Hellepäivän kaalisalaatti

Mitä syödä hellepäivänä, kun ei tee mieli oikein mitään?

Tämän ongelman ratkaisi pikkuinen mehukas varhaiskaali, jonka vuoro oli päätyä lautaselle. Olin aikonut kaalin varsinaisesti kaalipataan, mutta koska on kuuma, ei viitsi keitellä moisia patoja. Varavaihtoehtona olivat kaalin kaveriksi säästelemäni ananasviipaleet. Mutta hei, vähänkö tylsää. Kaali-ananassalaattia syötäköön syksyllä ja talvella.

What would Jamie Oliver do? Hänhän tietysti silppuaisi käsillä olevat kasvikset, heittäisi joukkoon pinch of salt and pinch of pepper and some good quality olive oil ja hienontaisi mukaan chilin. Mikä ettei! Tällaisiin leikkeihin lähden kernaasti mukaan.

Jamie Oliver -pastissiini suikaloin pikku kaalin, yhden kookkaan porkkanan (porkkanasta saa kivoja ohuita siivuja esim. kuorimaveitsellä), yhden kesäsipulin ja muutaman ananasrenkaan. Silppusin joukkoon puolikkaan punaisen chilin ja maustoin salaatin jamiemaisesti oliiviöljyllä, sitruunamehulla (limemehu olisi varmasti myös poikaa!), sokerilla, suolalla ja mustapippurilla. Sitten sekoitin ainekset ja hieman puristelin salaattia maustumisen edistämiseksi.

Salaatin päälle sopii kernaasti ripotella (paahdettuja) seesaminsiemeniä. Arvelen, että tuore korianteri sopisi joukkoon myös aika vekkulisti.

Kasa salaattia on sellaisenaan kevyt kesälounas ja taatusti myös kelpo lisuke grillatuille ihanmilletahansa.

Kirpeä kesäsalaatti fattuš (فتوش)

Ruokahullaantumiseni alkavat olla aika ennalta-arvattavia. Kuvio menee näin:

1. Hurahdan johonkin yksittäiseen ruoka-aineeseen, jonka olen bongannut Jamie Oliverin televisio-ohjelmista tai jota olen sattunut saamaan.
2. Sisällytän sitä jokikiseen ruokalajiin parin päivän ajan.
3. Kyllästyn omiin viritelmiini ja alan tutkia, mitä arabit laittaisivat siitä.

Retiisit juustonäkkileivällä, retiisit salaatissa, retiisit broileri-nuudeliwokissa, retiisit jugurtissa jne. vaihtuivat siis kirpeään arabisalaattiin fattušiin (فتوش). Nimi näkyy kirjoitetun monissa resepteissä englantilaisittain fattoush. Ruoan idea on pitkälti sama kuin esimerkiksi panzanellan: sekalaisia kasviksia ja kuivahtanutta leipää sekoitetaan maukkaaseen kastikkeeseen.

Hapanta sen olla pitää!

Koetin jäljittää eri lähteistä fattušin perimmäistä ideaa. Tutkimukseni perusteella vaikuttaa siltä, että salaatin ainekset voivat olla melkein mitä vain arabimaailman kasviksia, kunhan ne on leikattu isommiksi palasiksi kuin tabbulehissa. Maun tulee olla happamankirpeä.

Tämän tiedon valossa aloitin kastikkeesta. Sekoitin oliiviöljyä, sitruunamehua ja granaattiomenasiirappia* kutakin suunnilleen yhtä paljon. Mausteeksi lisäsin raastettua sitruunan kuorta, hienonnetun pienen valkosipulinkynnen, tilkan hunajaa, ripauksen suolaa ja mustapippuria ja runsaasti sumakkia*. Perinteisten ohjeitten mukaan salaatinkastikkeesta pitää tehdä vähän liian suolaista ja hapanta, jotta se maistuisi hyvältä muihin aineksiin sekoitettuna. Niin tein. Kastike sai myös maustua hetkisen kylmässä.

Itse salaattiin silppusin kourallisen pieniä retiisejä, puolikkaan kurkun, muutaman tomaatin, puolikkaan vihreän paprikan, yhden kesäsipulin varsineen ja jotain mautonta salaattia, joka oli omiaan hyödynnettäväksi tässä maukkaammassa ympäristössä. Lisäksi hienonsin joukkoon runsaasti tuoretta persiljaa, ja kernaasti olisin käyttänyt myös minttua, jos olisin onnistunut saamaan sitä kaupasta. Oli siis tyytyminen kuivattuun minttuun. Yhyy, haluan oman kasvimaan, jottei tarvitsisi elää markkinavoimien armoilla!

Monissa ohjeissa muuten neuvottiin poistamaan siemenet kurkuista ja tomaateista. Se toki ehkäisee fattušin vetistymistä, mutta jos aikomuksena on hotkia salaatti heti, ei välttämättä tarvitse vaivautua.

Fattušin kolmannen osasen, paistetut leipäkuutiot, valmistin kuivahtaneista rieskoista. Monissa ohjeissa käytetään pitaleipää tai muuta paksumpaa leipää, mutta minulla oli vain ohuenohuita letukkeita. Leikkasin rieskat noin 3 x 3 sentin kokoisiksi ruuduiksi, paahdoin niitä pannulla ja ripottelin päälle oliiviöljyä, minttua ja sumakkia. Olisi tehnyt mieli napsia leivät suoraan pannulta, niin makoisia niistä tuli!

Lopuksi helppo homma: ainekset sekoitetaan keskenään. Kastikkeen kanssa ei kannata liioitella, vaan mieluummin kannattaa säästää mahdollinen ylimääräinen kastike myöhempää käyttöä varten. Ounastelen, että tumma ja hapokas kastike sopii erinomaisesti esimerkiksi naudanlihan, välimerellisten juustojen ja vesimelonin kanssa.
Lisäys seuraavana päivänä: loraus kastiketta kohmeisten puolukoitten ja raejuuston päälle vie kielen mennessään heti aamusta!

Leipää olisi saanut olla enemmän ja mauttomia salaatinlehdykäisiä vähemmän. Muuten kelpo kesäsalaatti!

* Granaattiomenasiirappia ja sumakkia saa erikoiselintarvikeliikkeistä, Jyväskylässä esimerkiksi Keidas-kaupasta Kauppakadulta.

Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti

Valkosipuli ja inkivääri ovat olleet vähissä useammastakin lähikaupasta. Luulin ensin, että Henri Alenilta on taas ilmestynyt uusi #someresepti, mutta puutteen syynä onkin ilmeisesti hiihtolomailevaa tai lomaansa odottavaa kansaamme koetteleva flunssa-aalto.

Koska en itsekään ole täysissä ruumiin voimissa, piti keksiä jotain simppeliä flunssaruokaa. Kas tässä Tänään en puhu kenenkään kanssa -salaatti!

Runsaasti tuoretta valkosipulia sisältävän makaronisalaatin syömisen jälkeen ei välttämättä kannata hönkäillä ketään kohti.

Salaatin valmistus on niin helppoa, että se onnistuu vaikka pää kainalossa ja silmät umpeen muurautuneina. Koska puolikuntoinen ihminen kaipaa selkeyttä toimintoihin, julkaisen reseptin (!) poikkeuksellisesti reseptimuodossa (!).

1. Kaada kulhoon loraus oliiviöljyä ja sekoita siihen reilu teelusikallinen harissaa. Sekoita huolellisesti, koska et todellakaan halua saada tulista harissaklönttiä kerralla suuhusi.
2. Rouhi sekaan mustapippuria ja purista sitruunamehua. Suolaa makuaistin toiminnan mukaan.
3. Silppua pari kynttä valkosipulia ja sekoita nekin huolellisesti öljyseokseen. Nyt salaatin kastike on valmis.
4. Kaiva jääkaapista ja muista kätköistä erilaisia tähteitä* ja sekoita ne öljykastikkeeseen. Nyt salaattikin on valmis.
5. Syö, maista tulisia makuja ja parane, mutta älä mieluusti höngi muita päin.

Ai siellä oli valmiina keitettyä porkkanaa ja makaronia? Kyllä, salaattiin.

* Hyviä juttuja eli käytä esim. näitä:

• eestiläinen makaroni (kastike tarttuu erinomaisesti näitten venytettyjen sarvimakaronien uurteisiin, ja makaroni pysyy hyvin haarukassa), ohra, hirssi jne.
• keitetty porkkana (kivan väristä)
• herneet ja/tai vihreät pavut (kivan väristä ja terveellistä)
• eriväriset tomaatit (kivan värisiä ja raikkaita)
• aurinkokuivatut tomaatit (jos olet esim. Elli)
• tuore kurkku ja paprika (jotain pureksittavaa)
• kalamata-oliivit (voiko mitään syödä ilman niitä?)
• kaikenlaiset juustokuutiot (uskoisin)
• silputtu kevätsipuli (uskoisin)
• lihapalat (jos sellaisia humputuksia harrastaa)
• harissan tilalta pesto (jos ei välitä chilistä)
• tuoreet yrtit (olisivat erittäin jees).

Huonoja juttuja eli jätä esim. nämä käyttämättä:

• pöydälle koko viikonlopuksi unohtunut munavoi
• ananasmehutölkin liemi (juo se mieluummin erikseen tai sekoita teehen)
• parsakaali (jos on olemassa ruoka-aine, joka ei sovi pastan kanssa, se on juuri tämä)
• sulatetut aroniat (marjat ja chilitahna... öö, ei)
• mikä tahansa pitkällistä kypsyttelyä vaativa.

Falafelpallukat ja jugurttikastike

Ensiksi: kamerani on aivan surkea. Toiseksi: en ole kovin kaksinen valokuvaaja. Kolmanneksi: asunnossani on järkyttävän huono valaistus. Neljänneksi: falafel on aivan liian hyvää ruokaa jäähtyäkseen kovin pitkällisissä valokuvausoperaatioissa. Viidenneksi: falafelpallukkakuvauksiani haittaa jokin paha henki tai vähintään jonkinasteinen kirous. Siksi tätä kirjoitusta on saatu odottaa näin kauan – ja parempia kuvia saadaan odottaa edelleen. Se harmittaa, koska onhan sentään kyse yhdestä lempiruoastani!

Kuvan falafelpallukat on paistettu rasvassa, mistä todistaa ylimääräistä rasvaa imevä talouspaperi.
Nyt kuitenkin teemme vähärasvaisia pallukoita uunissa!

Falafelpyörykät ovat herkullista ja täyttävää muonaa, jota voi syödä melkein minkä tahansa kanssa. Monesti pallukat uppopaistetaan öljyssä, eivätkä ne siksi ole mitään kevyintä ruokaa. Jos haluaa selvitä vähemmällä rasvalla, kannattaa koettaa paistaa falafelpallukat uunissa, kuten minä seuraavassa ohjeessa.

Minulla ei ole minkäänlaisia surauttimia, monitoimikoneita tai muita sähkövehkeitä, joilla falafelpallukkataikinasta saisi kuohkeaa ja tasaista. En anna sen haitata. Sen sijaan minulla on raakaa lihasvoimaa ja suht hyvä käsikäyttöinen muussain, jolla voin survoa purkillisen kikherneitä karkeaksi mössöksi. Tykkään siitä, että tasaisemman tahnan joukossa on hienontumattomiakin herneitä.

Muussattujen kikherneitten joukkoon sekoitan yhden hienonnetun sipulin ja noin 3 silputtua valkosipulinkynttä (mitä enemmän, sitä parempi), ½ dl seesaminsiemeniä, pari ruokalusikallista gram- eli kikhernejauhoa, reilun teelusikallisen ruokasoodaa ja mausteeksi runsaasti juustokuminaa ja ystäväni H.:n kuivattamaa minttua, vähemmän suolaa ja vielä vähemmän chilihiutaleita ja cayennepippuria. Aineet on ehdottomasti sekoitettava hyvin, jottei kellekään onnettomalle ruokaijalle sattuisi pelkkää chiliä ja soodaa sisältävää pallukkaa. Jos muuten ihmettelit gramjauhoa ja soodaa, niitten tarkoitus on kuohkeuttaa taikinaa. Ilman niitäkin voisi varmasti selvitä.

Hyvin sekoitettuihin kuiviin aineksiin silppuan reilut puoli puntillista tuoretta persiljaa. En näe syytä kieltää myöskään pakastetun persiljan käyttöä. Olisi hyvä, jos persilja olisi joko huuhtelemisen tai sulattamisen jäljiltä vähän märkää, koska siitä saadaan lisää kosteutta ns. mureketaikinaan. Viimeiseksi sekoitan falafelpallukkataikinaan pari ruokalusikallista sitruunamehua, ihan pieni tilkka öljyä ja maun mukaan tabascoa, kun siihen olen taas niin mielistynyt. Jälleen sekoitan huolellisesti. Sitten falafelpallukkataikinan voikin jättää toviksi kehittämään kaasuja.

Aijaijai kun olisi ollut vielä tuoretta minttua!

Jonkin aikaa tekeytyneestä taikinasta alan sitten pyöritellä jonkinlaisia pallukoita vedellä kostutetuin käsin. Suosikkimuotoni on litistetty pallo, vähän kuin paksu mitali, koska se paistuu suht nopeasti ja on helppo mahduttaa sekä pitaleivän sisään että pakasterasiaan. Pallukat kannattaa asemoida heti paistamispaikoilleen leivinpaperoidulle uunipellille. Käsiä voi huuhtaista aina välillä, jotta taikina ei tartu niihin vaan pysyy kuosissa. Pallukoihin voi halutessaan suihkia oliiviöljyä suihkepullosta, mutta se ei ole mitenkään välttämätöntä.

Falafelpallukat voivat olla aika lähelläkin toisiaan, koska ne eivät yleensä leviä mihinkään suuntaan.

Näitä falafelpallukoita paistetaan 225-asteisessa uunissa noin 15–20 minuuttia tai kunnes alati herkullisemmiksi käyvät tuoksut saavat läsnäolijat läähättämään kuin Pavlovin koirat ja kuolan valumaan suupielistä.

Valmiitten falafelpallukoitten kanssa maistuu erinomaisesti jugurttikastike. Maustamattomaan paksuun jugurttiin sekoitan valkosipulisilppua, sitruunamehua, hunajaa, minttua, oreganoa, suolaa ja mustapippuria. Kastikkeen kannattaa antaa maustua mieluiten koko pallukoitten tekoajan, jotta maut pääsevät kunnolla esiin. Tämä tsatzikimainen kastike täydentää erinomaisesti falafelpallukoitten makua sekä pitaleivän täytteenä että esimerkiksi lisäkeriisin tai -ohran kastikkeena. Kaveriksi vielä salaattia, kurkkua, tomaattia, paprikaa, punasipulia, oliiveja ja fetasalaattijuustoa, niin a vot!

Lintu jäähtyy -blogissa on muuten myös pitaleipäohje, jota voit hyödyntää, jos sinussakin on "arabiemännän ainesta" tai jaksat muuten nähdä vaivaa ruokasi eteen.

Epätarkka kuva esittää aiemmin näkyneestä taikinasta valmistettuja falafelpallukoita.

Pitaleivät

Vehnäisiä leipätaskuja, nam nam.

Pitaleipien tekemiseen liittyy aina huima jännitys: kohoavatko ne paistuessaan odotuksenmukaisiksi ilmatyynyiksi? Vaikka muuten väsään taikinoita miten sattuu, pitaleipätaikinan koetan sekoittaa hyväksi koetun ohjeen mukaan, jotta onnistuisin varmemmin. Suuri on se riemu, kun taikinalätyskät yksi kerrallaan pullahtavat uunissa pieniksi palleroisiksi!

Oheinen lyhytelokuva tarjoaa hehkuvaa jännitystä kuuman uunin ääressä. Rupesiko nälättämään? Hyvä. Jatkan edelleen perinteisen reseptin välttelyä tekstilajina, joten esitän tämänkin ohjeen narratiivisessa muodossa.

2 ½ dl vettä lämmitetään noin 42-asteiseksi. Tämä tapahtuu esimerkiksi siten, että vedenkeittimessä kuumennetaan vesi 45-asteiseksi ja kaadetaan oikea määrä jäähtymään leivontakulhoon. Loput vedet voi kuumentaa kiehuvaksi ja hörppiä teenä ruoanlaiton ohessa.

Lämpimään veteen liuotetaan ½ tl suolaa, 1 tl sokeria ja 1 pussi kuivahiivaa. Sitten taikinanesteeseen sekoitetaan 4–5 dl jauhoja, mutta kernaasti ei kaikkia kerralla. Jauhot voivat olla kokonaan vehnää, mutta laitan yleensä niitten joukkoon osan grahamjauhoja ja vehnäleseitä. Sitten taikinaa vaivataan jollakin värkillä, ja kun värkistä ei ole enää hyötyä, aletaan vaivata käsin. Tarvittaessa lisätään jauhoja. Lopuksi taikinaan vaivataan tilkka (n. 2 rkl) öljyä. (Öljyä ei välttämättä tarvittaisi taikinaan kuin muutama tippa, mutta jos kaikkia leipiä ei aio tarjoilla heti, kannattaa käyttää öljyä nuo pari ruokalusikallista, koska se parantaa säilyvyyttä.) Taikina saa kohota vedottomassa paikassa vähintään 20 minuuttia, mieluummin puolisen tuntia.

Kohonnutta taikinaa vaivataan voimakkaasti. Siitä pyöritellään esimerkiksi 8 isompaa pallukkaa tai 12 pienempää (tai 16 pientä tai X-määrä aivan miniatyyristä) sen mukaan, kuinka paljon syöjiä on tulossa tai kuinka monta kertaa kukin kehtaa santsata tai missä asennossa planeetat ovat tai minkä värinen lintu istuu puussa. Pallukoita niin ikään vaivataan jauhotetulla pöydällä. Ne kaulitaan mahdollisimman vähin vedoin pyöreiksi lätysköiksi, asetellaan paistoasemiinsa leivinpaperille ja jätetään puoleksi tunniksi kohoamaan leivinliinan alle vedottomaan paikkaan.

Tässä taikinassa on vehnäleseitä ja grahamjauhoja luomassa illuusiota terveellisyydestä.

Lätyskät ovat kohonneet riittävästi, kun niitten paksuus on kaksin- tai kolminkertaistunut ja kun niitten pinnassa näkyy lupaavanoloisia ilmakuplan alkuja. Kun näin on näreet, uuni kuumennetaan 250 asteeseen ja pellillinen läystäkkeitä törkätään sisään. Uunin luukkua ei kannata aukoa paiston aikana tai ainakaan paiskoa sitä, koska muuten ilmatyynyt saattavat lässähtää. Leivät saavat paistua 6–8 minuuttia mukavan ruskeiksi ja voimakkaasti kohonneiksi palleroisiksi. Mikäli pitaleivät on paistettu kuumassa lämpötilassa rapeiksi, niitten kannattaa antaa jäähtyä leivinliinan alla, jotta niistä tulee helpommin käsiteltäviä. Liian rapeaa leipätaskua on vaikea täyttää ja syödä!

Maailma ei kaadu, jos pidat paistaa vahingossa alemmassa lämpötilassa. Nämä paistuivat vain 220 asteessa ja jäivät vaaleiksi ja pehmeiksi, mutta  olivat muuten ihan kelvollisia.

Hieman jäähtyneet pitaleivät voi täyttää vaikkapa falafel-pallukoilla, jugurttikastikkeella ja erinäisillä kasviksilla. Liian vetisiä aineksia kannattaa välttää, koska muuten luvassa on sotkua. Suolaiset ja kirpeät täytteet maistuvat ainakin minulle parhaiten!

Kesäkurpitsalohnakkeet ja maissikakku

Ruokabloggaajille on varmaan tuttu ilmiö, kun jokin valmistunut ruoka on ollut niin hyvää, että siitä pitää heti päästä kirjoittamaan. Kuvat tulee nälkäisenä rätkittyä miten sattuu (tietysti pitää kuvata melkein kaikki siltä varalta, että tulos olisi herkkua), ja kun ruoka on syöty, huomataankin, että kaikki kuvat ovat epätarkkoja tai niissä on muuten jotain kamalaa. Silti jossain itsekritiikittömyyden puuskassa tai blog realityn nimissä julkaisee huonot kuvat. Ja sitten häpeää vuosikaudet.

Juuri tällainen tapaus on kesäkurpitsalahnaa käsittelevän kirjoitukseni taustalla. Tai oikeastaan siellä taustalla on mustaksi kärvennettyä lehtipihvisilppua, jonka koostumusta en edelleenkään käsitä. Olen pitkään pähkäillyt, poistaisiko kirjoituksen kuvineen blogia rumentamasta. (Ovathan muut kuvani sentään VÄHÄN nätimpiä, vaikka itse sanonkin.) Sitten ajattelin, että jahka seuraavan kerran paistan kesäkurpitsasta lohnakkeita, otan paremmat kuvat ja vaihdan ne entisten tilalle. Tietysti tällainen hybris (ὕβρις) aiheuttaa sen, että kaikki tähänastiset kuvat ovat olleet yhtä epäonnistuneita.

Mutta haa! Nytpä huijasin kohtaloani ja onnistuin saamaan kesäkurpitsalahnasta tai -lohnakkeista paremman kuvan. Ja aika paljon paremman ruoka-annoksen. Tämä(kään) ei maksa juuri mitään, joten se sopii opiskelijan ruoaksi paremmin kuin hyvin.

Paistettua kesäkurpitsaa, sitruunavinegrettiä, maissikakkua ja lovileikkaustomaatteja.
Hups, unohdin, että opiskelijaruoan piti olla tonnikalaa ja nuudeleita.

Tällä kertaa noudatin myös tarkemmin Yhteishyvä-lehdessä ollutta ohjetta grillatusta kesäkurpitsasta. Aloitin paahtamalla seesaminsiemeniä kuivalla pannulla (ja edelleen neuvon imuroimaan vasta sen jälkeen). Samalla leikkasin kesäkurpitsasta pitkittäisiä viipaleita. Levittelin ne leikkuulaudalle ja rouhin päälle suolaa ja pippurisekoitusta.

Koetin laulaa kesäkurpitsoille mustalaisromansseja, jotta niitä olisi ruvennut itkettämään entistä enemmän.

Itkeneet kesäkurpitsat paistoin pannulla öljytilkassa. Kastikkeeksi sekoitin Yhteishyvän ohjeen mukaisesti oliiviöljyä, sitruunamehua, minttua, ruokokidesokeria ja rouhaisut suolaa ja pippurisekoitusta. Sitten asettelin paistuneet kesäkurpitsat lautaselle ja kaadoin vinegretin niitten päälle. Lohnakkeet saivat maustua sen aikaa, että sain valmistettua maissikakun.

Nyt osasin sekoittaa kastiketta sen verran vähän, ettei kesäkurpitsalahna joutunut uimaan siinä.

Maissikakkuun sain idean Kuopion-reissulla, kun kävimme keilaamassa ja syömässä uudessa Bowl D1ner -nimisessä ravintolassa. Pidin paikasta, saamastamme asiantuntevasta ja reippaasta asiakaspalvelusta sekä ruoka-annoksestani, jossa oli perusbroilerin toverina erinomaista maissikakkua, maukasta mojitoananasta ja niitten rinnalla hieman mitäänsanomatonta tomaattikastiketta. Mojitohedelmiä tulikin jo kokeiltua, mutta tätä maissikakkua piti myös testata kotona. Siihen sai sopivasti ympättyä aimo määrän tähteitä. Maistamassani versiossa ei ollut esimerkiksi riisiä, mutta kun sitä sattui olemaan jääkaapissa, panin sekaan. Ravintolassa tarjottu maissikakku oli pannukakkumainen paistos, joka oli leikattu pitkulaisiksi viipaleiksi. Ajattelin sen sopivan mukavasti myös kesäkurpitsalohnakkeitten seuraksi, ja niin kävikin.

Maissikakku menossa uuniin.

Tämäkin homma alkoi silputtujen valkosipulin ja pienen punasipulin kuullottamisella, niin kuin moni muukin ruoanlaitto. Kuullotin niitten kanssa vähän chiliä ja cayennepippuria. Niitten lisäksi sekoitin taikinaan vajaat pari desiä tähteeksi jäänyttä jasmiiniriisiä, suunnilleen yhtä paljon maissinjyviä purkista, puolisen desiä maissijauhoja ja mausteeksi rouhittua pippurisekoitusta, suolaa ja ruokokidesokeria. Taikinaan tuli vielä kananmuna ja noin desin verran kermaviiliä.

Levittelin taikinan pellille leivinpaperin päälle ja kaduin heti, että tasoitin sen liian ohueksi. Sopivampi paksuus olisi ollut noin sentti; puoli senttiä paksu kakkuni ei kutistuttuaan ollut mehevin mahdollinen. Paistoin kakkua reilut parikymmentä minuuttia 200 asteessa, jonka korotin paiston puolivälissä kuitenkin 225 asteeseen, kun mitään ei muuten näyttänyt tapahtuvan.

Valmiin maissikakun voi leikata vaikka pizzaleikkurilla pitkulaisiksi viipaleiksi.

Maissikakku oli aika maittavaa sellaisenaankin, mutta jos sille kaipaa vielä jotain kastiketta tai höystettä, kiva (ja kokeiltu) yhdistelmä oli yksinkertaisesti lusikalliset kermaviiliä ja aurinkokuivattu tomaatti -ketsuppia.

Tomaatteihin voi soveltaa Lahja-mamman rukinlapojen lovileikkauskuvioita.

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.

Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.

Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.

Nunnasalaatti

Olen kerran pitänyt Ravintolapäivä-ravintolaa. Tämä tapahtui elokuussa 2011, historian toisena Ravintolapäivänä, ennen kuin tapahtumasta tuli makuuni liian mainstream. Olen maininnut ravintolastani ehkä muutamassa kirjoituksessa, mutta en taida vieläkään olla kypsä raportoimaan siitä sen enempää. Voitte kuitenkin olla varmoja, että pääsette/joudutte joskus lukemaan valtakunnallistakin huomiota saaneesta Kortepohjan noutoannoskioskista.

Ravintolapäiväravintolani merkittävimpiin oivalluksiin lukeutuu kehittelemäni nunnasalaatti. Senkin idea on syntynyt samasta kuin moni muu hyvä juttu: kaiken maailman tähteistä. (Lienee tarpeetonta huomauttaakaan, että Ravintolapäivänä en tietenkään käyttänyt tähteitä.)

Nunnasalaatti on syntisen mehevää.

Kuvassa näkyvän nunnasalaatin prototyypin pohjana on perinteinen (mauton?) kasa jäävuorisalaattia ja kurkkua, koska niitä oli silloin jääkaapissa. (Käyttäkää, ihmiset, maistuvampia aineita!) Oleellisempaa on se, mitä salaatin päälle ladotaan. Salaatin nunnuus syntyy Luostari-juustosta. Kirpeäntäyteläinen maku pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa, kun juusto leikataan 3–4 millimetriä paksuiksi ohuiksi laatoiksi. Juustokimpaleen muodon vuoksi paloista tuli jotenkin kirkollisen oloisia puolisuunnikkaita. Mistä lie moinen assosiaatio.

Juuston makua korostamaan laitoin suolapähkinöitä ja suikaloituja kuivattuja aprikooseja. Prototyyppiin päätyivät oliivipurkin jämät, mutta paras (ja ravintolaani päätynyt) yhdistelmä syntyi, kun keksin käyttää salaatissa kohmeisia puolukoita. Taivaallista! Täyteläisen rasvaisen juuston, kirpeänhappamien puolukoitten, suolaisten ja rapeitten pähkinöitten sekä makeitten ja sitkeäntahmaisten aprikoosien yhdistelmä on kokeilemisen arvoinen.

Tätä salaattia ei kannata pilata maallisilla kastikkeilla. Ripottelin pinnalle vain hyvää oliiviöljyä ja rouhittua pippurisekoitusta.

Juusto-pestopuustit

Joskus on syytä pyrkiä minimalismiin.

Tavoitteet: saada leipää, saada jotain herkkua, saada valmista evästä puoluekokoukseen, käyttää loput pestot, tyhjentää seesaminsiemenpurkki, käyttää huonompaan jamaan menossa oleva juusto ja tehdä IHAN MITÄ TAHANSA MISSÄ ON AURINKOKUIVATTUJA TOMAATTEJA.

Tulos: juusto-pestopuustit.

Kuvassa ei ole täytetty kana vaan kasa juusto-pestopuusteja.

Tein runsaasti sämpylätaikinaa. Puolen vesilitran taikinaan lätkin kuivahiivaa, suolaa, sokeria, vehnäjauhoja, ruisjauhoja, grahamjauhoja, vehnäleseitä, pellavansiemeniä, kaurahiutaleita ja ehkä jotain muutakin, mitä en enää muista. Tietysti oliiviöljyä! Vaivaus, kohotus. Mikroaaltouuni on paras paikka.

Taikinan kohotessa silppusin aurinkokuivattuja tomaatteja ja niitten seassa olleita jättikapriksia ja raastoin juustonjämät (erinomaista Myrskyluodon kermajuustoa). Kun taikina oli kohonnut, otin puolet taikinasta ja olin tekevinäni korvapuusteja. Ensin siis taikina litteäksi, sitten pestoa päälle, tomaatteja ja juustoraastetta (ja mausteeksi vielä rouhaisu pippurisekoitusta ja valkosipulia unohtamatta basilikaa ja oreganoa). Ripoti rip. Hei rullaati rullaati rullaati rullaa. Leikkaati leik.

Kananmunavoitelu ja seesaminsiemenripotus. Paisto 225 asteessa noin 10 minuuttia tai kunnes tuoksuu sopivalta. Luotan ennemmin nenääni kuin silmiini.

Taikinan toinen puolikas päätyi tavallisiksi sämpylöiksi. (Voitelu vedellä juuri ennen paistoa tuo rapean pinnan.) Vähän kyllä epäilyttää, onko kumpiakaan leivonnaisia jäljellä enää perjantaina, kun klo 6.00 on lähtö Rovaniemelle puoluekokoukseen.

Puolikkaasta taikinasta tehdyt sämpylät - tai mitä niistä on jäljellä.

Kesäkurpitsa-tomaattivuoka

Kesäkurpitsa on viime kesieni suosikkikasvis, ja alkavana kesänä se on ollut myös varsin hottia syötävää. Ensimmäinen kesäkurpitsasuosikkini on siitä ja porkkanasta tehty tagliatelle (johon ei muuten edes tarvitse laittaa tagliatellepastaa!) ja toinen järjettömässä öljymäärässä uiva kesäkurpisalahna (joka ei sisällä kalaa).

Jotenkin kummallisesti kesäkurpitsan nauttimiseni liittyy sadepäiviin. Vai johtuisiko tietty menyyn kaavamaisuus siitä, ettei sateella viitsi lähteä kauppaan, ja kesäkurpitsaa sopivine tykötarpeineen löytyy jääkaapistani keskimäärin aina?

Tänäänkin siis satoi, ja uunivuokaan rakentui jono kesäkurpitsa-, tomaatti- ja punasipuliviipaleista. Varsin helppo homma. Vaikeampaa oli saada viipaleet pysymään pystyssä sen aikaa, että sain koko rivin valmiiksi.

Vuoka menossa uuniin.

Eipä kuitenkaan oiota työjärjestystä. Aluksi siis viipaloin kesäkurpitsan ja pari isoa tomaattia ohuiksi (~ 4 mm) viipaleiksi. Ohuita siksi, että oli nälkä, ja halusin vuokaruoan kypsyvän nopeasti. Pienen punasipulin silppusin niin ikään viipaleiksi, mutta vielä ohuemmiksi. Voitelin hieman liian ison vuoan tipalla oliiviöljyä. Levittelin kesäkurpitsaviipaleet erilleen ja ripottelin niille suolaa, pippurisekoitusta myllystä ja valkosipulijauhetta. Sitten kokosin kesäkurpitsa- ja tomaattiviipaleista ja sipulirenkaista (jotka irrottelin viipaleista) siistit jonot. Vuokaan olisi mahtunut aika paljon enemmänkin, mutta en viitsinyt enää vaihtaa vuokaa pienempään.

Koko komeuden päälle heittelin runsaasti fetajuustokuutioita (krhm, salaattijuustoa) ja haarukoin pestoa nokareina. Juustoraasteen jämät saivat myös päätyä vuokaan. Tuoreet oregano ja basilika olisivat varmasti kruunanneet kaiken, mutta nyt piti käyttää kuivattuja. Sitten uuniin 200 asteeseen reiluksi puoleksi tunniksi.

Vuoka tulossa uunista.

Nälkä oli suuri, joten en malttanut paistaa vuokaa kuin vajaat puoli tuntia. Vaikka kesäkurpitsaviipaleet olivat ohuita, niissä oli silti vielä pureksittavaa (yliviivaa tarpeeton vaihtoehto: hyvä/huono). Myös yllätys oli suuri, kun fetasalaattijuustopalat eivät olleet sulaneet. Yhtään. (Hyvä/huono.) Myös pesto oli edelleen samanlaisina nokareina. (Hyvä/huono.) Voi mikä epäonnistunut kemiallinen koe. Olisin odottanut, että pesto olisi nätisti "sulanut" ja valunut kasvisviipaleitten väliin.

Vuokaruoka oli peston omituisesta käyttäytymisestä huolimatta oikein hyvää. Samankaltaisia ohjeita taitaa olla netti täynnä, mutta tulkoon tässä yksi lisää.

Kesäkurpitsa-tomaattivuokaa, nam!

Kesäkurpitsalahna

Mainittakoon ensiksi, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miltä lahna maistuu. Olen koko ikäni ollut kala-allergikko, joten eväkkäät ovat minulle melko tuntemattomia.

Lahna on kuitenkin mainio sana. Äänneyhdistelmä hn ja takavokaali a saavat sanan kuulostamaan äärimmäisen rennolta, letkeältä ja kenties jopa hieman ylimieliseltä. Lahna voi selvästi vain olla ja nautiskella. Kun meillä pötkötellään vailla parempaa tekemistä, sitä kutsutaan lohnostamiseksi.

Suokoot paremmin tietävät anteeksi, että nimesin valmistamani ruokalajin kesäkurpitsalahnaksi. Idea on vähän samanlainen kuin sibilanttiäänteisen osuuskauppaketjun uusimmassa ruokalehdessä olleessa reseptissä: paistetaan vihannes ja läträtään sen päälle öljykastiketta.

Kesäkurpitsalahna, joka ei ole kalaa nähnytkään.

Oli tukala laimean ukkosen päivä. Kuumuus ja ilman painostavuus vievät ruokahaluni, joten lounaan valmistaminen jäi iltaan. Ukkonen jyrähteli muutamaan kertaan, muttei kunnollista, kat(h)arttista sadetta tullut. Mutta voi tätä kesäkurpitsaa!

Leikkasin pienen kesäkurpitsan pitkiksi viipaleiksi. Kun vähän kikkailee, pystyy leikkaamaan viipaleet niin, ettei "kantapaloja" juurikaan jää. Levittelin viipaleet leikkuulaudalle ja rouhin niitten päälle suolaa ja pippurisekoitusta. (Suolauksen tarkoituksena on saada ylimääräiset nesteet kihoamaan pintaan ja valumaan pois, ei tukkia ruokailijan verisuonia.)

Vihanneksen hikoilua odotellessa paahdoin seesaminsiemeniä kuivalla paistinpannulla. Jos on ollut aikeissa imuroida, se kannattaa hoitaa vasta tämän jälkeen, koska siemenet lentelevät joka paikkaan. Jos ne käyttäytyvät pannulla asiallisesti, viimeistään pannulta pois kaadettaessa ne päättävät tehdä syöksylaskun lattialle.

Kun paahdetut seesaminsiemenet (tai edes osa niistä) on saatu pois pannulta, lohnostuneet kesäkurpitsaviipaleet pääsevät tilalle. Paistoin nekin kuivalla pannulla, mutta ihan loppuvaiheessa ripottelin mukaan hieman oliiviöljyä.

Jossakin tässä välissä valmistin kastikkeen. Sekoitin oliiviöljyä, omenaviinietikkaa, suolaa, sokeria, mustapippuria, valkosipulijauhetta, rakuunaa, rosmariinia ja ruohosipulia. Turvauduin kuiva-ainekaapin sisältöön, mutta olen melko varma, että hienoksi silputtu kesäsipuli valkosipulimurskan ja tuoreen basilikan kera olisi tehnyt kastikkeesta entistä paremman. Täytyypä kokeilla ensi kerralla. Sibilanttiosuuskauppa suositteli sitruunavinegretteä, mutta koska en viime aikoina ole paljonkaan uskaltanut harrastaa sitrushedelmiä, piti keksiä jotain muuta.

Pelastin paistuneet kesäkurpitsaviipaleet lautaselle ja valutin päälle kastiketta. Ripottelin päälle seesaminsiemenet. Ja kyllä, imurointi kannattaa hoitaa tässä vaiheessa. Annoin herkun maustua sillä aikaa, kun jouduin toteamaan, etten enää hanki erästä tietynmerkkistä naudanlihaa. Jälleen huono kokemus. Sain kuitenkin paistettua jonkinlaista lehtipihvisilppua kesäkurpitsan kaveriksi. Tällä kertaa liha oli täysin turha lisäke.

Ei kannata säikähtää, vaikka öljykastikkeen määrä lautasella näyttäisi aluksi hirmuiselta. Sitä ei oikeasti ole paljon. Jos ennen syömistä malttaa odottaa hetken (minä en juuri malttanut), kesäkurpitsa imaisee kastikkeen sisäänsä. Maku on mahtava!

Ohrasalaatti

Mitä on salaatti?

Pohdimme salaatin määritelmää filosofissuuntautuneen toverini H:n kanssa. Onko monia ruoka-aineita sisältävässä ruokalajissa nimeltä salaatti välttämättä oltava lehti-, jäävuori- tai muuta (vihreää) salaattia? Voiko esimerkiksi pelkästään paistettua punajuurta ja vuohenjuustoa sisältävä ruoka-annos olla myös nimeltään salaatti? Voiko ravintolan alkupalapöytää kutsua salaattipöydäksi, jos tarjolla on lähinnä porkkanaraastetta ja suikaloitua kaalia? (Ainakin eräs suosittu punasävyinen suomalainen ravintolaketju on kiertänyt ongelman kehottamalla noutamaan alkupalat raastepöydästä.)

MOT Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan sanaa salaatti käytetään
1) eräistä varsinkin ruoaksi tarjottavista mykerökukkaisista kasveista sekä
2) erilaisista (vihannes)sekoituksista, joita nautitaan usein pääruoan kera.

Esimerkeiksi nettisanakirja antaa seuraavat: Tarjolla ei ollut lainkaan salaattia. Perunasalaatti. Sienisalaatti. Sillisalaatti.

Näiden esimerkkien perusteella rohkenen olettaa, että eilen ja tänään nauttimaani ruokalajia kehtaa kutsua salaatiksi.

Iloisen värikkäästä salaatista puuttuvat vain punasipuli ja mustat oliivit.

Ohrasalaatti syntyi tarpeesta saada nopeasti valmistuvaa maukasta evästä, jonka syömisestä tulisi hyvälle tuulelle. Ruoka täyttikin tehtävänsä ja vatsan erinomaisesti.

Uusista täysjyväohrahiutaleista tuli suosikkini heti ensimaistamalla. Kyseiset suurimot ovat litistettyä täysjyväohraa, jotka ovat paksumpia kuin esimerkiksi kaurahiutaleet. Ne kypsyvät kahdeksassa minuutissa. Keittämiseen tarvitaan vettä vain puolitoistakertaisesti hiutaleitten määrä, mutta keitin hiutaleet runsaammassa suolavedessä, koska keittämisen jälkeen jäähdytin ne pikaisesti huuhtelemalla kylmällä vedellä.

Jäähtyneeseen ohraan sekoitin kastikkeen oliiviöljystä, omenaviinietikasta, suolasta, sokerista, pippureista ja valkosipulista. Suljin ohran jääkaappiin tutustumaan kastikkeeseensa siksi aikaa, kun pilkoin kurkkua ja tomaattia ja valikoin niitten tovereiksi maissia, vihreitä oliiveja, salaattijuustokuutioita ja suolapähkinöitä. Punasipuli olisi tehnyt terää salaatille, samoin "oikea" salaatti, mutta niitä ei valitettavasti ollut tällä kertaa käytössäni. Sekoitin löytyneet ainekset herkulliseksi maustuneeseen ohraan, ja herkullinen eväs oli valmis.

Vinkki hotkijoille: kun ruokaan laittaa pähkinöitä, jokainen haarukallinen on pakko pureskella kunnolla.

Focaccia-leipä

Jos olet koskaan käynyt luonani kylässä tai ollut kemuissa, joihin olen jollakin tavalla ollut osallisena, et mitä todennäköisimmin ole voinut välttyä maistamasta focaccia-leipääni.

Focaccia-leipä on todellinen man tar vad man har -leipomus (eli sellainen, johon 'otetaan, mitä on'). Ainakin minun kaapeissani on aina jauhoja, hiivaa ja öljyä, ja leivän päällekin löytyy useimmiten paljon asioita. Ja jos mitään syömäkelpoista ei ole päällysteeksi pantavaksi, leivän pintaan voi aina painella pelkkiä reikiä.

Arvoisan veljeni K:n kanssa yhteistyönä tehtyä focacciaa.

Valokuvausta varten pelastettuja focaccia-leipäpaloja (eri satsi kuin ylempänä). Pinnalla minitomaatteja, oliiveja ja punasipulia, kuten aina usein.

Seuraava määrä aineksia riittää yhteen isoon pellilliseen focaccia-leipää. Yksi pellillinen ei yleensä riitä mihinkään.

Lämmitä 3-4 desilitraa vettä. Minä tapaan lämmittää veden teenkeittimessä sopivasti 45 asteeseen. Hiivalle siinä on muutama aste liikaa, mutta vesi ehtii jäähtyä leivontakulhon pohjalla sopivaksi sillä aikaa, kun käyt vaihtamassa sopivamman leivontamusiikilevyn tai koetat saada lehtitilautusta koskevan häiriöpuhelun kohteliaasti loppuun. Jos haluat, voit lisätä veteen tomaattisosetta, silputtuja yrttejä tai muita pikku yllätyksiä. Keittimeen jääneen lopun veden kuumennan leivontaa seuraavan virallisen valvojan teevedeksi.

Sekoita lämpimään veteen kämmenpohjallinen suolaa ja sokeria sekä hiiva, jos käytät tuoretta sellaista. Jos et, lisää veteen vähäsen jauhoja ja sekoita siihen kuivahiiva. Joka tapauksessa pääset sitten sekoittamaan taikinaan jauhoja. Älä kuitenkaan sekoita jauhoja pölyyn, puuteriin, hota-pulveriin tai muihin vaaleisiin jauheisiin. Kun taikinassa on sen verran jauhoja, ettei sitä voi enää sekoittaa sillä työvälineellä, mitä todennäköisesti käytit, ala vaivata sitä käsin. Kotitaloustunneilla koulussa opetettiin viisaasti, että taikinaan ei kannata sotkea kuin toinen käsi. Toista tarvitaan muun muassa puhelimeen vastaamiseen ja uuden levyn vaihtamiseen soimaan.

Jos taikina kaipaa lisää jauhoja, lisää niitä. Kun taikina on jokseenkin tasalaatuinen möhkäle, mojauta sitä nyrkillä ja kaada tämän toiminnon muodostamaan kuoppaan loraus oliiviöljyä. Vaivaa. Jätä taikina kohoamaan vedottomaan paikkaan (vaikkapa mikroaaltouuniin).

Taikinan kohotessa voit etsiä ja valmistella sopivia täytteitä. Sipulit - etenkin punasipuli -, tomaatit, paprikat, oliivit, juustot ja yrtit ovat kivoja. Trehaloosi-intoleranssista kärsimätön voi käyttää myös sieniä. Vain mielikuvitus ja taikinan reunat ovat rajana täytteiden keksimisessä. Koska taikinan kohoamista odottavan aika on pitkä, taikinaa ja tunnelmaa voi kohottaa kertoilemalla erilaisia latteita juttuja, kuten "pitääkö aina pelleillä?". Yleensä focaccia kuitenkin paistetaan pelleillä. Vuoraa ainakin yksi leivinpaperilla.

Kesäinen focaccia-leipää matkalla uuniin.

Jahka taikina on kohonnut, kauli tai taputtele se pellille. Levittele leivälle kaikki keksimäsi täytteet ja painele lisäksi reikiä sormin. Lopuksi hölvää leipä oliiviöljyllä (mutta älä toki sorru liiallisuuksiin) ja ripottele kaiken huipuksi merisuolahippusia. Suosikkini on neliönmuotoisina kiteinä oleva gourmetsuola.

Paista focaccia-leipää noin 230 asteessa, kunnes se on hyvän väristä. Älä päästä leipää kuivahtamaan liikaa. Leikkaa kypsä leipä sopiviksi paloiksi ja nauti rippijuhlissa, ylioppilaskirjoituksissa, illanistujaisissa, bänditapahtuman takahuoneessa, välipalaksi, retkievääksi, aamiaiseksi tai ihan missä ja milloin vain.

Ja jos ei vielä tullut selväksi, että focacciaa tulee leivottua usein, niin tässä vielä yksi esimerkkipellillinen.

Edit 21.7.2013

Focacciani Scarborough Fair -versioon käytetään persiljaa, salviaa, rosmariinia ja timjamia. Yrtit on helpointa lisätä taikinanesteeseen, jolloin ne sekoittuvat tasaisesti. Täten maustettu leipä tuoksuu niin houkuttelevalta, että Simon & Garfunkel luikauttavat keskiaikaisen laulun sen kunniaksi!