Makluba eli keikausvuoka مقلوبا

Viimeisin hehkuvan kiinnostuksen kohteeni, arabian kieli, alkaa levitä keittiöönikin. Ensin nimittäin keksin, että Yleisradion esittämästä hauskasta ruokaohjelmasta Lähi-idän herkut oppii arabiaa samalla kun voi kuolata ruoalle. Sitten löysin lähikirjastostani Miriam Al Hashimin kirjoittaman kirjan Traditional Arabic Cooking, josta niin ikään opettelen arabiankielistä ruokasanastoa ja -kulttuuria.

Kirjasta löytyi monta kiinnostavaa reseptiä ja vielä enemmän sovelluskelpoisia ohjeita. Kokeilin ensiksi maklubaa, joka on monen arabiankielisen alueen perinneruoka. Sitä valmistettiin myös Lähi-idän herkkujen kolmannessa osassa. Makluba, jonka kirjoittaisin arabiaksi joko مقلوب (maqloub) tai مقلوبا (maqlouban; veikkaan jälkimmäistä), tarkoittaa 'ylösalaisin'. Kyseessä on vuokaruoka, jossa ainekset ladotaan kerroksittain kattilaan tai vuokaan ja paistamisen jälkeen keikautetaan tarjolle. Tuloksena on kakkumainen ruokakeko, jonka voi nauttia esimerkiksi jugurtin ja salaatin kera.

Sivukuva paljastaa osan kasvis-makluban kerroksista.

Perinteisesti maklubaan laitetaan kanaa, munakoisoa, sipulia ja riisiä. Mutta enkö vain ruvennut sooloilemaan tässäkin! Väsäsin kasvis-makluban niistä aineista, joita sattui olemaan. Arabikeittiön asiantuntijat sanovat varmaan nyt, ettei minun keikausvuokani ole makluba, ja he saavat vapaasti olla sitä mieltä. Mielestäni tämän ruoan maklubuus syntyy keikauttamisesta, ei tietyistä raaka-aineista.

Kokosin tämän herkullisen kasvis-makluban pieneen uunivuokaan. Ideana on siis se, että vuokaan ensiksi pantavat ainekset jäävät keikautetun "kakun" päällimmäisiksi. Siispä laitoin ensiksi värikkäitä kasviksia: keltaisesta paprikasta leikattuja rinkuloita ja minitomaateista leikattuja kantapaloja. Peitin ne paksuhkolla kerroksella täysjyväriisiä, jonka olin keittänyt hieman yli puolikypsäksi. (Ei kyllä olisi tarvinnut keittää niin kauan.)

Seuraava kerros oli pannulla paistettua sipuli- ja valkosipulisilppua. Sitten laitoin ohueksi (1 mm) viipaloitua porkkanaa, jota oli kuullotettu hetki pannulla ja maustettu kanelilla, inkiväärillä ja kardemummalla. Porkkanoitten jälkeen panin taas ohuen kerroksen täysjyväriisiä. Likistelin kerrokset kauhalla erittäin tiiviiksi samoin kuin olisin taputellut hiekkaa ämpäriin hiekkakakkua tehdessä. Hiekkalaatikolla tosiaan opitaan monet aikuiselämän taidoista.

Viimeiset kerrokset olivat kikherneseosta ja riisiä. Kikherneseokseen paahdoin ensin seesaminsiemeniä pannulla, lisäsin joukkoon kikherneitä ja osan sipuli- ja valkosipulisilpusta ja annoin paistua hetken. Maustoin seoksen sitruunamehulla, hunajalla, persiljalla, mustapippurilla ja chilillä. Tämä oli kenties kakun herkullisin osio!

Kun kaikki kerrokset olivat valmiit, levittelin vuoan pinnalle vielä lisää minitomaattiviipaleita ja paprikanpaloja ja ripottelin kurkumaa. (Kurkuman käytössä vasta lopuksi oli se ajatus, että kakun pohja tulisi keltaiseksi ja muut kerrokset jäisivät vaaleammiksi.) Sitten kaadoin päälle varovasti tilkan vettä. Paistoin vuokaa 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia. Erehdyin lisäämään nestettä paiston aikana, ja se mokoma ei enää imeytynytkään aineksiin vaan teki ruoasta vetisen.

Kurkumasta saatiin kiva keltainen (أصفر, asfera) väri.

Kun totesin riisin olevan kypsää, otin vuoan uunista ja annoin sen jäähtyä muutaman Fairouz-biisin ajan. (Fairouz on kuuluisa libanonilainen laulajatar, ja mistäpä oppisi paremmin kieltä kuin lauluista.) Pyöräytin vielä veitsen pitkin vuoan reunoja varmistaakseni, että paistos irtoaisi vuoasta nätisti. Sitten likistin ison lautasen tiiviisti vuoan päälle ja keikautin vuokaruoan ympäri. Humps! Lievästä vetisyydestään huolimatta kakkunen pysyi hyvin kasassa. Koristelin sen mustilla oliiveilla ja persiljalla. ممتاز (mumtaaz) eli erinomaista!

Perinneruoka, joka ei ole lähelläkään alkuperäistä perinneruokaa, on silti maukasta.

Kesäkurpitsalohnakkeet ja maissikakku

Ruokabloggaajille on varmaan tuttu ilmiö, kun jokin valmistunut ruoka on ollut niin hyvää, että siitä pitää heti päästä kirjoittamaan. Kuvat tulee nälkäisenä rätkittyä miten sattuu (tietysti pitää kuvata melkein kaikki siltä varalta, että tulos olisi herkkua), ja kun ruoka on syöty, huomataankin, että kaikki kuvat ovat epätarkkoja tai niissä on muuten jotain kamalaa. Silti jossain itsekritiikittömyyden puuskassa tai blog realityn nimissä julkaisee huonot kuvat. Ja sitten häpeää vuosikaudet.

Juuri tällainen tapaus on kesäkurpitsalahnaa käsittelevän kirjoitukseni taustalla. Tai oikeastaan siellä taustalla on mustaksi kärvennettyä lehtipihvisilppua, jonka koostumusta en edelleenkään käsitä. Olen pitkään pähkäillyt, poistaisiko kirjoituksen kuvineen blogia rumentamasta. (Ovathan muut kuvani sentään VÄHÄN nätimpiä, vaikka itse sanonkin.) Sitten ajattelin, että jahka seuraavan kerran paistan kesäkurpitsasta lohnakkeita, otan paremmat kuvat ja vaihdan ne entisten tilalle. Tietysti tällainen hybris (ὕβρις) aiheuttaa sen, että kaikki tähänastiset kuvat ovat olleet yhtä epäonnistuneita.

Mutta haa! Nytpä huijasin kohtaloani ja onnistuin saamaan kesäkurpitsalahnasta tai -lohnakkeista paremman kuvan. Ja aika paljon paremman ruoka-annoksen. Tämä(kään) ei maksa juuri mitään, joten se sopii opiskelijan ruoaksi paremmin kuin hyvin.

Paistettua kesäkurpitsaa, sitruunavinegrettiä, maissikakkua ja lovileikkaustomaatteja.
Hups, unohdin, että opiskelijaruoan piti olla tonnikalaa ja nuudeleita.

Tällä kertaa noudatin myös tarkemmin Yhteishyvä-lehdessä ollutta ohjetta grillatusta kesäkurpitsasta. Aloitin paahtamalla seesaminsiemeniä kuivalla pannulla (ja edelleen neuvon imuroimaan vasta sen jälkeen). Samalla leikkasin kesäkurpitsasta pitkittäisiä viipaleita. Levittelin ne leikkuulaudalle ja rouhin päälle suolaa ja pippurisekoitusta.

Koetin laulaa kesäkurpitsoille mustalaisromansseja, jotta niitä olisi ruvennut itkettämään entistä enemmän.

Itkeneet kesäkurpitsat paistoin pannulla öljytilkassa. Kastikkeeksi sekoitin Yhteishyvän ohjeen mukaisesti oliiviöljyä, sitruunamehua, minttua, ruokokidesokeria ja rouhaisut suolaa ja pippurisekoitusta. Sitten asettelin paistuneet kesäkurpitsat lautaselle ja kaadoin vinegretin niitten päälle. Lohnakkeet saivat maustua sen aikaa, että sain valmistettua maissikakun.

Nyt osasin sekoittaa kastiketta sen verran vähän, ettei kesäkurpitsalahna joutunut uimaan siinä.

Maissikakkuun sain idean Kuopion-reissulla, kun kävimme keilaamassa ja syömässä uudessa Bowl D1ner -nimisessä ravintolassa. Pidin paikasta, saamastamme asiantuntevasta ja reippaasta asiakaspalvelusta sekä ruoka-annoksestani, jossa oli perusbroilerin toverina erinomaista maissikakkua, maukasta mojitoananasta ja niitten rinnalla hieman mitäänsanomatonta tomaattikastiketta. Mojitohedelmiä tulikin jo kokeiltua, mutta tätä maissikakkua piti myös testata kotona. Siihen sai sopivasti ympättyä aimo määrän tähteitä. Maistamassani versiossa ei ollut esimerkiksi riisiä, mutta kun sitä sattui olemaan jääkaapissa, panin sekaan. Ravintolassa tarjottu maissikakku oli pannukakkumainen paistos, joka oli leikattu pitkulaisiksi viipaleiksi. Ajattelin sen sopivan mukavasti myös kesäkurpitsalohnakkeitten seuraksi, ja niin kävikin.

Maissikakku menossa uuniin.

Tämäkin homma alkoi silputtujen valkosipulin ja pienen punasipulin kuullottamisella, niin kuin moni muukin ruoanlaitto. Kuullotin niitten kanssa vähän chiliä ja cayennepippuria. Niitten lisäksi sekoitin taikinaan vajaat pari desiä tähteeksi jäänyttä jasmiiniriisiä, suunnilleen yhtä paljon maissinjyviä purkista, puolisen desiä maissijauhoja ja mausteeksi rouhittua pippurisekoitusta, suolaa ja ruokokidesokeria. Taikinaan tuli vielä kananmuna ja noin desin verran kermaviiliä.

Levittelin taikinan pellille leivinpaperin päälle ja kaduin heti, että tasoitin sen liian ohueksi. Sopivampi paksuus olisi ollut noin sentti; puoli senttiä paksu kakkuni ei kutistuttuaan ollut mehevin mahdollinen. Paistoin kakkua reilut parikymmentä minuuttia 200 asteessa, jonka korotin paiston puolivälissä kuitenkin 225 asteeseen, kun mitään ei muuten näyttänyt tapahtuvan.

Valmiin maissikakun voi leikata vaikka pizzaleikkurilla pitkulaisiksi viipaleiksi.

Maissikakku oli aika maittavaa sellaisenaankin, mutta jos sille kaipaa vielä jotain kastiketta tai höystettä, kiva (ja kokeiltu) yhdistelmä oli yksinkertaisesti lusikalliset kermaviiliä ja aurinkokuivattu tomaatti -ketsuppia.

Tomaatteihin voi soveltaa Lahja-mamman rukinlapojen lovileikkauskuvioita.

Satay-kaalikääryleet

Jos pidät thaimaalaisista mauista ja himoitset kaalikääryleitä, nämä satay-kaalikääryleet vievät kielesi mennessään. Mutta älä sentään ihan vielä unohda suomen kieltä – en nimittäin osaa kirjoittaa tätä ohjetta thaiksi.

Ihan näin tummiksi ei kaalikääryleitä välttämättä tarvitsisi paistaa.

Olin hankkinut torilta hauskan, tonttuhatun muotoisen kaalinkerän. Kuulin saksalaisilta tuttaviltani, että Saksassa ne ovat kuulemma yleisempiä kuin täällä. Spitzkohl ('huippukaali') on sen nimi saksaksi. Ja aika huippu kasvis se onkin!

Huiput kaverit huippukaalille

En ole muistaakseni koskaan tehnyt kaalikääryleitä itse. Olen vain vakoillut vieressä, kun arvoisa äitini M. tekee niitä. Halusin kokeilla itse, ja koska edellä mainitusta syystä kokeilemisen rima oli aika korkealla, päätin fuskata ja pelata vähän eri sarjassa. Matkalla kauppaan juolahti mieleen, että voisin yhdistää kaalikääryleisiin herkullisen thaimaalaisen satay-kastikkeen makuja. Siispä keräsin kaalin kaveriksi yhden tuoreen chilin, runsaasti valkosipulia, pari kesäsipulia, limettimehua, maapähkinöitä ja inkivääriä.

Aluksi keitin jasmiiniriisiä ja paistoin naudan jauhelihaa. Jauhelihan joukkoon silppusin valkosipulit, kesäsipulit varsineen, chilin ja inkiväärin. Maustoin lihaseoksen juustokuminalla, mustapippurilla, suolalla ja ruskealla sokerilla ja kaadoin pannulle vähän vettä, jotta maut saivat hetken aikaa kiehua kokoon. Loiskin mausteeksi myös runsaasti limettimehua. Kun riisi oli kypsää, sekoitin sitäkin täytteeseen. Viimeiseksi rouhin vähän maapähkinöitä ja lisäsin ne joukkoon.

Täytteen valmistuessa irrottelin kaalista uloimmat ja isoimmat lehdet ja huuhtelin ne. Ensimmäiset olivat yllättävän suuria! Koska lehdet olivat näin kesällä vielä melko ohuet, ajattelin, ettei kaalia tarvitse esikeittää. Leikkasin lehtien kannan järeimmän osan pois ja pistelin palat poskeeni. Sitten vain kasaamaan täytettä lehdykäisille! Homma toiminee näppärimmin niin, että jahka täyte on lätkitty kaalille, lehden sivut taitetaan ensiksi keskelle. Vasta sitten ruvetaan rullaamaan (kuvan alareunassa näkyvästä) lovileikkauspäädystä.

Täytettä kannattaa panna reilusti, koska se tiivistyy kypsyessään.

Valmiit kääryleet asetellaan uunivuokaan rullan saumakohta alaspäin. Ripottelin päälle siirappia, lisää limettimehua ja seesaminsiemeniä. Viimeiseksi kaadoin niitten ylle vettä, jotta a) kuiva lasivuoka ei rikkoutuisi uunissa (nimim. kokemusta kuivan ja ei-täyden uunivuoan käytöstä ja sirpaleista on!) ja b) vesi kypsyttäisi kaalin.

Kuvassa oikealla ja alimmaisena näkyvät kääryleet on kasattu kahdesta pienemmästä kaalinlehdestä.

Paistoin kääryleet 200 asteessa. En tullut katsoneeksi kelloa, mutta veikkaan, että ainakin puoli tuntia olivat uunissa, kenties kauemminkin.

Kuten kuvasta näkyy, vuoan olisi voinut ottaa uunista jo aiemmin – pinnat mokomat pääsivät vähän kuivahtamaan.

Olkaapa hyvä eli thaiksi กรุณา! En ole mikään thairuokien asiantuntija, mutta kyllä nämä kaalikääryleet sangen pirteiltä maistuivat. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan! Nämä eivät olleet edes kovin työläitä valmistaa. Kookoksen ystävät voivat käyttää täytteeseen myös kookosmaitoa; minä kierrän kookokset kaukaa. :)

Pakastinta tyhjemmäksi: broileriherkku

Kertyykö teilläkin pakastimeen kaikenlaisia ruoanjämiä ja raaka-aineita, jotka pakastettuina menettävät parhaan terävyytensä? Minulla niitä syntyy liiankin kanssa, koska en oikein vieläkään osaa laittaa ruokaa vain yhdelle hengelle (enkä toisaalta halua heittää ruokaa pois).

Erinäisistä syistä oli tyhjennettävä pakastinta kaiken maailman jämistä nopeaan tahtiin. Sain kursittua kasaan tällaisen yhdistelmän, joka paljastuikin maittavaksi herkuksi.

Broileriherkku on koottu pakastimen antimista.

Padan pääosassa ovat broilerinfileestä leikkelemäni suikaleet. (Niitä kertyy, kun ostan paketillisen hyviä fileepihvejä, paistan yhden tai kaksi ja pakastan loput eri tavoin leikeltyinä.) Paistetun broilerin maustoin todennäköisesti valkosipulilla, kurkumalla ja mustapippurilla, minkä jälkeen lisäsin pannuun kuullottumaan silputtua kesäsipulia (niin ikään pakastimesta). Seuraavaksi kaadoin pannulle tilkan vettä ja sulattelin siihen pakastimesta löytyneitä sinihomejuustomuruja sekä kermakuutioita (kyllä, pakastan joskus jopa kermaa, jos sitä jää). Koska kastike tuntui kaipaavan vielä jotain pehmeää makua, pilkoin siihen säilykepersikoita. (Ylimääräiset persikat maltoin sentään olla pakastamatta.)

Broilerikastikkeen kaveriksi löytyi vaihteeksi jääkaapin perukoilta vanhaa riisiä. Riisiä oli sen verran vähän, että keitin pakastevihanneksia (herne-maissi-porkkanaa) ja kuivattuja paprikapalasia ja sekoitin riisin niitten joukkoon kuumentumaan. Paprikasta tuli riisiin hauska väri ja miellyttävä maku.

Annoksen koristeeksi löytyi vieläpä pakastettua persiljaa, joka ei tietenkään vastaa tuoretta mutta oli silti mukava lisä. Pakastetuista aineksista valmistettua ruokaa saattaa joutua maustamaan vähän rankemmalla kädellä, koska ainakin minusta jotkut maut tuntuvat laimentuvan sulatuksessa. Toiseksi sulatus muuttaa ruoan rakennetta, jolloin se saattaa näyttää aika ankealta (kuten tuo persilja kuvassa). Joka tapauksessa tästä jämien uusiokäytöstä olisivat varmasti kotitalousopettajatkin ylpeitä!

Scarborough Fair -broileria

Täydet pisteet palvelutiskeille! Ruokakauppojen palvelutiskit ovat kullanarvoisia vähäruokaisille vanhuksille ja kaltaisilleni ruokailijoille, jotka tarvitsevat yhden annoksen verran lihaa kerran kuussa*. Palvelutiskiltä saa paitsi täsmälleen sopivan määrän haluamaansa ruoka-ainetta myös tarvittavat lisäpalvelut, kuten pihvin litistyksen ja markkinahenkisen hymyn. Ja vaikka "vahingossa" sydämenmuotoiseksi litistetyn rintafileen. ;)

Parsley, sage, rosemary and thyme – maistuis varmaan Simonille & Garfunkelillekin!

Jääkaapissa oli vielä jäljellä erityistä Scarborough Fair -jugurttiani eli persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla maustettua turkkilaista jugurttia. Brittiläisen kansansävelmän sanojen mukainen makuyhdistelmä toimii oikein hyvin myös maitotuotteissa, varsinkin jos jugurtin höystää myös tilkalla sitruunanmehua. Käytin tämän maittavan sekoituksen jämät broilerileikkeeni päällystämiseen.

Herkullinen broilerileike syntyy siten, että lihatiskillä valmiiksi litistetty (ja melko ideaalisella tasolla sydäntä muistuttava) broilerin rintafilee pyöritellään jauhoissa, suolassa ja pippurissa. Jauhotettu ja maustettu filee sivellään ohuesti edellä mainitulla Scarborough Fair -jugurtilla. (Turkkilainen jugurtti toimii leivityksessä mainiosti! Jos et halua tai voi käyttää kananmunaa, kokeile jugurttia.) Lopuksi filee pyöritellään korppujauhoissa. Kaiken tämän voi tehdä tiskiä säästäen siten, että ripottelee jauhot suoraan broilerin pakkauspaperin päälle. Miksi liata lautasia turhaan? Kuitenkin joutuu pesemään jo paistinpannun, jossa filee paistuu nopeasti kypsäksi ja kauniin ruskeaksi.

Broilerin seuraksi valmistin niin ikään Scarborough Fair -kastiketta. Olin ensin keittänyt kattilassa vihannekset ja niitten jälkeen samassa vedessä jasmiiniriisin, jota halusin vain vajaan desin. Kaavin kypsän riisin odottamaan kasteltuun kahvikuppiin, josta sen voi kipata lautaselle tyylikkääksi keoksi. Lienee turha olettaa, että tämänkertaisista pakastevihanneksista irtoaisi veteen mitään makua vitamiineista puhumattakaan, mutta onpahan luutunut toimintatapa tämäkin keitinveden käyttö. Joka tapauksessa käytin kastikkeen valmistamiseen samaa kattilaa, jossa oli ainakin riisin tärkkelystä. Keitin siinä pienen tilkan kermaa, joka saostui mukavasti tärkkelyksen vaikutuksesta. Sulatin joukkoon vähän pakastimesta löytyneitä juustomuruja ja maustoin kastikkeen persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla. Nam!

Huom.! Ruokablogitutkijat voivat kiinnittää huomionsa siihen seikkaan, että lihaa käsitellään etäännyttävästi passiivissa ja nollapersoonassa, mutta kastikkeen teosta kerron ensimmäisessä persoonassa, koska se esittää enemmän omaa kokemustani ja kokeilua.

Jossain kokkikoulussa varmaan opetettaisiin kastikkeen kaatamista.

* Taustaa:

Lopetin muutenkin vähäisen lihansyöntini helmikuussa, ja sittemmin olen syönyt lähinnä broileria noin kerran kuussa. Kalaa ja äyriäisiä en pahan allergian takia ole voinut syödä koskaan, ja voimakkaita oireita aiheuttaneen sianlihan jätin pois ruokavaliostani kymmenisen vuotta sitten. Myös muut proteiinipommit, kuten kananmuna, ovat minulle ongelmallisia. Naudanlihaa olen kyllä voinut syödä, mutta erinäisten sattumusten takia päätin siis lopettaa senkin käytön.

Useimmissa opiskelijaruokaloissa kaltaiseni moniallergikko voi useimmiten nauttia kasvisruokaa, mutta toisinaan joudun valitsemaan liharuoan, jos "kasvisvaihtoehtoon" on pantu sieniä (kasvikuntaan kuulumattomia aitotumaisia) tai soijaa (ihmisravinnoksi enimmäkseen kelpaamatonta rehua). Elimistöni on kehittänyt intoleranssit niitäkin kohtaan.

Monesti saan kuulla surkutteluja tai osanottoja siitä, kuinka "vaikea" ruokavalio minulla on. Tämänkin kanssa voi elää! Koko Lintu jäähtyy -blogi on tavallaan vastaus niille, joilla on samanlaisia selektiivisiä malabsorptioita. Kyllä aina keksitään jotain hyvää ruokaa. Kyse ei ole siitä, mitä ei voi syödä, vaan siitä, mitä voi.

Paistettu riisi tai ajan murhamysteeri

Ruokablogi on vaarallinen ajantappaja. Silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun, on aivan liian helppo kaivaa kamera esiin ennen syömistä ja syömisen jälkeen haluta heti dokumentoida herkku blogiin. Ja koska ruoasta on kyse, sitä on varmaankin pitänyt laittaa ihan jonkin aikaa. Yllättävää kyllä tiskaaminenkin alkaa kovasti kiinnostaa, kun olisi tähdellisempää tekemistä.

Paistettua riisiä.

Oikeastaan asiat vain johtivat toisiin. Ehkä ei pitäisi olla liian ankara itselleen. Tarkoituksenani OLI väsätä jotain pikaista lounasta, ja sitä sain. En missään vaiheessa suunnitellut tappavani aikaa, murhaavani sitä tai olevani millään tavalla syyllinen sen kuolemaan. Joka on syytön ajan tappamiseen, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tapahtumaketju alkoi pohjaanpalaneesta kattilasta, joka irvisteli tiskialtaassa. Olin edellispäivänä lämmittänyt siinä tomaattipohjaista kastiketta, joka löytyi pakastimesta. Tietysti jätin kattilan vahtimatta ja kannen tiukasti kiinni, joten eikö kastike heti kärähtänyt kattilaan. Tänään tämä tiskialtaassa likoamassa ollut kattila alkoi ärsyttää, koska aina kun laskin hanasta vettä, se roiskui kattilan kautta kaikkialle. Eli oikeastaan kaikki alkoikin siitä, että olisin pessyt silmälasini (jotta olisin paremmin nähnyt työskennellä tietokoneella), mutta koska muistin kattilan ikävän roiskimisefektin, päätinkin ensin jynssätä kattilan puhtaaksi. Samalla vaivalla ajattelin pestä muutkin tiskipöytää täyttävät astiat, jotta seuraavalla kerralla olisi mukavampaa käydä keittiöpuuhiin, ja koska tiesin tarvitsevani kyseisiä astioita myöhemmin.

Tyhjensin astiakaapista ne värkit, joita on mahdollista säilyttää muualla kuin siellä. (Asun nykyään elämäni pienimmässä keittiössä, jossa on naurettavan vähän säilytystilaa.) Tämä pari minuuttia kestänyt toimi ehti viedä tiskausintoni ja halukkuuteni hukuttaa aika tiskiveteen. Päätinkin nopeuttaa myöhempiä toimintoja paistamalla ennakkoon jauhelihan, jota tiesin tarvittavan illalla. Siten saisin paistinpannun pesuun ja kuivumaan ennen muita astioita. (Pakko, koska astiakaappiin ei mahdu kerralla kuivumaan kuin 1 ½ isoa astiaa.) Jääkylmää laskelmointia ajan pään menoksi, myönnän.

Jääkaappi rupesi huutamaan. Edellispäiväinen riisi, jota ei ole paljon, kannattaisi käyttää nyt! Olisivatko ikivanhat bambunversot vielä syömäkelpoisia? Bambunversot päätyivät esitutkintaan. Ei, ne maistuivat jo lievästi omituisilta. Mäkeen. Sen sijaan riisin päätin toki käyttää. Kasvispuolta saivat edustaa myöhemmäksi varatut paprikat, jotka suikaloin kerralla kokonaan (onpahan valmista), ja Ah Niin Välttämättömät kesäsipulit varsineen.

Paistuva jauheliha sai ylleen pakolliset mausteet valkosipulijauheen, paprikan, mustapippurin ja suolan (Hellun arominvahvenne™), ja suurin osa siitä sai mennä odottelemaan myöhempää käyttöä. Lounaaksi päätyvä osa maustui vielä cayennepippurilla ja inkiväärillä (kunpa olisikin ollut tuoretta saatavilla). Pitkään pahoinpidelty aika sai tässä kohtaa jalat alleen: se pystyi vielä juoksemaan. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Ensin paprikat ja sipulit lensivät pannuun. Sitten riisi heittäytyi joukkoon. Sekoittelin ja annoin paistua. Ennen kuin huomasinkaan, olin ehtinyt tainnuttaa ajan kanssa painivan seoksen balsamietikalla ja tilkalla omenamehua. Jos hapot eivät olisi kirvelleet aikaa riittävästi, itketytin sitä vielä silputuilla sipulinvarsilla, jotka rojautin koko komeuden päälle.

Pesin käteni. En väitä, että olisin syytön ajan tappamiseen, mutta en minä ainakaan viimeistä kuolettavaa iskua antanut. Minulla ei ole todistajia, mutta sanon, että siihen iski salama. Jos ei muun niin kameran.

Se ainoa mahdollinen paella

Vuoden 2007 kesän maku on ehdottomasti broileripaella. Ylioppilasjuhlieni jatkoja varten piti laittaa jotakin sukulaisille sopivaa ja helposti valmistuvaa iltaruokaa, jonka voisi tehdä ennakkoon (ts. ylioppilas itse keittää riisiä vielä kello kolme juhla-aamuna). Päädyimme paellaan, jonka ainoa liha on ylioppilaan rajoitteitten takia broileri. No, minä sitten keitin kurkumalla maustettua riisiä kymmenen ja viiden litran kattiloilla ja sekoitin paellan 30 litran kotiviinisammiossa. Juhliemme päämäärä onkin aina ollut, ettei ainakaan ruoka lopu kesken.

Miten kävi? Toiselle ruoalle jääneitä sukulaisia ei ollutkaan niin paljon kuin odotimme, ja kun muita juhlaruokia – yllätys, yllätys – riitti illalla käyneille, paellaa ei saatu juhlissa menemään kuin pari ämpärillistä. Myönnän myös, että se oli kuivaa ja aika ankeaa, koska riisiä oli hirveästi ja kasviksia ei niin paljon kuin olisin halunnut. Paellaa syötiin meillä pari viikkoa putkeen, ja kun suurin osa siitä pakastettiin heti, sitä joutui syömään pitkin kesää. Onneksi pääsykokeet alkoivat pian yo-juhlien jälkeen, ja pääsin pakenemaan paellaa Jyväskylään.

Muutama viikko sitten, Jyväskylän Kesän hehkeimpään aikaan, arvoisa siskoni H ja lankomieheni I saapuivat tänne kulttuurimatkalle. Lupasin laittaa matkalaisille jotakin herkkua sunnuntailounaaksi. Ja ähä ähä, teinkin sitä ainoaa mahdollista paellaa!

Se ainoa mahdollinen eli broileripaella, joka on maustettu Pohjanrannan karviaisviinillä.

Pienen keittiöni ja riittämättömien valmistusastioitten takia paellan teko ei varmastikaan ollut kaikkien taiteen sääntöjen mukaista. Näin sen kuitenkin laitoin.

Keitin riisiä suolalla ja kurkumalla maustetussa vedessä. Tarkoitus oli jättää riisi hieman raa'aksi, mutta eikö se mokoma keittynyt ihan kypsäksi. Silputut kesä- ja punasipulit sekä osan oransseista paprikasuikaleista kuullotin pannulla öljytilkassa. Sekoitin joukkoon pakastepapupätkät, reilun sentin pätkiksi leikatut minimaissinkannat ja mustat oliivit. Siirsin kasvikset odottamaan vokkipannuun. Sitten paistoin broilerin, jonka maustoin valkosipulijauheella, mustapippurilla, kurkumalla ja suolalla. Erityisenä maunantajana käytin P. Väyryseltä ostamaani Pohjanrannan tilan erinomaista karviaisviiniä, jota kaadoin broilerin sekaan. Liha sai hautua hetken viinissä ja vedessä.

Arvoisat vieraani ottivat pienet torkut ennen ruokaa. Heidän heräämistään odotellessani ehdin rauhassa sekoittaa lihan, kasvikset ja riisin ja hauduttaa niitä vielä hetken viinitilkassa vokkipannussa. Kerrankin oli myös aikaa koristella ruoka. Sitä varten olin säästänyt minimaissien latvat, oranssia paprikaa, miniluumutomaatteja ja joitakin oliiveja sekä basilikaa. Kun matkalaiset heräsivät, heitä odotti aurinkoisen näköinen ja herkullinen lounas.

Kaalipiirakka

Suuren suosion saavuttaneen kaalipiirakkani ohjetta on kyselty niin paljon, että saakoon se kunnian esiintyä ensimmäiseksi uudessa blogissani. Kävin jopa taannoin opettamassa piirakan teon ystävälleni E:lle. E:n tekemä piirakka oli erinomaisen hyvää, kiitos siitä!

Esimerkkinä kaalipiirakan maistiaisversio pääsiäiseltä 2013

Olen tarjonnut kaalipiirakkaa useasti syntymäpäiväkesteissäni tammikuussa. Intialaisittain maustettu ja hivenen makea täyte tuntuu maistuvan syöjille niin, että mikään määrä näitä piirakoita meinaa riittää. Piirakat ovat melko lättäniä, mikä aiheuttaa sen, ettei palasissa ole liikaa syötävää (mikä johtaa ähkyn sijasta loputtomaan santsaamiseen).

Yksissä syntymäpäiväkemuissa tarjottu kaalipiirakka sivuosassa vasemmalla.

Piirakkataikina on rahkavoitaikina, jossa on

• pieni purkillinen maitorahkaa
• grammamääräisesti melkein saman verran margariinia tai voita (parempaa)
• jauhoja (vehnä-)
• suolaa
• paprikajauhetta kauniin oranssin värin saamiseksi (pääsiäisenä käytän kurkumaa, jotta väri olisi keväisemmän keltainen).

Tämä riittää puolikkaan pellin kokoiseen umpipiirakkaan.

Aineet muhennetaan kouralla ja nypitään tasaiseksi. Jauhoja pannaan sen verran, että taikina tuntuu kädessä siltä kuin kättelisi Muumien Tahmatassua, neuvoin E:lle. Kun taikina on valmis, taikinakulho pannaan peitettynä jääkaappiin odottamaan jatkoa.

Piirakan täytteeksi tulee

• ohuen ohuiksi suikaleiksi silputtua keräkaalia (sitä tarvitaan todennäköisesti vain neljännes siitä määrästä, mitä olit ajatellut käyttää) (voipi silputa veitsellä tai vaikka juustohöylällä)
• karkeaksi raasteeksi raastettua porkkanaa saman verran kuin kaalia
• nyrkillisen verran sipulia suikaleina
• keitettyä riisiä (jonka ehdit keittää sillä aikaa, kun silppuat kasviksia, tai keksit käyttää tähteeksi jäänyttä riisiä) sen verran kuin on sipulia
• mausteita.

Sipuli, mausteet, kaali ja porkkana kuullottumassa.

Popsi kaalia raakana niin paljon kuin ehdit, koska silppusit sitä kuitenkin liikaa. Raa'assa kaalissa on paljon c-vitamiinia.

Kun olet kyllästynyt kaalinsyöntiin ja olet saanut vihannekset kuosiin, ala kuullottaa sipulia paistinpannulla öljyssä tai voissa. Voita pitää olla paljon. Kypsennä samalla mausteet: juustokuminaa, inkivääriä, neilikkaa (vain vähän takapotkuksi), kurkumaa, mustapippuria, rakuunaa (vain vähän, ettei maistu muovailuvahalta), suolaa (riittävästi) jne. Mausteita pitää olla paljon, tai ihan miten tykkäät. Henkilö E:llä oli valmista tandoorimausteseosta, mikä oli oikein hyvää, ja joskus olen käyttänyt garam masalaa. Uskon, että tässä tapauksessa mikään määrä mausteita (paitsi rakuunaa) ei ole liikaa.

Keitetty riisi lisätään täytteeseen viimeiseksi.

Älä polta mausteita. Heitä kaali sekaan, ennen kuin mitään peruuttamatonta tapahtuu. Myöhemmin lisää porkkanaraaste ja viimeiseksi riisi. Voi olla, että voita kannattaa vielä lisätä. Valuta joukkoon hunajaa, ja jos olet addiktoitunut kasvisliemikuutioihin, pilko sellainenkin joukkoon. Vettä tarvitaan. Täytettä keitellään, kunnes kaali on kypsää. Täytteen tulee maistua hyvältä ja makujen on oltava tasapainossa.

Valmiin täytteen pitää antaa jäähtyä vähän, ennen kuin sitä kehtaa lätkiä taikinan päälle. Kun olet odottanut riittävän pitkään ja vähän yli, kaiva kaulin tai piirakkapulikka esiin ja hyökkää taikinan kimppuun. Piirakkapohjasta kannattaa tehdä hieman suurempi kuin kannesta, jotta reunat saa taite(i)ltua siististi. Älä innostu kaulimaan taikinaa liian ohueksi – sen pitää kestää täytettä.

Tein pääsiäisen kunniaksi munanmuotoisen piirakan.

Levitä täyte pohjalle, siirrä kansi päälle ja taittele reunat kannen yli. Kiinnitä ja koristele haarukalla, voitele kananmunalla ja pistele vielä haarukalla reikiä ympäriinsä, jotta piirakka ei räjähdä. Pinnalle voi ripotella seesamin- tai unikonsiemeniä, tai sitten voi askarrella taikinasta koristeita, jotka pitää kiinnittää ennen kananmunalla voitelua. Synttäripiirakkaani tein taikinalehtiä, joiden päälle ripottelin koristeeksi eri yrttejä, ja ihan nättiä jälkeä tuli. Tuskin haittaa, jos piirakan pinnalle ripottelee merisuolaa.

Munanmuotoinen kaalipiirakka ja pienempi maistiainen menossa uuniin.
Koristeena rakuunaa ja seesamin- sekä kurpitsansiemeniä.

Piirakkaa paistetaan suunnilleen 200 asteessa sopivan pitkään. Syödään hyvässä seurassa.

Tekisikö mieli? Paistuneet kurpitsansiemenet ovat tolkuttoman hyviä.