Leikkasin rieskat noin 3 x 3 sentin kokoisiksi ruuduiksi, paahdoin niitä pannulla ja ripottelin päälle oliiviöljyä, minttua ja sumakkia. Olisi tehnyt mieli napsia leivät suoraan pannulta, niin makoisia niistä tuli!

Lopuksi helppo homma: ainekset sekoitetaan keskenään. Kastikkeen kanssa ei kannata liioitella, vaan mieluummin kannattaa säästää mahdollinen ylimääräinen kastike myöhempää käyttöä varten. Ounastelen, että tumma ja hapokas kastike sopii erinomaisesti esimerkiksi naudanlihan, välimerellisten juustojen ja vesimelonin kanssa.
Lisäys seuraavana päivänä: loraus kastiketta kohmeisten puolukoitten ja raejuuston päälle vie kielen mennessään heti aamusta!


Leipää olisi saanut olla enemmän ja mauttomia salaatinlehdykäisiä vähemmän. Muuten kelpo kesäsalaatti!

* Granaattiomenasiirappia ja sumakkia saa erikoiselintarvikeliikkeistä, Jyväskylässä esimerkiksi Keidas-kaupasta Kauppakadulta.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti

Valkosipuli ja inkivääri ovat olleet vähissä useammastakin lähikaupasta. Luulin ensin, että Henri Alenilta on taas ilmestynyt uusi #someresepti, mutta puutteen syynä onkin ilmeisesti hiihtolomailevaa tai lomaansa odottavaa kansaamme koetteleva flunssa-aalto.

Koska en itsekään ole täysissä ruumiin voimissa, piti keksiä jotain simppeliä flunssaruokaa. Kas tässä Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti!

Runsaasti tuoretta valkosipulia sisältävän makaronisalaatin syömisen jälkeen ei välttämättä kannata hönkäillä ketään kohti.


Salaatin valmistus on niin helppoa, että se onnistuu vaikka pää kainalossa ja silmät umpeen muurautuneina. Koska puolikuntoinen ihminen kaipaa selkeyttä toimintoihin, julkaisen reseptin (!) poikkeuksellisesti reseptimuodossa (!).

  1. Kaada kulhoon loraus oliiviöljyä ja sekoita siihen reilu teelusikallinen harissaa. Sekoita huolellisesti, koska et todellakaan halua saada tulista harissaklönttiä kerralla suuhusi.
  2. Rouhi sekaan mustapippuria ja purista sitruunamehua. Suolaa makuaistin toiminnan mukaan.
  3. Silppua pari kynttä valkosipulia ja sekoita nekin huolellisesti öljyseokseen. Nyt salaatin kastike on valmis.
  4. Kaiva jääkaapista ja muista kätköistä erilaisia tähteitä* ja sekoita ne öljykastikkeeseen. Nyt salaattikin on valmis.
  5. Syö, maista tulisia makuja ja parane, mutta älä mieluusti höngi muita päin.

Ai siellä oli valmiina keitettyä porkkanaa ja makaronia? Kyllä, salaattiin.


* Hyviä juttuja eli käytä esim. näitä:
  • eestiläinen makaroni (kastike tarttuu erinomaisesti näitten venytettyjen sarvimakaronien uurteisiin, ja makaroni pysyy hyvin haarukassa), ohra, hirssi jne.
  • keitetty porkkana (kivan väristä)
  • herneet ja/tai vihreät pavut (kivan väristä ja terveellistä)
  • eriväriset tomaatit (kivan värisiä ja raikkaita)
  • aurinkokuivatut tomaatit (jos olet esim. Elli)
  • tuore kurkku ja paprika (jotain pureksittavaa)
  • kalamata-oliivit (voiko mitään syödä ilman niitä?)
  • kaikenlaiset juustokuutiot (uskoisin)
  • silputtu kevätsipuli (uskoisin)
  • lihapalat (jos sellaisia humputuksia harrastaa)
  • harissan tilalta pesto (jos ei välitä chilistä)
  • tuoreet yrtit (olisivat erittäin jees).
Huonoja juttuja eli jätä esim. nämä käyttämättä:
  • pöydälle koko viikonlopuksi unohtunut munavoi
  • ananasmehutölkin liemi (juo se mieluummin erikseen tai sekoita teehen)
  • parsakaali (jos on olemassa ruoka-aine, joka ei sovi pastan kanssa, se on juuri tämä)
  • sulatetut aroniat (marjat ja chilitahna... öö, ei)
  • mikä tahansa pitkällistä kypsyttelyä vaativa.

lauantai 1. helmikuuta 2014

Ohra-kasvispannu

Voisin taas aktivoitua tämänkin blogin suhteen. Helmikuuhan on täysin sopivaa aikaa muistella jouluruokia, vai mitä?

Ennen loppuvuoden ruokiin paluuta luotakoon pikainen katsaus siihen, mitä nykyään tulee syötyä. Lautasellani taitaa näinä päivinä olla useimmiten ohraa. Miten voikin niin muinainen ja yksinkertainen ruoka-aines olla hyvää!

Lämpimästi maustettu ohra-kasvispannu on ravitsevaa syötävää talven pakkasissa.

Oheinen ohra-kasvispannu edustaa erinomaisesti sellaisia mössöjä, joita tulee väsättyä sen kummemmin miettimättä. Pannullinen riittää yhdelle syöjälle päiväkausiksi, ja tämän iloisen värikkään ja täyttävän padan mausteisuus ilahduttaa etenkin kylmimpinä pakkaspäivinä. Tällä pötkii pitkälle!

Perinteiseen tapaan padan valmistus alkaa silputtujen punasipulin ja valkosipulin kuullottamisella öljyssä. (Hyvä valkosipulin määrän mittari on se, kuinka monta yötä on seuraavaan lähiopetuskertaan. Jos on esimerkiksi tiistai ja opettamassa pitää olla seuraavan kerran torstaina, voi häikäilemättä käyttää kaksi kynttä.) Jos tykkää kuullottaa myös paprikaa, sen voi suikaloida pannulle tässä vaiheessa. (Jos taas pitää enemmän raa'asta ja vitamiininsa säilyttävästä paprikasta, sen voi lisätä pataan viimeiseksi.)

Kun sipulit ovat kuullottuneet, niitten sekaan pannulle voi pöläytellä tummaa sokeria, kurkumaa, kanelia, kardemummaa ja chiliä tai cayennepippuria. Rouhaistakoon myös mustapippuria. Mausteet saavat niin ikään kuullottua hetken, minkä jälkeen pannulle kipataan ohraa, tai miksei vaihtoehtoisesti riisiä tai kuskusia tai hirssiä tai mitä ikinä tekeekään mieli. Käytin tässä padassa vartissa kypsyviä ohrahelmiä. Sekoitellaan, kunnes suurimot ovat värjäytyneet kauttaaltaan iloisen keltaiseksi, ja pannulle kaadetaan runsaasti vettä.

Keitoksen kiehuessa sekaan pilkotaan maun ja jääkaapin sisällön mukaan porkkanaa, vihreitä papuja, tomaattia ja ruokaisuudeksi esim. kikherneitä. Kannattaa tarkkailla ryynien keittoaikaa ja lisätä vihannekset siten, että ne ehtivät juuri ja juuri kypsyä. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin mössöksi keitetty kasvis. Vettä saattaa myös joutua lisäilemään, joten ällös anna palaa pohjaan.

Kun ohra ja vihannekset ovat kypsyneet, pataan voi lisätä vielä oliiveja tai rusinoita ja antaa niitten kuumentua. Maustetaan suolalla, persiljalla ja mintulla. Himojaan kuulostellen voi tehdä satunnaisia syrjähyppyjä esim. fetasalaattijuuston, halloumin tai cashewpähkinöitten kanssa.

Ah.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Makluba eli keikausvuoka مقلوبا

Viimeisin hehkuvan kiinnostuksen kohteeni, arabian kieli, alkaa levitä keittiöönikin. Ensin nimittäin keksin, että Yleisradion esittämästä hauskasta ruokaohjelmasta Lähi-idän herkut oppii arabiaa samalla kun voi kuolata ruoalle. Sitten löysin lähikirjastostani Miriam Al Hashimin kirjoittaman kirjan Traditional Arabic Cooking, josta niin ikään opettelen arabiankielistä ruokasanastoa ja -kulttuuria.

Kirjasta löytyi monta kiinnostavaa reseptiä ja vielä enemmän sovelluskelpoisia ohjeita. Kokeilin ensiksi maklubaa, joka on monen arabiankielisen alueen perinneruoka. Sitä valmistettiin myös Lähi-idän herkkujen kolmannessa osassa. Makluba, jonka kirjoittaisin arabiaksi joko مقلوب (maqloub) tai مقلوبا (maqlouban; veikkaan jälkimmäistä), tarkoittaa 'ylösalaisin'. Kyseessä on vuokaruoka, jossa ainekset ladotaan kerroksittain kattilaan tai vuokaan ja paistamisen jälkeen keikautetaan tarjolle. Tuloksena on kakkumainen ruokakeko, jonka voi nauttia esimerkiksi jugurtin ja salaatin kera.

Sivukuva paljastaa osan kasvis-makluban kerroksista.

Perinteisesti maklubaan laitetaan kanaa, munakoisoa, sipulia ja riisiä. Mutta enkö vain ruvennut sooloilemaan tässäkin! Väsäsin kasvis-makluban niistä aineista, joita sattui olemaan. Arabikeittiön asiantuntijat sanovat varmaan nyt, ettei minun keikausvuokani ole makluba, ja he saavat vapaasti olla sitä mieltä. Mielestäni tämän ruoan maklubuus syntyy keikauttamisesta, ei tietyistä raaka-aineista.

Kokosin tämän herkullisen kasvis-makluban pieneen uunivuokaan. Ideana on siis se, että vuokaan ensiksi pantavat ainekset jäävät keikautetun "kakun" päällimmäisiksi. Siispä laitoin ensiksi värikkäitä kasviksia: keltaisesta paprikasta leikattuja rinkuloita ja minitomaateista leikattuja kantapaloja. Peitin ne paksuhkolla kerroksella täysjyväriisiä, jonka olin keittänyt hieman yli puolikypsäksi. (Ei kyllä olisi tarvinnut keittää niin kauan.)

Seuraava kerros oli pannulla paistettua sipuli- ja valkosipulisilppua. Sitten laitoin ohueksi (1 mm) viipaloitua porkkanaa, jota oli kuullotettu hetki pannulla ja maustettu kanelilla, inkiväärillä ja kardemummalla. Porkkanoitten jälkeen panin taas ohuen kerroksen täysjyväriisiä. Likistelin kerrokset kauhalla erittäin tiiviiksi samoin kuin olisin taputellut hiekkaa ämpäriin hiekkakakkua tehdessä. Hiekkalaatikolla tosiaan opitaan monet aikuiselämän taidoista.

Viimeiset kerrokset olivat kikherneseosta ja riisiä. Kikherneseokseen paahdoin ensin seesaminsiemeniä pannulla, lisäsin joukkoon kikherneitä ja osan sipuli- ja valkosipulisilpusta ja annoin paistua hetken. Maustoin seoksen sitruunamehulla, hunajalla, persiljalla, mustapippurilla ja chilillä. Tämä oli kenties kakun herkullisin osio!

Kun kaikki kerrokset olivat valmiit, levittelin vuoan pinnalle vielä lisää minitomaattiviipaleita ja paprikanpaloja ja ripottelin kurkumaa. (Kurkuman käytössä vasta lopuksi oli se ajatus, että kakun pohja tulisi keltaiseksi ja muut kerrokset jäisivät vaaleammiksi.) Sitten kaadoin päälle varovasti tilkan vettä. Paistoin vuokaa 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia. Erehdyin lisäämään nestettä paiston aikana, ja se mokoma ei enää imeytynytkään aineksiin vaan teki ruoasta vetisen.

Kurkumasta saatiin kiva keltainen (أصفر, asfera) väri.

Kun totesin riisin olevan kypsää, otin vuoan uunista ja annoin sen jäähtyä muutaman Fairouz-biisin ajan. (Fairouz on kuuluisa libanonilainen laulajatar, ja mistäpä oppisi paremmin kieltä kuin lauluista.) Pyöräytin vielä veitsen pitkin vuoan reunoja varmistaakseni, että paistos irtoaisi vuoasta nätisti. Sitten likistin ison lautasen tiiviisti vuoan päälle ja keikautin vuokaruoan ympäri. Humps! Lievästä vetisyydestään huolimatta kakkunen pysyi hyvin kasassa. Koristelin sen mustilla oliiveilla ja persiljalla. ممتاز (mumtaaz) eli erinomaista!

Perinneruoka, joka ei ole lähelläkään alkuperäistä perinneruokaa, on silti maukasta.

sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Panzatouille, lämmin kasvis-leipäpata

Kesä hävisi yhtäkkiä, ja on pitänyt liian pian ryhtyä keksimään lämmittäviä syysruokia. Kuitenkaan meillä täällä Lintu jäähtyy -blogissa ei ole tehnyt mieli järin raskaita ruokia. Siispä olemme päättäneet huijata itseämme ja kalenteriamme jatkamalla kesäkurpitsan ja ihmeen pitkään hengissä sinnitelleen basilikan nauttimista. Kesäkurpitsalla ja tuoreyrteillä on jotain tekemistä kesän kanssa, eiks je?

Koska hyytävässä kylmyydessä selviäminen kuitenkin edellyttää joko paksumpaa takkia, pitkiä kalsareita tai lämmintä ruokaa iltasalaattien sijasta, käytämme niitä vaihtelevasti. Tämän järkeilyn perusteella iltaruoaksi aiottu ja kuivuneesta leivästä taiottu panzanella sai luvan muuttua ratatouillempaan suuntaan panzatouilleksi. Suomeksi sanottuna kyse on paistetuista (touiller 'paistaa') kasviksista ja leivästä kootusta pataruoasta.

Kai tämä on jonkinlaista lohturuokaa hiilihydraattipitoisuutensa takia.

Perinteiseen tapaan tämäkin homma alkaa sipulisilpun paistamisella pannulla. Sekaan voi laittaa myös valkosipulisilppua, jos seuraavana päivänä ei ole opetusta tai muita tilaisuuksia, joissa täytyy hengittää. Kun sipulit ovat kuullottuneet, lisätään paloiteltua paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jos on munakoison ystävä, voi laittaa myös sitä; minä en. Sekoitellaan vihanneksia tovi. Sitten on kuutioitujen tomaattien vuoro päästä paistumaan.

Vihannesten ruskistuttua ja pehmennyttyä hieman pataan kannattaa lisätä ripaus ruskeaa sokeria ja tilkka sitruunamehua (tai vaikka jotain hyvää etikkaa) sekä rouhaista joukkoon mustapippuria. Yrttien kanssa ei voi koskaan liioitella, joten sekaan ripoteltakoon oreganoa, basilikaa ja timjamia. Jos vihannekset näyttävät liian jämäköiltä, voi olla syytä lisätä vähän vettä (tai mikä ettei jotain lientä tai valkoviiniä).

Kun ratatouillempi osasto miellyttää maultaan ja koostumukseltaan, sekoitetaan joukkoon kalamataoliiveja (leikkaan ne aina vinottain puoliksi, jotta saan tuplasti oliiveja, hahaa!), paloiteltua fetasalaattijuustoa ja kuivia, paahdettuja leipäkuutioita*. Jos leipäkuutioita ei ole valmiina, voi aloittaa paisto-operaation paahtamalla kuivunutta jämäleipää pannulla ja siirtymällä vasta sitten sipuleihin.

Panzatouille on minusta parasta silloin, kun vihanneksissa riittää pureksittavaa ja leipä on murenevan rapeaa, mutta juusto on juuri sulamaisillaan. Päälle vielä tuoretta basilikaa, ja kesän jatkot voivat alkaa!

Basilika siirtyi syyskauteen ja muutti vanhaan teekuppiin.

* Kuivia, paahdettuja ja maustettuja leipäkuutioita alkaa löytyä ainakin minun kaapeistani melkein jatkuvasti. Päätin, etten enää heitä leipää pois, vaan hyödynnän sen hyvissä ajoin ennen kuin se homehtuu. Pilkon tai revin kuivahtaneet leivät, suihkin niihin oliiviöljyä, maustan valkosipulilla ja yrteillä ja paahdan ne uunissa. Tällaiset tee-se-itse-krutongit maistuvat etenkin keittojen ja salaattien höysteenä.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Kesäkurpitsalohnakkeet ja maissikakku

Ruokabloggaajille on varmaan tuttu ilmiö, kun jokin valmistunut ruoka on ollut niin hyvää, että siitä pitää heti päästä kirjoittamaan. Kuvat tulee nälkäisenä rätkittyä miten sattuu (tietysti pitää kuvata melkein kaikki siltä varalta, että tulos olisi herkkua), ja kun ruoka on syöty, huomataankin, että kaikki kuvat ovat epätarkkoja tai niissä on muuten jotain kamalaa. Silti jossain itsekritiikittömyyden puuskassa tai blog realityn nimissä julkaisee huonot kuvat. Ja sitten häpeää vuosikaudet.

Juuri tällainen tapaus on kesäkurpitsalahnaa käsittelevän kirjoitukseni taustalla. Tai oikeastaan siellä taustalla on mustaksi kärvennettyä lehtipihvisilppua, jonka koostumusta en edelleenkään käsitä. Olen pitkään pähkäillyt, poistaisiko kirjoituksen kuvineen blogia rumentamasta. (Ovathan muut kuvani sentään VÄHÄN nätimpiä, vaikka itse sanonkin.) Sitten ajattelin, että jahka seuraavan kerran paistan kesäkurpitsasta lohnakkeita, otan paremmat kuvat ja vaihdan ne entisten tilalle. Tietysti tällainen hybris (ὕβρις) aiheuttaa sen, että kaikki tähänastiset kuvat ovat olleet yhtä epäonnistuneita.

Mutta haa! Nytpä huijasin kohtaloani ja onnistuin saamaan kesäkurpitsalahnasta tai -lohnakkeista paremman kuvan. Ja aika paljon paremman ruoka-annoksen. Tämä(kään) ei maksa juuri mitään, joten se sopii opiskelijan ruoaksi paremmin kuin hyvin.

Paistettua kesäkurpitsaa, sitruunavinegrettiä, maissikakkua ja lovileikkaustomaatteja.
Hups, unohdin, että opiskelijaruoan piti olla tonnikalaa ja nuudeleita.

Tällä kertaa noudatin myös tarkemmin Yhteishyvä-lehdessä ollutta ohjetta grillatusta kesäkurpitsasta. Aloitin paahtamalla seesaminsiemeniä kuivalla pannulla (ja edelleen neuvon imuroimaan vasta sen jälkeen). Samalla leikkasin kesäkurpitsasta pitkittäisiä viipaleita. Levittelin ne leikkuulaudalle ja rouhin päälle suolaa ja pippurisekoitusta.

Koetin laulaa kesäkurpitsoille mustalaisromansseja, jotta niitä olisi ruvennut itkettämään entistä enemmän.

Itkeneet kesäkurpitsat paistoin pannulla öljytilkassa. Kastikkeeksi sekoitin Yhteishyvän ohjeen mukaisesti oliiviöljyä, sitruunamehua, minttua, ruokokidesokeria ja rouhaisut suolaa ja pippurisekoitusta. Sitten asettelin paistuneet kesäkurpitsat lautaselle ja kaadoin vinegretin niitten päälle. Lohnakkeet saivat maustua sen aikaa, että sain valmistettua maissikakun.

Nyt osasin sekoittaa kastiketta sen verran vähän, ettei kesäkurpitsalahna joutunut uimaan siinä.

Maissikakkuun sain idean Kuopion-reissulla, kun kävimme keilaamassa ja syömässä uudessa Bowl D1ner -nimisessä ravintolassa. Pidin paikasta, saamastamme asiantuntevasta ja reippaasta asiakaspalvelusta sekä ruoka-annoksestani, jossa oli perusbroilerin toverina erinomaista maissikakkua, maukasta mojitoananasta ja niitten rinnalla hieman mitäänsanomatonta tomaattikastiketta. Mojitohedelmiä tulikin jo kokeiltua, mutta tätä maissikakkua piti myös testata kotona. Siihen sai sopivasti ympättyä aimo määrän tähteitä. Maistamassani versiossa ei ollut esimerkiksi riisiä, mutta kun sitä sattui olemaan jääkaapissa, panin sekaan. Ravintolassa tarjottu maissikakku oli pannukakkumainen paistos, joka oli leikattu pitkulaisiksi viipaleiksi. Ajattelin sen sopivan mukavasti myös kesäkurpitsalohnakkeitten seuraksi, ja niin kävikin.

Maissikakku menossa uuniin.

Tämäkin homma alkoi silputtujen valkosipulin ja pienen punasipulin kuullottamisella, niin kuin moni muukin ruoanlaitto. Kuullotin niitten kanssa vähän chiliä ja cayennepippuria. Niitten lisäksi sekoitin taikinaan vajaat pari desiä tähteeksi jäänyttä jasmiiniriisiä, suunnilleen yhtä paljon maissinjyviä purkista, puolisen desiä maissijauhoja ja mausteeksi rouhittua pippurisekoitusta, suolaa ja ruokokidesokeria. Taikinaan tuli vielä kananmuna ja noin desin verran kermaviiliä.

Levittelin taikinan pellille leivinpaperin päälle ja kaduin heti, että tasoitin sen liian ohueksi. Sopivampi paksuus olisi ollut noin sentti; puoli senttiä paksu kakkuni ei kutistuttuaan ollut mehevin mahdollinen. Paistoin kakkua reilut parikymmentä minuuttia 200 asteessa, jonka korotin paiston puolivälissä kuitenkin 225 asteeseen, kun mitään ei muuten näyttänyt tapahtuvan.

Valmiin maissikakun voi leikata vaikka pizzaleikkurilla pitkulaisiksi viipaleiksi.

Maissikakku oli aika maittavaa sellaisenaankin, mutta jos sille kaipaa vielä jotain kastiketta tai höystettä, kiva (ja kokeiltu) yhdistelmä oli yksinkertaisesti lusikalliset kermaviiliä ja aurinkokuivattu tomaatti -ketsuppia.

Tomaatteihin voi soveltaa Lahja-mamman rukinlapojen lovileikkauskuvioita.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.


Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.
Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Linnunpesäsalaatti

Tavoite: saada kuumana kesäpäivänä kolmelle eri-ikäiselle ja eri asioista pitävälle syöjälle sopivaa nopeasti valmistuvaa kylmää ruokaa, jonka ainekset saisi hankittua ei-kovin-hyvin-varustellusta kaupasta ja omalta pihalta.

Tulos: linnunpesäsalaatti.

Lipstikka liehuu tuulessa.

Matalan vadin pohjalle revin jääsalaattia ja silppusin kurkkua (jotka eivät lopulta juuri näkyneet kaiken muun alta). Arvoisa äitini M viskoi päälle liian pieniksi kuutioituja tomaatteja ja kauhean kasan maissia. Rinkuloin punasipulia,, viipaloin oranssia paprikaa ja heittelin pinnalle vihreitä paprikatäytteisiä oliiveja. Päällimmäiseksi pääsi valmiiksi marinoitu feta kahdenvärisine lisäkeoliiveineen. Vadin reunalle asettelin kokonaisia vihreitä papuja. Sillä välin M oli käynyt nyhtämässä pihalta persiljaa ja lipstikkaa. Persiljat pääsivät banaalisti koristamaan vadin reunoja, mutta lipstikan halusin tökätä kokonaisena linnunpesän keskelle.

Salaatin kanssa söimme muistaakseni paistettua broileria ja Siiskosen tomaattileipää, joka on todella hyvää. Ruoka täytti tarkoituksensa ja vatsat.

Linnunpesäsalaattia matalassa vadissa.

Se ainoa mahdollinen paella

Vuoden 2007 kesän maku on ehdottomasti broileripaella. Ylioppilasjuhlieni jatkoja varten piti laittaa jotakin sukulaisille sopivaa ja helposti valmistuvaa iltaruokaa, jonka voisi tehdä ennakkoon (ts. ylioppilas itse keittää riisiä vielä kello kolme juhla-aamuna). Päädyimme paellaan, jonka ainoa liha on ylioppilaan rajoitteitten takia broileri. No, minä sitten keitin kurkumalla maustettua riisiä kymmenen ja viiden litran kattiloilla ja sekoitin paellan 30 litran kotiviinisammiossa. Juhliemme päämäärä onkin aina ollut, ettei ainakaan ruoka lopu kesken.

Miten kävi? Toiselle ruoalle jääneitä sukulaisia ei ollutkaan niin paljon kuin odotimme, ja kun muita juhlaruokia – yllätys, yllätys – riitti illalla käyneille, paellaa ei saatu juhlissa menemään kuin pari ämpärillistä. Myönnän myös, että se oli kuivaa ja aika ankeaa, koska riisiä oli hirveästi ja kasviksia ei niin paljon kuin olisin halunnut. Paellaa syötiin meillä pari viikkoa putkeen, ja kun suurin osa siitä pakastettiin heti, sitä joutui syömään pitkin kesää. Onneksi pääsykokeet alkoivat pian yo-juhlien jälkeen, ja pääsin pakenemaan paellaa Jyväskylään.

Muutama viikko sitten, Jyväskylän Kesän hehkeimpään aikaan, arvoisa siskoni H ja lankomieheni I saapuivat tänne kulttuurimatkalle. Lupasin laittaa matkalaisille jotakin herkkua sunnuntailounaaksi. Ja ähä ähä, teinkin sitä ainoaa mahdollista paellaa!

Se ainoa mahdollinen eli broileripaella, joka on maustettu Pohjanrannan karviaisviinillä.

Pienen keittiöni ja riittämättömien valmistusastioitten takia paellan teko ei varmastikaan ollut kaikkien taiteen sääntöjen mukaista. Näin sen kuitenkin laitoin.

Keitin riisiä suolalla ja kurkumalla maustetussa vedessä. Tarkoitus oli jättää riisi hieman raa'aksi, mutta eikö se mokoma keittynyt ihan kypsäksi. Silputut kesä- ja punasipulit sekä osan oransseista paprikasuikaleista kuullotin pannulla öljytilkassa. Sekoitin joukkoon pakastepapupätkät, reilun sentin pätkiksi leikatut minimaissinkannat ja mustat oliivit. Siirsin kasvikset odottamaan vokkipannuun. Sitten paistoin broilerin, jonka maustoin valkosipulijauheella, mustapippurilla, kurkumalla ja suolalla. Erityisenä maunantajana käytin P. Väyryseltä ostamaani Pohjanrannan tilan erinomaista karviaisviiniä, jota kaadoin broilerin sekaan. Liha sai hautua hetken viinissä ja vedessä.

Arvoisat vieraani ottivat pienet torkut ennen ruokaa. Heidän heräämistään odotellessani ehdin rauhassa sekoittaa lihan, kasvikset ja riisin ja hauduttaa niitä vielä hetken viinitilkassa vokkipannussa. Kerrankin oli myös aikaa koristella ruoka. Sitä varten olin säästänyt minimaissien latvat, oranssia paprikaa, miniluumutomaatteja ja joitakin oliiveja sekä basilikaa. Kun matkalaiset heräsivät, heitä odotti aurinkoisen näköinen ja herkullinen lounas.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Paistettu parmesaanikesäkurpitsa ja pastasalaatti

Ulkona sataa. Mitä se tarkoittaa?
No tietysti kesäkurpitsaa!

Käyn yhden hengen kokkisotaa pilaantumassa olevia ruoka-aineita vastaan. Tällä kertaa piti saada käytettyä a) kananmuna, b) kourallinen kirsikkatomaatteja, c) tylsiksi käyneet oliiviviipaleet. Ja sitten tietysti se kesäkurpitsa. Lisäksi käytyäni ystäväni H:n kanssa kuolaamassa Mestarin herkkuja minulla oli parmesaania sekä H:n suosittelemaa kreikkalaista riisin näköistä pastaa. Täydellistä.

Kesäkurpitsaohjeen (tai parmesaanilla päällystämisen idean) olen apinoinut jostakin ohjeesta, mutten kuolemaksenikaan muista, mistä.

Paistettua parmesaanikesäkurpitsaa ja pastasalaattia, nam.

Opin, että pastasalaatti kannattaa tehdä valmiiksi, ennen kuin ryhtyy paistamaan kesäkurpitsaa. Nyt kesäkurpitsat joutuivat odottamaan liian kauan, ja ne mokomat ehtivät jäähtyä. (Tai siis ne, joita en napsinut heti paiston jälkeen.)

Pastasalaattia varten keitin veikeää riisin näköistä pastaa. Se turposi aika reilusti, joten vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi koetin kärkkyä, etten keittäisi sitä ylikypsäksi. Taisin jopa onnistua ottamaan kattilan pois levyltä sopivassa kohtaa, mutta sitten soi tietysti puhelin, enkä puhuessani tajunnut heti valuttaa pastaa. Fail.

Pastan sekaan silppusin kesäsipulin varsineen (kesieni suurimpia intohimoja), keltaiset minitomaatit sekä muutaman aurinkokuivatun tomaatin. Sekoitin joukkoon tilkan pestoa, ankeat oliiviviipaleet ja salaattijuustokuutioita. Päälle revin tuoretta basilikaa.

Jos olisin ollut järkevä, olisin siis tehnyt kaiken tämän ENNEN kuin ryhdyin paistamaan kesäkurpitsaa. Hyvässä lykyssä salaatti olisi saanut rauhassa maustua jääkaapissa. Mutta koska olen pöljä, paistoin siis kesäkurpitsat ensin.

Viipaloin kesäkurpitsan vajaan sentin paksuisiksi viipaleiksi ja itketin niitä suolalla ja yritykselläni laulaa romanilauluja (joita haluaisin osata). Rutistelin liiat vedet pois. Käytin viipaleet kulhossa, johon olin vatkannut kananmunan, ja pyörittelin toisella lautasella, jossa oli parmesaanijuustohitua, vähän korppujauhoa (en uskaltanut luottaa pelkän juuston rapeuteen), suolaa, mustapippuria ja valkosipulijauhetta. Juustossa pelehtineet viipaleet paistoin pannulla öljytilkassa. Paistaminen sujui erinomaisesti: Juusto käyttäytyi kohteliaasti eikä lähtenyt juoksentelemaan mihinkään eikä palanut. Kananmuna ehti juuri kypsyä. Kesäkurpitsa jäi sopivan pureksittavaksi, ja pinta paistui ihailtavan rapeaksi. Tulos oli aivan liian hyvä! Tämä on taas sarjassamme ruokia, joita tarjoaisin hypoteettisessa ravintolassani.

Tätä tarjoaisin ravintolassani kesällä.

Kun operaatio oli ohi, jäin miettimään, mitä tekisin ylijääneille kananmunalle ja kananmunaiselle parmesaanimössölle. Ding! Ne voisi sekoittaa! Ensimmäisenä tuli mieleen munakas, mutta koska en ole koskaan pitänyt moisesta, keksin tehdä letun.

Sekoitin muna- ja juusto-korppujauho-mausteseokseen tilkan vettä ja vähän grahamjauhoja. Paistoin seoksen vielä lämpimällä pannulla. Herkullinen (ja maultaan kaiketi pikantti) pieni lettu maistui mahtavalta Kaija-tädiltä saatujen jäisten vattujen kanssa.

Kesäkurpitsan päällystetähteistä väsätty lettu.

lauantai 2. kesäkuuta 2012

Kesäkurpitsa-tomaattivuoka

Kesäkurpitsa on viime kesieni suosikkikasvis, ja alkavana kesänä se on ollut myös varsin hottia syötävää. Ensimmäinen kesäkurpitsasuosikkini on siitä ja porkkanasta tehty tagliatelle (johon ei muuten edes tarvitse laittaa tagliatellepastaa!) ja toinen järjettömässä öljymäärässä uiva kesäkurpisalahna (joka ei sisällä kalaa).

Jotenkin kummallisesti kesäkurpitsan nauttimiseni liittyy sadepäiviin. Vai johtuisiko tietty menyyn kaavamaisuus siitä, ettei sateella viitsi lähteä kauppaan, ja kesäkurpitsaa sopivine tykötarpeineen löytyy jääkaapistani keskimäärin aina?

Tänäänkin siis satoi, ja uunivuokaan rakentui jono kesäkurpitsa-, tomaatti- ja punasipuliviipaleista. Varsin helppo homma. Vaikeampaa oli saada viipaleet pysymään pystyssä sen aikaa, että sain koko rivin valmiiksi.

Vuoka menossa uuniin.
Eipä kuitenkaan oiota työjärjestystä. Aluksi siis viipaloin kesäkurpitsan ja pari isoa tomaattia ohuiksi (~ 4 mm) viipaleiksi. Ohuita siksi, että oli nälkä, ja halusin vuokaruoan kypsyvän nopeasti. Pienen punasipulin silppusin niin ikään viipaleiksi, mutta vielä ohuemmiksi. Voitelin hieman liian ison vuoan tipalla oliiviöljyä. Levittelin kesäkurpitsaviipaleet erilleen ja ripottelin niille suolaa, pippurisekoitusta myllystä ja valkosipulijauhetta. Sitten kokosin kesäkurpitsa- ja tomaattiviipaleista ja sipulirenkaista (jotka irrottelin viipaleista) siistit jonot. Vuokaan olisi mahtunut aika paljon enemmänkin, mutta en viitsinyt enää vaihtaa vuokaa pienempään.

Koko komeuden päälle heittelin runsaasti fetajuustokuutioita (krhm, salaattijuustoa) ja haarukoin pestoa nokareina. Juustoraasteen jämät saivat myös päätyä vuokaan. Tuoreet oregano ja basilika olisivat varmasti kruunanneet kaiken, mutta nyt piti käyttää kuivattuja. Sitten uuniin 200 asteeseen reiluksi puoleksi tunniksi.

Vuoka tulossa uunista.
Nälkä oli suuri, joten en malttanut paistaa vuokaa kuin vajaat puoli tuntia. Vaikka kesäkurpitsaviipaleet olivat ohuita, niissä oli silti vielä pureksittavaa (yliviivaa tarpeeton vaihtoehto: hyvä/huono). Myös yllätys oli suuri, kun fetasalaattijuustopalat eivät olleet sulaneet. Yhtään. (Hyvä/huono.) Myös pesto oli edelleen samanlaisina nokareina. (Hyvä/huono.) Voi mikä epäonnistunut kemiallinen koe. Olisin odottanut, että pesto olisi nätisti "sulanut" ja valunut kasvisviipaleitten väliin.

Vuokaruoka oli peston omituisesta käyttäytymisestä huolimatta oikein hyvää. Samankaltaisia ohjeita taitaa olla netti täynnä, mutta tulkoon tässä yksi lisää.

Kesäkurpitsa-tomaattivuokaa, nam!

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Porkkanalettupaistikkaat

Varsin kiireisen syksyn aikana ruoasta kirjoittaminen on jäänyt. Enkä voi väittää, että olisi kovin paljon herkkuja ehtinyt laitellutkaan. Kiireisen opiskelijan pelastuksena ovat olleet puolivalmisteet, pakasteet ja jopa einekset, joista osa on ihan syömäkelpoisia.

Kun on ollut kauhea kiire, on ollut helppo heittää lautaselle muutama valmis pinaatti- tai porkkanalettu ja nauttia niitten kera puolukkahilloa sekä salaatti- tai raejuustoa tai maustettua rahkaa. Koska en kuitenkaan viitsi syödä samaa ruokaa kovin monella peräkkäisellä kerralla, olen pakastanut ylimääräiset letut myöhempää käyttöä varten. Ja kuten pakastimeen pannulla ruoalla on tapana, se unohtuu sinne.

Tänään pidin kokkisotaa itseni kanssa, koska en viitsinyt lähteä kauppaan. Muutenkin pontevana tavoitteenani on tammikuussa kitsailla ruokaostosten kanssa ja samalla tyhjentää pakastinta kaikista ihmeellisistä jäännöksistä. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi porkkanalettuja, jotka eivät suostuneet kunnolla sulamaan mikroaaltouunissa. Jääkaapissa puolestaan oli kuivahtanutta juustoa, pari oliivia purkin pohjalla ja jo valmiiksi kuivaa salaattijuustoa. Olisi ollut myös pestoa, mutta se oli niin vanhaa, etten uskaltanut käyttää sitä.

Mitä tekee kätevä emäntä? Hän on ehtinyt jo lämmittää uunin.

Porkkanalettupaistikkaat ennen uuniin menoa.

Siispä toimeen. Asettelin puolijäiset porkkanaletut (jotka eivät edelleenkään olleet kokonaan sulaneet mikroaaltouunissa) pellille. Sivelin niille yrttimaustettua tomaattimurskaa (näistä Pirkka on koostumukseltaan parasta tähän). Leikkasin sipulista puolen sentin paksuisia viipaleita, joista erottelin renkaat ja väkersin letuille hauskat hypnotisointi- tai tikkataulukuviot. Kuvaa en kehdannut sipulisin sormin ottaa. Oliivit viipaloin ja viskelin tikkatauluihin, samoin salaattijuustokuutiot, joista piti päästä eroon. Rouhin päälle pippurisekoitusta ja valkosipulia sekä ripottelin oreganoa. Lopuksi raastoin kuivuneen Ritari-juustokimpaleen ja ripottelin juustoraastetta letuille.

Paistikkaat paistuivat uunissa 225 asteessa sen aikaa, että valmistin sipulin ja tomaattimurskan jäännöksistä tomaattikeittoa seuraavaksi päiväksi. Oletan, että paistoaika oli noin 20 minuuttia. Lettupaistikkaat eivät kärähtäneet vaan näyttivät oikein herkullisilta.


Paistikkaista tuli yllättäen niin hyviä, että tehnen niitä toistekin. Varmasti kaikenlaisia tähteitä pitääkin uusiokäyttää. Pestoa pitää myös kokeilla letun päällysteenä.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Ohrasalaatti

Mitä on salaatti?

Pohdimme salaatin määritelmää filosofissuuntautuneen toverini H:n kanssa. Onko monia ruoka-aineita sisältävässä ruokalajissa nimeltä salaatti välttämättä oltava lehti-, jäävuori- tai muuta (vihreää) salaattia? Voiko esimerkiksi pelkästään paistettua punajuurta ja vuohenjuustoa sisältävä ruoka-annos olla myös nimeltään salaatti? Voiko ravintolan alkupalapöytää kutsua salaattipöydäksi, jos tarjolla on lähinnä porkkanaraastetta ja suikaloitua kaalia? (Ainakin eräs suosittu punasävyinen suomalainen ravintolaketju on kiertänyt ongelman kehottamalla noutamaan alkupalat raastepöydästä.)

MOT Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan sanaa salaatti käytetään
1) eräistä varsinkin ruoaksi tarjottavista mykerökukkaisista kasveista sekä
2) erilaisista (vihannes)sekoituksista, joita nautitaan usein pääruoan kera.

Esimerkeiksi nettisanakirja antaa seuraavat: Tarjolla ei ollut lainkaan salaattia. Perunasalaatti. Sienisalaatti. Sillisalaatti.

Näiden esimerkkien perusteella rohkenen olettaa, että eilen ja tänään nauttimaani ruokalajia kehtaa kutsua salaatiksi.

Iloisen värikkäästä salaatista puuttuvat vain punasipuli ja mustat oliivit.

Ohrasalaatti syntyi tarpeesta saada nopeasti valmistuvaa maukasta evästä, jonka syömisestä tulisi hyvälle tuulelle. Ruoka täyttikin tehtävänsä ja vatsan erinomaisesti.

Uusista täysjyväohrahiutaleista tuli suosikkini heti ensimaistamalla. Kyseiset suurimot ovat litistettyä täysjyväohraa, jotka ovat paksumpia kuin esimerkiksi kaurahiutaleet. Ne kypsyvät kahdeksassa minuutissa. Keittämiseen tarvitaan vettä vain puolitoistakertaisesti hiutaleitten määrä, mutta keitin hiutaleet runsaammassa suolavedessä, koska keittämisen jälkeen jäähdytin ne pikaisesti huuhtelemalla kylmällä vedellä.

Jäähtyneeseen ohraan sekoitin kastikkeen oliiviöljystä, omenaviinietikasta, suolasta, sokerista, pippureista ja valkosipulista. Suljin ohran jääkaappiin tutustumaan kastikkeeseensa siksi aikaa, kun pilkoin kurkkua ja tomaattia ja valikoin niitten tovereiksi maissia, vihreitä oliiveja, salaattijuustokuutioita ja suolapähkinöitä. Punasipuli olisi tehnyt terää salaatille, samoin "oikea" salaatti, mutta niitä ei valitettavasti ollut tällä kertaa käytössäni. Sekoitin löytyneet ainekset herkulliseksi maustuneeseen ohraan, ja herkullinen eväs oli valmis.

Vinkki hotkijoille: kun ruokaan laittaa pähkinöitä, jokainen haarukallinen on pakko pureskella kunnolla.

torstai 16. syyskuuta 2010

Focaccia-leipä

Jos olet koskaan käynyt luonani kylässä tai ollut kemuissa, joihin olen jollakin tavalla ollut osallisena, et mitä todennäköisimmin ole voinut välttyä maistamasta focaccia-leipääni.

Focaccia-leipä on todellinen man tar vad man har -leipomus (eli sellainen, johon 'otetaan, mitä on'). Ainakin minun kaapeissani on aina jauhoja, hiivaa ja öljyä, ja leivän päällekin löytyy useimmiten paljon asioita. Ja jos mitään syömäkelpoista ei ole päällysteeksi pantavaksi, leivän pintaan voi aina painella pelkkiä reikiä.
Arvoisan veljeni K:n kanssa yhteistyönä tehtyä focacciaa.

Valokuvausta varten pelastettuja focaccia-leipäpaloja (eri satsi kuin ylempänä). Pinnalla minitomaatteja, oliiveja ja punasipulia, kuten aina usein.


Seuraava määrä aineksia riittää yhteen isoon pellilliseen focaccia-leipää. Yksi pellillinen ei yleensä riitä mihinkään.

Lämmitä 3-4 desilitraa vettä. Minä tapaan lämmittää veden teenkeittimessä sopivasti 45 asteeseen. Hiivalle siinä on muutama aste liikaa, mutta vesi ehtii jäähtyä leivontakulhon pohjalla sopivaksi sillä aikaa, kun käyt vaihtamassa sopivamman leivontamusiikilevyn tai koetat saada lehtitilautusta koskevan häiriöpuhelun kohteliaasti loppuun. Jos haluat, voit lisätä veteen tomaattisosetta, silputtuja yrttejä tai muita pikku yllätyksiä. Keittimeen jääneen lopun veden kuumennan leivontaa seuraavan virallisen valvojan teevedeksi.

Sekoita lämpimään veteen kämmenpohjallinen suolaa ja sokeria sekä hiiva, jos käytät tuoretta sellaista. Jos et, lisää veteen vähäsen jauhoja ja sekoita siihen kuivahiiva. Joka tapauksessa pääset sitten sekoittamaan taikinaan jauhoja. Älä kuitenkaan sekoita jauhoja pölyyn, puuteriin, hota-pulveriin tai muihin vaaleisiin jauheisiin. Kun taikinassa on sen verran jauhoja, ettei sitä voi enää sekoittaa sillä työvälineellä, mitä todennäköisesti käytit, ala vaivata sitä käsin. Kotitaloustunneilla koulussa opetettiin viisaasti, että taikinaan ei kannata sotkea kuin toinen käsi. Toista tarvitaan muun muassa puhelimeen vastaamiseen ja uuden levyn vaihtamiseen soimaan.

Jos taikina kaipaa lisää jauhoja, lisää niitä. Kun taikina on jokseenkin tasalaatuinen möhkäle, mojauta sitä nyrkillä ja kaada tämän toiminnon muodostamaan kuoppaan loraus oliiviöljyä. Vaivaa. Jätä taikina kohoamaan vedottomaan paikkaan (vaikkapa mikroaaltouuniin).

Taikinan kohotessa voit etsiä ja valmistella sopivia täytteitä. Sipulit - etenkin punasipuli -, tomaatit, paprikat, oliivit, juustot ja yrtit ovat kivoja. Trehaloosi-intoleranssista kärsimätön voi käyttää myös sieniä. Vain mielikuvitus ja taikinan reunat ovat rajana täytteiden keksimisessä. Koska taikinan kohoamista odottavan aika on pitkä, taikinaa ja tunnelmaa voi kohottaa kertoilemalla erilaisia latteita juttuja, kuten "pitääkö aina pelleillä?". Yleensä focaccia kuitenkin paistetaan pelleillä. Vuoraa ainakin yksi leivinpaperilla.

Kesäinen focaccia-leipää matkalla uuniin.

Jahka taikina on kohonnut, kauli tai taputtele se pellille. Levittele leivälle kaikki keksimäsi täytteet ja painele lisäksi reikiä sormin. Lopuksi hölvää leipä oliiviöljyllä (mutta älä toki sorru liiallisuuksiin) ja ripottele kaiken huipuksi merisuolahippusia. Suosikkini on neliönmuotoisina kiteinä oleva gourmetsuola.

Paista focaccia-leipää noin 230 asteessa, kunnes se on hyvän väristä. Älä päästä leipää kuivahtamaan liikaa. Leikkaa kypsä leipä sopiviksi paloiksi ja nauti rippijuhlissa, ylioppilaskirjoituksissa, illanistujaisissa, bänditapahtuman takahuoneessa, välipalaksi, retkievääksi, aamiaiseksi tai ihan missä ja milloin vain.

Ja jos ei vielä tullut selväksi, että focacciaa tulee leivottua usein, niin tässä vielä yksi esimerkkipellillinen.

Edit 21.7.2013

Focacciani Scarborough Fair -versioon käytetään persiljaa, salviaa, rosmariinia ja timjamia. Yrtit on helpointa lisätä taikinanesteeseen, jolloin ne sekoittuvat tasaisesti. Täten maustettu leipä tuoksuu niin houkuttelevalta, että Simon & Garfunkel luikauttavat keskiaikaisen laulun sen kunniaksi!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...