Tomaattiteeleivät eli näin käytämme jämät jääkaapista

Nykyinen maidonkulutukseni on täsmälleen 8 dl viikossa. Tiedän tämän siitä, että ostan kerran viikossa litran maitopurkin, josta kahvien vaalennuksen jälkeen jää aina tasan 2 dl. Emännänvaisto sanoo, että tämä viimeinen tilkka kannattaa käyttää leivontaan. Maidonjämien viimeinen matka on jo vakiintunut: ne päätyvät teeleipien muodossa uuniin.

Tomaattiteeleipiä, talon ainoa muumimuki ja oivallinen Mark Twainin kirja Vanhaa Välimerta ristiin rastiin

Näihin maukkaisiin ja mehukkaisiin tomaattiteeleipiin saa kätevästi ympättyä monet parhaat päivänsä nähneet ruokatuotteet keittiön kätköistä. Ohjekin on vanhan kierrätystä: jotain tämänkaltaista opimme 7. luokalla koulun kotitaloustunneilla. Muistan, että leivonnaisten nimi oli aurinkoiset teeleivät ja että niihin tuli raastettua porkkanaa ja juustoa.

Etsi aluksi kaikkein nuhjuisimmat tomaattisi ja pilko ne pieniksi paloiksi. Kaada palat mehuineen (!) kulhoon. Joukkoon voi silputa myös oliiveja ja aurinkokuivattua tomaattia, jos moisia sattuu olemaan (ja onhan niitä ainakin täällä). Mikäli pidät mittaamisesta, voit tarkistaa, että silppua tulee yhteensä noin 2 dl. Kaada mukaan myös tilkka öljyä esim. aurinkokuivattujen tomaattien purkista.

Mausta seos vähäisellä suolalla, mustapippurilla, valkosipulijauheella ja kuivatuilla yrteillä sen mukaan, mihin milloinkin olet addiktoitunut. Tämä on myös oivallinen loppusijoituspaikka erinäisille tuoreyrteille, kuten basilikalle ja persiljalle.

Sekoita joukkoon 2 dl ylijäänyttä maitoa. [Myös ylijäämäkerman käyttö toimii: laitoin kerran maidon sijasta 2 rkl kermaa ja lopun määrän vettä, ja leivistä tuli herkullisen rapeapintaisia!] Sitten tarkista juustovarastosi ja raasta ankeimmat käntyt ja mahdollisuuksien mukaan murustele fetasalaattijuustoa sen verran, että saat 2 dl juustosirpaletta.

Viimeiseksi kippaa kulhoon 4 dl jauhoja (kelpo yhdistelmä on 2 dl vehnäjauhoja, 1 dl grahamjauhoja ja 1 dl kaurahiutaleita) ja puolisen desiä leseitä sekä 2 tl leivinjauhetta. Koeta saada sekoitettua leivinjauhetta jauhoihin ennen kuin se kastuu.

Sekoita kaikki nopeasti yhteen, lusikoi taikina pellille haluamasi kokoisiksi kasoiksi (esim. neljään kohtuukokoiseen, yhdeksään keskikokoiseen tai kuuteentoista pieneen) ja paista teeleivät 225 asteessa noin 15 minuuttia.

Kuvassa olevat teeleivät ovat kuudestoistaosaleipiä, ja niitä on kokonsa puolesta näppärää ottaa evääksi. Tomaattien, tomaattimehun, juustojen ja yrttien ansiosta leivät ovat sen verran meheviä, ettei niille edes tajua kaivata mitään höysteitä. Ja mikä parasta, tämä oivallinen viikonloppuaamiainen valmistuu alle puolessa tunnissa.

Ohra-kasvispannu

Voisin taas aktivoitua tämänkin blogin suhteen. Helmikuuhan on täysin sopivaa aikaa muistella jouluruokia, vai mitä?

Ennen loppuvuoden ruokiin paluuta luotakoon pikainen katsaus siihen, mitä nykyään tulee syötyä. Lautasellani taitaa näinä päivinä olla useimmiten ohraa. Miten voikin niin muinainen ja yksinkertainen ruoka-aines olla hyvää!

Lämpimästi maustettu ohra-kasvispannu on ravitsevaa syötävää talven pakkasissa.

Oheinen ohra-kasvispannu edustaa erinomaisesti sellaisia mössöjä, joita tulee väsättyä sen kummemmin miettimättä. Pannullinen riittää yhdelle syöjälle päiväkausiksi, ja tämän iloisen värikkään ja täyttävän padan mausteisuus ilahduttaa etenkin kylmimpinä pakkaspäivinä. Tällä pötkii pitkälle!

Perinteiseen tapaan padan valmistus alkaa silputtujen punasipulin ja valkosipulin kuullottamisella öljyssä. (Hyvä valkosipulin määrän mittari on se, kuinka monta yötä on seuraavaan lähiopetuskertaan. Jos on esimerkiksi tiistai ja opettamassa pitää olla seuraavan kerran torstaina, voi häikäilemättä käyttää kaksi kynttä.) Jos tykkää kuullottaa myös paprikaa, sen voi suikaloida pannulle tässä vaiheessa. (Jos taas pitää enemmän raa'asta ja vitamiininsa säilyttävästä paprikasta, sen voi lisätä pataan viimeiseksi.)

Kun sipulit ovat kuullottuneet, niitten sekaan pannulle voi pöläytellä tummaa sokeria, kurkumaa, kanelia, kardemummaa ja chiliä tai cayennepippuria. Rouhaistakoon myös mustapippuria. Mausteet saavat niin ikään kuullottua hetken, minkä jälkeen pannulle kipataan ohraa, tai miksei vaihtoehtoisesti riisiä tai kuskusia tai hirssiä tai mitä ikinä tekeekään mieli. Käytin tässä padassa vartissa kypsyviä ohrahelmiä. Sekoitellaan, kunnes suurimot ovat värjäytyneet kauttaaltaan iloisen keltaiseksi, ja pannulle kaadetaan runsaasti vettä.

Keitoksen kiehuessa sekaan pilkotaan maun ja jääkaapin sisällön mukaan porkkanaa, vihreitä papuja, tomaattia ja ruokaisuudeksi esim. kikherneitä. Kannattaa tarkkailla ryynien keittoaikaa ja lisätä vihannekset siten, että ne ehtivät juuri ja juuri kypsyä. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin mössöksi keitetty kasvis. Vettä saattaa myös joutua lisäilemään, joten ällös anna palaa pohjaan.

Kun ohra ja vihannekset ovat kypsyneet, pataan voi lisätä vielä oliiveja tai rusinoita ja antaa niitten kuumentua. Maustetaan suolalla, persiljalla ja mintulla. Himojaan kuulostellen voi tehdä satunnaisia syrjähyppyjä esim. fetasalaattijuuston, halloumin tai cashewpähkinöitten kanssa.

Ah.

Panzatouille, lämmin kasvis-leipäpata

Kesä hävisi yhtäkkiä, ja on pitänyt liian pian ryhtyä keksimään lämmittäviä syysruokia. Kuitenkaan meillä täällä Lintu jäähtyy -blogissa ei ole tehnyt mieli järin raskaita ruokia. Siispä olemme päättäneet huijata itseämme ja kalenteriamme jatkamalla kesäkurpitsan ja ihmeen pitkään hengissä sinnitelleen basilikan nauttimista. Kesäkurpitsalla ja tuoreyrteillä on jotain tekemistä kesän kanssa, eiks je?

Koska hyytävässä kylmyydessä selviäminen kuitenkin edellyttää joko paksumpaa takkia, pitkiä kalsareita tai lämmintä ruokaa iltasalaattien sijasta, käytämme niitä vaihtelevasti. Tämän järkeilyn perusteella iltaruoaksi aiottu ja kuivuneesta leivästä taiottu panzanella sai luvan muuttua ratatouillempaan suuntaan panzatouilleksi. Suomeksi sanottuna kyse on paistetuista (touiller 'paistaa') kasviksista ja leivästä kootusta pataruoasta.

Kai tämä on jonkinlaista lohturuokaa hiilihydraattipitoisuutensa takia.

Perinteiseen tapaan tämäkin homma alkaa sipulisilpun paistamisella pannulla. Sekaan voi laittaa myös valkosipulisilppua, jos seuraavana päivänä ei ole opetusta tai muita tilaisuuksia, joissa täytyy hengittää. Kun sipulit ovat kuullottuneet, lisätään paloiteltua paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jos on munakoison ystävä, voi laittaa myös sitä; minä en. Sekoitellaan vihanneksia tovi. Sitten on kuutioitujen tomaattien vuoro päästä paistumaan.

Vihannesten ruskistuttua ja pehmennyttyä hieman pataan kannattaa lisätä ripaus ruskeaa sokeria ja tilkka sitruunamehua (tai vaikka jotain hyvää etikkaa) sekä rouhaista joukkoon mustapippuria. Yrttien kanssa ei voi koskaan liioitella, joten sekaan ripoteltakoon oreganoa, basilikaa ja timjamia. Jos vihannekset näyttävät liian jämäköiltä, voi olla syytä lisätä vähän vettä (tai mikä ettei jotain lientä tai valkoviiniä).

Kun ratatouillempi osasto miellyttää maultaan ja koostumukseltaan, sekoitetaan joukkoon kalamataoliiveja (leikkaan ne aina vinottain puoliksi, jotta saan tuplasti oliiveja, hahaa!), paloiteltua fetasalaattijuustoa ja kuivia, paahdettuja leipäkuutioita*. Jos leipäkuutioita ei ole valmiina, voi aloittaa paisto-operaation paahtamalla kuivunutta jämäleipää pannulla ja siirtymällä vasta sitten sipuleihin.

Panzatouille on minusta parasta silloin, kun vihanneksissa riittää pureksittavaa ja leipä on murenevan rapeaa, mutta juusto on juuri sulamaisillaan. Päälle vielä tuoretta basilikaa, ja kesän jatkot voivat alkaa!

Basilika siirtyi syyskauteen ja muutti vanhaan teekuppiin.

* Kuivia, paahdettuja ja maustettuja leipäkuutioita alkaa löytyä ainakin minun kaapeistani melkein jatkuvasti. Päätin, etten enää heitä leipää pois, vaan hyödynnän sen hyvissä ajoin ennen kuin se homehtuu. Pilkon tai revin kuivahtaneet leivät, suihkin niihin oliiviöljyä, maustan valkosipulilla ja yrteillä ja paahdan ne uunissa. Tällaiset tee-se-itse-krutongit maistuvat etenkin keittojen ja salaattien höysteenä.

Onnistuneet maissitortillat

Tekisikö mieli tortilloja, mutta kaupan valmiit, mauttomat lätyt eivät innosta? Yleensä ei myöskään nappaa se, että jos ostaa paketillisen (~ 8 kpl) tortilloja, niitä joutuu syömään k a u a n (jos siis yksin syö).

Tähän "ongelmaan" löytyi ratkaisu jonkin kaupan hyllyltä: iloisen keltainen pussi maissijauhoja. Tämä kokkihan ryhtyy tekemään tortillatkin itse! Ja niin tapahtui.

Ei enää jämätortilloja vaan vastapaistettuja maissiletukkeita juuri tarvittava määrä!

Paras aika ruveta harjoittelemaan tortillain tekoa oli tietenkin tässä eräänä iltana, kun olin kotiin päästyäni nälkäkuoleman partaalla. Olin vieläpä ensin ruvennut laittamaan broilerisalaattia, johon olin säästellyt aineksia – selvästi ihan liian kauan. Ruukkusalaatti oli nimittäin lähes täysin nuupahtanut, ja muutkin salaattiin tarkoittamani kasvikset olivat pitkälti tulleet käytetyksi toisiin ruokiin. Kävi ns. hiiret kissalla räätälinä, kun broilerisalaatin sijasta ajattelin laittaa jotakin lämmittävää ruokaa viileässä ilmassa hillumisen vaikutusten kompensoimiseksi. Hetken aikaa olin tekevinäni broileripaellaa, mutta kun ei ollut riisiäkään, oli taas vaihdettava suuntaa. Sitten muistin maissijauhot, ja ajatus tortilloista tuntui fiksulta ajatukselta.

Onneksi en käynyt googlettelemaan omatekoisten maissitortillojen ohjetta. Olisin nimittäin saattanut jättää ne tekemättä, koska melkein kaikissa (jälkikäteen) löytämissäni ohjeissa kauhisteltiin, kuinka Suomesta saatavat maissijauhot ovat kelvottomia ja kuinka niistä ei saa aikaan muuta kuin huonoa rötöä. Esimerkiksi Kokkeillaan-blogissa kerrottiin hermojen menneen ja tortillojen "hajonneen atomeiksi".

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos
Risenta haluaa sponsoroida minua
esim. lähettämällä säkillisen maissijauhoja,
otan ne kiitollisena vastaan :)

No, nälkäisenä ja kiireessä kun tein, kävi moukan tuuri ja sain aikaan erinomaisen hyviä ja onnistuneita tortilloja. Luotin alkukantaisiin (karjalais-)vaistoihini: tortillataikina tuskin eroaa paljon piirakoihin tulevasta ruistaikinasta. Siispä kippasin kulhoon maissijauhoja, vähän vehnäjauhoja leipomisen helpottamiseksi sekä suolaa. Sekoitettuani ne yhteen ammensin kämmenellä joukkoon kylmää vettä sen verran, että sain muotoiltua yhtenäisen taikinapallon. Koska se tuntui kädessä kuivahkolta muovailuvahalta, tökkäsin sormella taikinapalloon reiän ja kaadoin siihen lirauksen öljyä. Vaivattuani öljyn taikinaan se muistutti koostumukseltaan jo Cernit-massaa tai muuta yhtä helposti muotoiltavaa töhkää.

Taikinapallo näyttää tosi pieneltä ja yksinäiseltä tuossa kulhossa :,I

Jos olisin lukenut tortillaohjeita ennakkoon, olisin tiennyt, että taikina kehotetaan usein laittamaan esimerkiksi jääkaappiin lepäämään. Minähän en mitään lepovaiheita taikinalle antanut, vaan aloin suoraan pulikoida sitä. Minitaikinastani sai kolme pientä, juuri pannun pohjan täyttävää letuketta. Pulikoin taikinan vaivattomasti ilman minkäänlaisia lisäjauhoja (!) leivinpaperin päällä, josta se olisi ollut helppo irrottaa, jos se olisi tarttunut kiinni. Eipä kyllä tarttunut. Pieniä repeämiä sattui, mutta pulikkataiturina sain paikattua letukkeet entistä ehommiksi.

Leivinpaperin käytön tarkoituksena oli myös se, että jos olisin kaulinut tortillat liian ohuiksi, olisin saanut siirrettyä ne pulikan ja paperin avulla suoraan pannulle. Tähänkään varokeinoon ei tällä kertaa tarvinnut turvautua. Reunat tietysti repeilivät ja jäivät epätasaisiksi, mutta minusta ne olivat vain viehättävät. (Jos reunoista haluaisi tasaiset, ne voisi ajella lautasen reunalla tai leikata.) Pulikointivaiheesta en valitettavasti viitsinyt pysähtyä ottamaan kuvaa, koska halusin saada ruoan valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

Samaan aikaan paistoin pannulla maustamatonta broileria, jonka maustoin valkosipulilla, pippurisekoituksella, chilillä ja suolalla. Kaadoin pannullekin vähän vettä, jotta broileri sai hetken aikaa hautua, ja lisäsin vielä reilusti sitruunamehua. (Jos olisin broilerinmyyjä, kauppaisin lintua ehdottomasti chili-sitruunamarinadissa.) Kun broileri oli kypsää, käytin pannua tortillojen paistamiseen ilman että viitsin edes pestä sitä välillä. Eipä tuo haitannutkaan, että ensimmäinen tortilla sai chilisen lisäaromin! :)

Kolme tortillaa paistuivat hetkessä. Ensimmäisen letukkeen ensimmäinen paistopinta näytti erilaiselta kuin muitten, koska se sai kerätä pannulta aromit talteen; muut paistuivat kuivalla pannulla.

Näitä olisi pystynyt rullaamaankin...

... ellei olisi taas innostunut mättämään niin paljon täytteitä, että tortilla piti syödä ennemmin tacomaisena taitoksena.

Tortillat saivat täytteekseen herkullista chili-sitruunabroileria, syöntikelpoiset kohdat salaatista, kurkkua, paprikaa, kesäsipulia, fetasalaattijuustoa ja maustamatonta jugurttia. Ei varmastikaan kovin meksikolaista, mutta todella maittavaa ja nopeaa.

Kohtuullisella täytemäärällä näinkin pienen tortillan saa rullalle.

Seuraavalla tortillayrityskerralla tuli vähintään yhtä hyviä letukkeita. Sillä kertaa maltoin mitata aineksetkin. Kolmeen pikkutortillaan riittävään taikinaan tuli suunnilleen

• 1 dl maissijauhoja
• 1/2 dl vehnäjauhoja
• suolaa
• 3/4 dl kylmää vettä
• 1–2 tl öljyä.

Tarkkoja ainesmääriä enemmän kehottaisin luottamaan omaan silmään ja käteen. Yleensä taikinoista tietää jotenkin mystisesti, mitä niihin pitää lisätä ja milloin ne ovat valmiita.

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.

Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.

Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.

Pääsiäisen sanoja ja pastaa

Oman ruokablogin kirjoittaminen kärsii siitä, että tutkii muita ruokablogeja. Selvitän maisterintutkielmassani ruokablogien tekstilajeja ja kerrontaa, ja mitä enemmän niitä pähkäilen, sitä vaikeammaksi käy osallistumiseni tähän diskurssiyhteisöön. Mistä ja miten kirjoitan? Mihin tapoihin, tyyleihin ja muihin konventioihin haluan osallistua? Miksi kirjoitan ruoasta?

Vaikuttaa siltä, että yksilöllistyneessä kulttuurissamme kirjoitetaan ruoasta, jotta omia "nautinnollisuushetkiä" voisi jakaa muitten kanssa (vrt. Itkonen 2012: 153). Jos pöydässä ei ole muita syöjiä, ruokailuelämyksen voi koettaa jakaa blogissa. Mutta vaikka bloggaajan laittama ruoka olisi kuinka hyvää, aistinautintoa on vaikea välittää sanojen avulla – eikä kokemuksen siirto välttämättä onnistu kuviakaan esittelemällä.

Silti me yritämme.

Ankka ja kissa hinkuvat osingoille pääsiäisen vihreästä pastasta.

Ruokablogigenreen näyttäisi jossain määrin kuuluvan tekemisten perustelu. Kirjoittajat saattavat kertoa valinnoistaan ja ratkaisuistaan prosesseina: esimerkiksi tein näin, koska X, ja siitä seurasi, että päätin Y:n, ja tapahtui Z.

Varioikaamme.

Kiirastorstaina piti tehdä rivakasti ruokaa, koska olin jättänyt aamiaisen syömättä ja aikonut mennä lounaalle yliopistolle. Minkään ravintolan ruokalista ei kuitenkaan houkuttanut, joten päätin tekaista jotain pikaista kotona. Panin vettä kiehumaan, silppusin sipulia ja valkosipulia paistumaan ja aloin miettiä, mitä tekisin. Veden keittäminen ja sipulien paistaminen ovat sellaisia perusasioita, että niistä voi jatkaa mihin suuntaan vain.

Koska luen paljon ruokalehtiä, kauppojen reseptilehdykäisiä ja blogeja, mieleeni jää usein kiinnostavien ruokien ideoita. Muistin nähneeni jossain ohjeen pinaatti-fetapastasta, ja löysinkin sen uusimmasta Yhteishyvän ruokalehdestä. Reseptin sivulla opastettiin vihreitten kasvisten sisältävän paljon rautaa ja "muita terveyttä edistäviä aineita". Koska vihreät kasvikset myös auttavat ehkäisemään syöpää ja parantavat luuston kuntoa, saatoin onnitella itseäni terveellisestä lounasideasta. Päätin jalostaa reseptiä.

Keitin vedessä täysjyväpastaa (epämääräisen mallisia lasagnettelaattoja), koska uskon tulevani kylläisemmäksi täysjyvätekeleistä kuin valkoisesta vehnästä. Lisäsin sipuleitten sekaan kuullottumaan kuutioitua punaista paprikaa ihan siitä ilosta, että pystyn nykyään taas syömään sitä. Oi tätä potentiaalista C-vitamiinin saantimahdollisuutta! Seuraavaksi pannulle päätyi pakastepinaattia ja vihreitä papuja, jotka olin viimeksi valikoinut kaupasta, kun pakastealtaan äärellä jäin erään tutun komistuksen juttusille ja mahdollisesti halusin ostosteni vaikuttavan vihreämmiltä.

Annoin vihannessörsselin paistua ja maustoin sen pidättyväisesti vain pippurisekoituksella. Lopuksi sotkin sekaan jääkaapissa passivoituneen kermatilkan, vihreitä oliiviviipaleita ehtymättömästä purkista ja fetasalaattijuustokuutioita, jotka mokomat sulivat kuumaan kastikkeeseen melkein kokonaan. Sekoitin kastikkeen pastaan ja lisäsin lautaselle juustokuutioita, jotta niitten olemassaolon voisi helpommin hahmottaa.

Niin kiire ei koskaan ole, ettei herkullisesta ruoasta ehtisi ottaa kuvaa. Annos tuntui kaipaavan pientä koristelua, joten korkkasin kevään ensimmäisen basilikani ja hyödynsin pieneläinten viehättävyyttä. Jälkimmäisiä en kuitenkaan syönyt, koska ne ovat kumia ja puuta. Jos joku miettii, mikä on aiemmassa kuvassa oikealla näkyvä vihreä mötikkä, kerrottakoon, että se on silitysrautani, joka oli jäähtymässä kukkajakun silittämisen jäljiltä.

Kukkia siellä, kukkia täällä, ja kernaasti myös kukkia päällä.

Ruokalukemista:

Itkonen, Matti 2012: Kulttuurimatkalla maailmassa – filosofinen tutkielma ajasta, olemisesta ja suomalaisuudesta. – Matti Itkonen & V. A. Heikkinen (toim.), Mielin kielin kaupungissa. Esseitä ruoka- ja matkailukulttuurista s. 137–193. Vantaa: HAAGA-HELIA ammattikorkeakoulu

Linnunpesäsalaatti

Tavoite: saada kuumana kesäpäivänä kolmelle eri-ikäiselle ja eri asioista pitävälle syöjälle sopivaa nopeasti valmistuvaa kylmää ruokaa, jonka ainekset saisi hankittua ei-kovin-hyvin-varustellusta kaupasta ja omalta pihalta.

Tulos: linnunpesäsalaatti.

Lipstikka liehuu tuulessa.

Matalan vadin pohjalle revin jääsalaattia ja silppusin kurkkua (jotka eivät lopulta juuri näkyneet kaiken muun alta). Arvoisa äitini M viskoi päälle liian pieniksi kuutioituja tomaatteja ja kauhean kasan maissia. Rinkuloin punasipulia,, viipaloin oranssia paprikaa ja heittelin pinnalle vihreitä paprikatäytteisiä oliiveja. Päällimmäiseksi pääsi valmiiksi marinoitu feta kahdenvärisine lisäkeoliiveineen. Vadin reunalle asettelin kokonaisia vihreitä papuja. Sillä välin M oli käynyt nyhtämässä pihalta persiljaa ja lipstikkaa. Persiljat pääsivät banaalisti koristamaan vadin reunoja, mutta lipstikan halusin tökätä kokonaisena linnunpesän keskelle.

Salaatin kanssa söimme muistaakseni paistettua broileria ja Siiskosen tomaattileipää, joka on todella hyvää. Ruoka täytti tarkoituksensa ja vatsat.

Linnunpesäsalaattia matalassa vadissa.

Paistettu parmesaanikesäkurpitsa ja pastasalaatti

Ulkona sataa. Mitä se tarkoittaa?
No tietysti kesäkurpitsaa!

Käyn yhden hengen kokkisotaa pilaantumassa olevia ruoka-aineita vastaan. Tällä kertaa piti saada käytettyä a) kananmuna, b) kourallinen kirsikkatomaatteja, c) tylsiksi käyneet oliiviviipaleet. Ja sitten tietysti se kesäkurpitsa. Lisäksi käytyäni ystäväni H:n kanssa kuolaamassa Mestarin herkkuja minulla oli parmesaania sekä H:n suosittelemaa kreikkalaista riisin näköistä pastaa. Täydellistä.

Kesäkurpitsaohjeen (tai parmesaanilla päällystämisen idean) olen apinoinut jostakin ohjeesta, mutten kuolemaksenikaan muista, mistä.

Paistettua parmesaanikesäkurpitsaa ja pastasalaattia, nam.

Opin, että pastasalaatti kannattaa tehdä valmiiksi, ennen kuin ryhtyy paistamaan kesäkurpitsaa. Nyt kesäkurpitsat joutuivat odottamaan liian kauan, ja ne mokomat ehtivät jäähtyä. (Tai siis ne, joita en napsinut heti paiston jälkeen.)

Pastasalaattia varten keitin veikeää riisin näköistä pastaa. Se turposi aika reilusti, joten vähempikin olisi riittänyt. Lisäksi koetin kärkkyä, etten keittäisi sitä ylikypsäksi. Taisin jopa onnistua ottamaan kattilan pois levyltä sopivassa kohtaa, mutta sitten soi tietysti puhelin, enkä puhuessani tajunnut heti valuttaa pastaa. Fail.

Pastan sekaan silppusin kesäsipulin varsineen (kesieni suurimpia intohimoja), keltaiset minitomaatit sekä muutaman aurinkokuivatun tomaatin. Sekoitin joukkoon tilkan pestoa, ankeat oliiviviipaleet ja salaattijuustokuutioita. Päälle revin tuoretta basilikaa.

Jos olisin ollut järkevä, olisin siis tehnyt kaiken tämän ENNEN kuin ryhdyin paistamaan kesäkurpitsaa. Hyvässä lykyssä salaatti olisi saanut rauhassa maustua jääkaapissa. Mutta koska olen pöljä, paistoin siis kesäkurpitsat ensin.

Viipaloin kesäkurpitsan vajaan sentin paksuisiksi viipaleiksi ja itketin niitä suolalla ja yritykselläni laulaa romanilauluja (joita haluaisin osata). Rutistelin liiat vedet pois. Käytin viipaleet kulhossa, johon olin vatkannut kananmunan, ja pyörittelin toisella lautasella, jossa oli parmesaanijuustohitua, vähän korppujauhoa (en uskaltanut luottaa pelkän juuston rapeuteen), suolaa, mustapippuria ja valkosipulijauhetta. Juustossa pelehtineet viipaleet paistoin pannulla öljytilkassa. Paistaminen sujui erinomaisesti: Juusto käyttäytyi kohteliaasti eikä lähtenyt juoksentelemaan mihinkään eikä palanut. Kananmuna ehti juuri kypsyä. Kesäkurpitsa jäi sopivan pureksittavaksi, ja pinta paistui ihailtavan rapeaksi. Tulos oli aivan liian hyvä! Tämä on taas sarjassamme ruokia, joita tarjoaisin hypoteettisessa ravintolassani.

Tätä tarjoaisin ravintolassani kesällä.

Kun operaatio oli ohi, jäin miettimään, mitä tekisin ylijääneille kananmunalle ja kananmunaiselle parmesaanimössölle. Ding! Ne voisi sekoittaa! Ensimmäisenä tuli mieleen munakas, mutta koska en ole koskaan pitänyt moisesta, keksin tehdä letun.

Sekoitin muna- ja juusto-korppujauho-mausteseokseen tilkan vettä ja vähän grahamjauhoja. Paistoin seoksen vielä lämpimällä pannulla. Herkullinen (ja maultaan kaiketi pikantti) pieni lettu maistui mahtavalta Kaija-tädiltä saatujen jäisten vattujen kanssa.

Kesäkurpitsan päällystetähteistä väsätty lettu.

Kesäkurpitsa-tomaattivuoka

Kesäkurpitsa on viime kesieni suosikkikasvis, ja alkavana kesänä se on ollut myös varsin hottia syötävää. Ensimmäinen kesäkurpitsasuosikkini on siitä ja porkkanasta tehty tagliatelle (johon ei muuten edes tarvitse laittaa tagliatellepastaa!) ja toinen järjettömässä öljymäärässä uiva kesäkurpisalahna (joka ei sisällä kalaa).

Jotenkin kummallisesti kesäkurpitsan nauttimiseni liittyy sadepäiviin. Vai johtuisiko tietty menyyn kaavamaisuus siitä, ettei sateella viitsi lähteä kauppaan, ja kesäkurpitsaa sopivine tykötarpeineen löytyy jääkaapistani keskimäärin aina?

Tänäänkin siis satoi, ja uunivuokaan rakentui jono kesäkurpitsa-, tomaatti- ja punasipuliviipaleista. Varsin helppo homma. Vaikeampaa oli saada viipaleet pysymään pystyssä sen aikaa, että sain koko rivin valmiiksi.

Vuoka menossa uuniin.

Eipä kuitenkaan oiota työjärjestystä. Aluksi siis viipaloin kesäkurpitsan ja pari isoa tomaattia ohuiksi (~ 4 mm) viipaleiksi. Ohuita siksi, että oli nälkä, ja halusin vuokaruoan kypsyvän nopeasti. Pienen punasipulin silppusin niin ikään viipaleiksi, mutta vielä ohuemmiksi. Voitelin hieman liian ison vuoan tipalla oliiviöljyä. Levittelin kesäkurpitsaviipaleet erilleen ja ripottelin niille suolaa, pippurisekoitusta myllystä ja valkosipulijauhetta. Sitten kokosin kesäkurpitsa- ja tomaattiviipaleista ja sipulirenkaista (jotka irrottelin viipaleista) siistit jonot. Vuokaan olisi mahtunut aika paljon enemmänkin, mutta en viitsinyt enää vaihtaa vuokaa pienempään.

Koko komeuden päälle heittelin runsaasti fetajuustokuutioita (krhm, salaattijuustoa) ja haarukoin pestoa nokareina. Juustoraasteen jämät saivat myös päätyä vuokaan. Tuoreet oregano ja basilika olisivat varmasti kruunanneet kaiken, mutta nyt piti käyttää kuivattuja. Sitten uuniin 200 asteeseen reiluksi puoleksi tunniksi.

Vuoka tulossa uunista.

Nälkä oli suuri, joten en malttanut paistaa vuokaa kuin vajaat puoli tuntia. Vaikka kesäkurpitsaviipaleet olivat ohuita, niissä oli silti vielä pureksittavaa (yliviivaa tarpeeton vaihtoehto: hyvä/huono). Myös yllätys oli suuri, kun fetasalaattijuustopalat eivät olleet sulaneet. Yhtään. (Hyvä/huono.) Myös pesto oli edelleen samanlaisina nokareina. (Hyvä/huono.) Voi mikä epäonnistunut kemiallinen koe. Olisin odottanut, että pesto olisi nätisti "sulanut" ja valunut kasvisviipaleitten väliin.

Vuokaruoka oli peston omituisesta käyttäytymisestä huolimatta oikein hyvää. Samankaltaisia ohjeita taitaa olla netti täynnä, mutta tulkoon tässä yksi lisää.

Kesäkurpitsa-tomaattivuokaa, nam!

Porkkanalettupaistikkaat

Varsin kiireisen syksyn aikana ruoasta kirjoittaminen on jäänyt. Enkä voi väittää, että olisi kovin paljon herkkuja ehtinyt laitellutkaan. Kiireisen opiskelijan pelastuksena ovat olleet puolivalmisteet, pakasteet ja jopa einekset, joista osa on ihan syömäkelpoisia.

Kun on ollut kauhea kiire, on ollut helppo heittää lautaselle muutama valmis pinaatti- tai porkkanalettu ja nauttia niitten kera puolukkahilloa sekä salaatti- tai raejuustoa tai maustettua rahkaa. Koska en kuitenkaan viitsi syödä samaa ruokaa kovin monella peräkkäisellä kerralla, olen pakastanut ylimääräiset letut myöhempää käyttöä varten. Ja kuten pakastimeen pannulla ruoalla on tapana, se unohtuu sinne.

Tänään pidin kokkisotaa itseni kanssa, koska en viitsinyt lähteä kauppaan. Muutenkin pontevana tavoitteenani on tammikuussa kitsailla ruokaostosten kanssa ja samalla tyhjentää pakastinta kaikista ihmeellisistä jäännöksistä. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi porkkanalettuja, jotka eivät suostuneet kunnolla sulamaan mikroaaltouunissa. Jääkaapissa puolestaan oli kuivahtanutta juustoa, pari oliivia purkin pohjalla ja jo valmiiksi kuivaa salaattijuustoa. Olisi ollut myös pestoa, mutta se oli niin vanhaa, etten uskaltanut käyttää sitä.

Mitä tekee kätevä emäntä? Hän on ehtinyt jo lämmittää uunin.

Porkkanalettupaistikkaat ennen uuniin menoa.

Siispä toimeen. Asettelin puolijäiset porkkanaletut (jotka eivät edelleenkään olleet kokonaan sulaneet mikroaaltouunissa) pellille. Sivelin niille yrttimaustettua tomaattimurskaa (näistä Pirkka on koostumukseltaan parasta tähän). Leikkasin sipulista puolen sentin paksuisia viipaleita, joista erottelin renkaat ja väkersin letuille hauskat hypnotisointi- tai tikkataulukuviot. Kuvaa en kehdannut sipulisin sormin ottaa. Oliivit viipaloin ja viskelin tikkatauluihin, samoin salaattijuustokuutiot, joista piti päästä eroon. Rouhin päälle pippurisekoitusta ja valkosipulia sekä ripottelin oreganoa. Lopuksi raastoin kuivuneen Ritari-juustokimpaleen ja ripottelin juustoraastetta letuille.

Paistikkaat paistuivat uunissa 225 asteessa sen aikaa, että valmistin sipulin ja tomaattimurskan jäännöksistä tomaattikeittoa seuraavaksi päiväksi. Oletan, että paistoaika oli noin 20 minuuttia. Lettupaistikkaat eivät kärähtäneet vaan näyttivät oikein herkullisilta.

Paistikkaista tuli yllättäen niin hyviä, että tehnen niitä toistekin. Varmasti kaikenlaisia tähteitä pitääkin uusiokäyttää. Pestoa pitää myös kokeilla letun päällysteenä.

Ohrasalaatti

Mitä on salaatti?

Pohdimme salaatin määritelmää filosofissuuntautuneen toverini H:n kanssa. Onko monia ruoka-aineita sisältävässä ruokalajissa nimeltä salaatti välttämättä oltava lehti-, jäävuori- tai muuta (vihreää) salaattia? Voiko esimerkiksi pelkästään paistettua punajuurta ja vuohenjuustoa sisältävä ruoka-annos olla myös nimeltään salaatti? Voiko ravintolan alkupalapöytää kutsua salaattipöydäksi, jos tarjolla on lähinnä porkkanaraastetta ja suikaloitua kaalia? (Ainakin eräs suosittu punasävyinen suomalainen ravintolaketju on kiertänyt ongelman kehottamalla noutamaan alkupalat raastepöydästä.)

MOT Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan sanaa salaatti käytetään
1) eräistä varsinkin ruoaksi tarjottavista mykerökukkaisista kasveista sekä
2) erilaisista (vihannes)sekoituksista, joita nautitaan usein pääruoan kera.

Esimerkeiksi nettisanakirja antaa seuraavat: Tarjolla ei ollut lainkaan salaattia. Perunasalaatti. Sienisalaatti. Sillisalaatti.

Näiden esimerkkien perusteella rohkenen olettaa, että eilen ja tänään nauttimaani ruokalajia kehtaa kutsua salaatiksi.

Iloisen värikkäästä salaatista puuttuvat vain punasipuli ja mustat oliivit.

Ohrasalaatti syntyi tarpeesta saada nopeasti valmistuvaa maukasta evästä, jonka syömisestä tulisi hyvälle tuulelle. Ruoka täyttikin tehtävänsä ja vatsan erinomaisesti.

Uusista täysjyväohrahiutaleista tuli suosikkini heti ensimaistamalla. Kyseiset suurimot ovat litistettyä täysjyväohraa, jotka ovat paksumpia kuin esimerkiksi kaurahiutaleet. Ne kypsyvät kahdeksassa minuutissa. Keittämiseen tarvitaan vettä vain puolitoistakertaisesti hiutaleitten määrä, mutta keitin hiutaleet runsaammassa suolavedessä, koska keittämisen jälkeen jäähdytin ne pikaisesti huuhtelemalla kylmällä vedellä.

Jäähtyneeseen ohraan sekoitin kastikkeen oliiviöljystä, omenaviinietikasta, suolasta, sokerista, pippureista ja valkosipulista. Suljin ohran jääkaappiin tutustumaan kastikkeeseensa siksi aikaa, kun pilkoin kurkkua ja tomaattia ja valikoin niitten tovereiksi maissia, vihreitä oliiveja, salaattijuustokuutioita ja suolapähkinöitä. Punasipuli olisi tehnyt terää salaatille, samoin "oikea" salaatti, mutta niitä ei valitettavasti ollut tällä kertaa käytössäni. Sekoitin löytyneet ainekset herkulliseksi maustuneeseen ohraan, ja herkullinen eväs oli valmis.

Vinkki hotkijoille: kun ruokaan laittaa pähkinöitä, jokainen haarukallinen on pakko pureskella kunnolla.