Kirpeä kesäsalaatti fattuš (فتوش)

Ruokahullaantumiseni alkavat olla aika ennalta-arvattavia. Kuvio menee näin:

1. Hurahdan johonkin yksittäiseen ruoka-aineeseen, jonka olen bongannut Jamie Oliverin televisio-ohjelmista tai jota olen sattunut saamaan.
2. Sisällytän sitä jokikiseen ruokalajiin parin päivän ajan.
3. Kyllästyn omiin viritelmiini ja alan tutkia, mitä arabit laittaisivat siitä.

Retiisit juustonäkkileivällä, retiisit salaatissa, retiisit broileri-nuudeliwokissa, retiisit jugurtissa jne. vaihtuivat siis kirpeään arabisalaattiin fattušiin (فتوش). Nimi näkyy kirjoitetun monissa resepteissä englantilaisittain fattoush. Ruoan idea on pitkälti sama kuin esimerkiksi panzanellan: sekalaisia kasviksia ja kuivahtanutta leipää sekoitetaan maukkaaseen kastikkeeseen.

Hapanta sen olla pitää!

Koetin jäljittää eri lähteistä fattušin perimmäistä ideaa. Tutkimukseni perusteella vaikuttaa siltä, että salaatin ainekset voivat olla melkein mitä vain arabimaailman kasviksia, kunhan ne on leikattu isommiksi palasiksi kuin tabbulehissa. Maun tulee olla happamankirpeä.

Tämän tiedon valossa aloitin kastikkeesta. Sekoitin oliiviöljyä, sitruunamehua ja granaattiomenasiirappia* kutakin suunnilleen yhtä paljon. Mausteeksi lisäsin raastettua sitruunan kuorta, hienonnetun pienen valkosipulinkynnen, tilkan hunajaa, ripauksen suolaa ja mustapippuria ja runsaasti sumakkia*. Perinteisten ohjeitten mukaan salaatinkastikkeesta pitää tehdä vähän liian suolaista ja hapanta, jotta se maistuisi hyvältä muihin aineksiin sekoitettuna. Niin tein. Kastike sai myös maustua hetkisen kylmässä.

Itse salaattiin silppusin kourallisen pieniä retiisejä, puolikkaan kurkun, muutaman tomaatin, puolikkaan vihreän paprikan, yhden kesäsipulin varsineen ja jotain mautonta salaattia, joka oli omiaan hyödynnettäväksi tässä maukkaammassa ympäristössä. Lisäksi hienonsin joukkoon runsaasti tuoretta persiljaa, ja kernaasti olisin käyttänyt myös minttua, jos olisin onnistunut saamaan sitä kaupasta. Oli siis tyytyminen kuivattuun minttuun. Yhyy, haluan oman kasvimaan, jottei tarvitsisi elää markkinavoimien armoilla!

Monissa ohjeissa muuten neuvottiin poistamaan siemenet kurkuista ja tomaateista. Se toki ehkäisee fattušin vetistymistä, mutta jos aikomuksena on hotkia salaatti heti, ei välttämättä tarvitse vaivautua.

Fattušin kolmannen osasen, paistetut leipäkuutiot, valmistin kuivahtaneista rieskoista. Monissa ohjeissa käytetään pitaleipää tai muuta paksumpaa leipää, mutta minulla oli vain ohuenohuita letukkeita. Leikkasin rieskat noin 3 x 3 sentin kokoisiksi ruuduiksi, paahdoin niitä pannulla ja ripottelin päälle oliiviöljyä, minttua ja sumakkia. Olisi tehnyt mieli napsia leivät suoraan pannulta, niin makoisia niistä tuli!

Lopuksi helppo homma: ainekset sekoitetaan keskenään. Kastikkeen kanssa ei kannata liioitella, vaan mieluummin kannattaa säästää mahdollinen ylimääräinen kastike myöhempää käyttöä varten. Ounastelen, että tumma ja hapokas kastike sopii erinomaisesti esimerkiksi naudanlihan, välimerellisten juustojen ja vesimelonin kanssa.
Lisäys seuraavana päivänä: loraus kastiketta kohmeisten puolukoitten ja raejuuston päälle vie kielen mennessään heti aamusta!

Leipää olisi saanut olla enemmän ja mauttomia salaatinlehdykäisiä vähemmän. Muuten kelpo kesäsalaatti!

* Granaattiomenasiirappia ja sumakkia saa erikoiselintarvikeliikkeistä, Jyväskylässä esimerkiksi Keidas-kaupasta Kauppakadulta.

Ohra-kasvispannu

Voisin taas aktivoitua tämänkin blogin suhteen. Helmikuuhan on täysin sopivaa aikaa muistella jouluruokia, vai mitä?

Ennen loppuvuoden ruokiin paluuta luotakoon pikainen katsaus siihen, mitä nykyään tulee syötyä. Lautasellani taitaa näinä päivinä olla useimmiten ohraa. Miten voikin niin muinainen ja yksinkertainen ruoka-aines olla hyvää!

Lämpimästi maustettu ohra-kasvispannu on ravitsevaa syötävää talven pakkasissa.

Oheinen ohra-kasvispannu edustaa erinomaisesti sellaisia mössöjä, joita tulee väsättyä sen kummemmin miettimättä. Pannullinen riittää yhdelle syöjälle päiväkausiksi, ja tämän iloisen värikkään ja täyttävän padan mausteisuus ilahduttaa etenkin kylmimpinä pakkaspäivinä. Tällä pötkii pitkälle!

Perinteiseen tapaan padan valmistus alkaa silputtujen punasipulin ja valkosipulin kuullottamisella öljyssä. (Hyvä valkosipulin määrän mittari on se, kuinka monta yötä on seuraavaan lähiopetuskertaan. Jos on esimerkiksi tiistai ja opettamassa pitää olla seuraavan kerran torstaina, voi häikäilemättä käyttää kaksi kynttä.) Jos tykkää kuullottaa myös paprikaa, sen voi suikaloida pannulle tässä vaiheessa. (Jos taas pitää enemmän raa'asta ja vitamiininsa säilyttävästä paprikasta, sen voi lisätä pataan viimeiseksi.)

Kun sipulit ovat kuullottuneet, niitten sekaan pannulle voi pöläytellä tummaa sokeria, kurkumaa, kanelia, kardemummaa ja chiliä tai cayennepippuria. Rouhaistakoon myös mustapippuria. Mausteet saavat niin ikään kuullottua hetken, minkä jälkeen pannulle kipataan ohraa, tai miksei vaihtoehtoisesti riisiä tai kuskusia tai hirssiä tai mitä ikinä tekeekään mieli. Käytin tässä padassa vartissa kypsyviä ohrahelmiä. Sekoitellaan, kunnes suurimot ovat värjäytyneet kauttaaltaan iloisen keltaiseksi, ja pannulle kaadetaan runsaasti vettä.

Keitoksen kiehuessa sekaan pilkotaan maun ja jääkaapin sisällön mukaan porkkanaa, vihreitä papuja, tomaattia ja ruokaisuudeksi esim. kikherneitä. Kannattaa tarkkailla ryynien keittoaikaa ja lisätä vihannekset siten, että ne ehtivät juuri ja juuri kypsyä. Mikään ei ole ällöttävämpää kuin mössöksi keitetty kasvis. Vettä saattaa myös joutua lisäilemään, joten ällös anna palaa pohjaan.

Kun ohra ja vihannekset ovat kypsyneet, pataan voi lisätä vielä oliiveja tai rusinoita ja antaa niitten kuumentua. Maustetaan suolalla, persiljalla ja mintulla. Himojaan kuulostellen voi tehdä satunnaisia syrjähyppyjä esim. fetasalaattijuuston, halloumin tai cashewpähkinöitten kanssa.

Ah.

Makluba eli keikausvuoka مقلوبا

Viimeisin hehkuvan kiinnostuksen kohteeni, arabian kieli, alkaa levitä keittiöönikin. Ensin nimittäin keksin, että Yleisradion esittämästä hauskasta ruokaohjelmasta Lähi-idän herkut oppii arabiaa samalla kun voi kuolata ruoalle. Sitten löysin lähikirjastostani Miriam Al Hashimin kirjoittaman kirjan Traditional Arabic Cooking, josta niin ikään opettelen arabiankielistä ruokasanastoa ja -kulttuuria.

Kirjasta löytyi monta kiinnostavaa reseptiä ja vielä enemmän sovelluskelpoisia ohjeita. Kokeilin ensiksi maklubaa, joka on monen arabiankielisen alueen perinneruoka. Sitä valmistettiin myös Lähi-idän herkkujen kolmannessa osassa. Makluba, jonka kirjoittaisin arabiaksi joko مقلوب (maqloub) tai مقلوبا (maqlouban; veikkaan jälkimmäistä), tarkoittaa 'ylösalaisin'. Kyseessä on vuokaruoka, jossa ainekset ladotaan kerroksittain kattilaan tai vuokaan ja paistamisen jälkeen keikautetaan tarjolle. Tuloksena on kakkumainen ruokakeko, jonka voi nauttia esimerkiksi jugurtin ja salaatin kera.

Sivukuva paljastaa osan kasvis-makluban kerroksista.

Perinteisesti maklubaan laitetaan kanaa, munakoisoa, sipulia ja riisiä. Mutta enkö vain ruvennut sooloilemaan tässäkin! Väsäsin kasvis-makluban niistä aineista, joita sattui olemaan. Arabikeittiön asiantuntijat sanovat varmaan nyt, ettei minun keikausvuokani ole makluba, ja he saavat vapaasti olla sitä mieltä. Mielestäni tämän ruoan maklubuus syntyy keikauttamisesta, ei tietyistä raaka-aineista.

Kokosin tämän herkullisen kasvis-makluban pieneen uunivuokaan. Ideana on siis se, että vuokaan ensiksi pantavat ainekset jäävät keikautetun "kakun" päällimmäisiksi. Siispä laitoin ensiksi värikkäitä kasviksia: keltaisesta paprikasta leikattuja rinkuloita ja minitomaateista leikattuja kantapaloja. Peitin ne paksuhkolla kerroksella täysjyväriisiä, jonka olin keittänyt hieman yli puolikypsäksi. (Ei kyllä olisi tarvinnut keittää niin kauan.)

Seuraava kerros oli pannulla paistettua sipuli- ja valkosipulisilppua. Sitten laitoin ohueksi (1 mm) viipaloitua porkkanaa, jota oli kuullotettu hetki pannulla ja maustettu kanelilla, inkiväärillä ja kardemummalla. Porkkanoitten jälkeen panin taas ohuen kerroksen täysjyväriisiä. Likistelin kerrokset kauhalla erittäin tiiviiksi samoin kuin olisin taputellut hiekkaa ämpäriin hiekkakakkua tehdessä. Hiekkalaatikolla tosiaan opitaan monet aikuiselämän taidoista.

Viimeiset kerrokset olivat kikherneseosta ja riisiä. Kikherneseokseen paahdoin ensin seesaminsiemeniä pannulla, lisäsin joukkoon kikherneitä ja osan sipuli- ja valkosipulisilpusta ja annoin paistua hetken. Maustoin seoksen sitruunamehulla, hunajalla, persiljalla, mustapippurilla ja chilillä. Tämä oli kenties kakun herkullisin osio!

Kun kaikki kerrokset olivat valmiit, levittelin vuoan pinnalle vielä lisää minitomaattiviipaleita ja paprikanpaloja ja ripottelin kurkumaa. (Kurkuman käytössä vasta lopuksi oli se ajatus, että kakun pohja tulisi keltaiseksi ja muut kerrokset jäisivät vaaleammiksi.) Sitten kaadoin päälle varovasti tilkan vettä. Paistoin vuokaa 200-asteisessa uunissa parikymmentä minuuttia. Erehdyin lisäämään nestettä paiston aikana, ja se mokoma ei enää imeytynytkään aineksiin vaan teki ruoasta vetisen.

Kurkumasta saatiin kiva keltainen (أصفر, asfera) väri.

Kun totesin riisin olevan kypsää, otin vuoan uunista ja annoin sen jäähtyä muutaman Fairouz-biisin ajan. (Fairouz on kuuluisa libanonilainen laulajatar, ja mistäpä oppisi paremmin kieltä kuin lauluista.) Pyöräytin vielä veitsen pitkin vuoan reunoja varmistaakseni, että paistos irtoaisi vuoasta nätisti. Sitten likistin ison lautasen tiiviisti vuoan päälle ja keikautin vuokaruoan ympäri. Humps! Lievästä vetisyydestään huolimatta kakkunen pysyi hyvin kasassa. Koristelin sen mustilla oliiveilla ja persiljalla. ممتاز (mumtaaz) eli erinomaista!

Perinneruoka, joka ei ole lähelläkään alkuperäistä perinneruokaa, on silti maukasta.

Panzatouille, lämmin kasvis-leipäpata

Kesä hävisi yhtäkkiä, ja on pitänyt liian pian ryhtyä keksimään lämmittäviä syysruokia. Kuitenkaan meillä täällä Lintu jäähtyy -blogissa ei ole tehnyt mieli järin raskaita ruokia. Siispä olemme päättäneet huijata itseämme ja kalenteriamme jatkamalla kesäkurpitsan ja ihmeen pitkään hengissä sinnitelleen basilikan nauttimista. Kesäkurpitsalla ja tuoreyrteillä on jotain tekemistä kesän kanssa, eiks je?

Koska hyytävässä kylmyydessä selviäminen kuitenkin edellyttää joko paksumpaa takkia, pitkiä kalsareita tai lämmintä ruokaa iltasalaattien sijasta, käytämme niitä vaihtelevasti. Tämän järkeilyn perusteella iltaruoaksi aiottu ja kuivuneesta leivästä taiottu panzanella sai luvan muuttua ratatouillempaan suuntaan panzatouilleksi. Suomeksi sanottuna kyse on paistetuista (touiller 'paistaa') kasviksista ja leivästä kootusta pataruoasta.

Kai tämä on jonkinlaista lohturuokaa hiilihydraattipitoisuutensa takia.

Perinteiseen tapaan tämäkin homma alkaa sipulisilpun paistamisella pannulla. Sekaan voi laittaa myös valkosipulisilppua, jos seuraavana päivänä ei ole opetusta tai muita tilaisuuksia, joissa täytyy hengittää. Kun sipulit ovat kuullottuneet, lisätään paloiteltua paprikaa ja kesäkurpitsaa. Jos on munakoison ystävä, voi laittaa myös sitä; minä en. Sekoitellaan vihanneksia tovi. Sitten on kuutioitujen tomaattien vuoro päästä paistumaan.

Vihannesten ruskistuttua ja pehmennyttyä hieman pataan kannattaa lisätä ripaus ruskeaa sokeria ja tilkka sitruunamehua (tai vaikka jotain hyvää etikkaa) sekä rouhaista joukkoon mustapippuria. Yrttien kanssa ei voi koskaan liioitella, joten sekaan ripoteltakoon oreganoa, basilikaa ja timjamia. Jos vihannekset näyttävät liian jämäköiltä, voi olla syytä lisätä vähän vettä (tai mikä ettei jotain lientä tai valkoviiniä).

Kun ratatouillempi osasto miellyttää maultaan ja koostumukseltaan, sekoitetaan joukkoon kalamataoliiveja (leikkaan ne aina vinottain puoliksi, jotta saan tuplasti oliiveja, hahaa!), paloiteltua fetasalaattijuustoa ja kuivia, paahdettuja leipäkuutioita*. Jos leipäkuutioita ei ole valmiina, voi aloittaa paisto-operaation paahtamalla kuivunutta jämäleipää pannulla ja siirtymällä vasta sitten sipuleihin.

Panzatouille on minusta parasta silloin, kun vihanneksissa riittää pureksittavaa ja leipä on murenevan rapeaa, mutta juusto on juuri sulamaisillaan. Päälle vielä tuoretta basilikaa, ja kesän jatkot voivat alkaa!

Basilika siirtyi syyskauteen ja muutti vanhaan teekuppiin.

* Kuivia, paahdettuja ja maustettuja leipäkuutioita alkaa löytyä ainakin minun kaapeistani melkein jatkuvasti. Päätin, etten enää heitä leipää pois, vaan hyödynnän sen hyvissä ajoin ennen kuin se homehtuu. Pilkon tai revin kuivahtaneet leivät, suihkin niihin oliiviöljyä, maustan valkosipulilla ja yrteillä ja paahdan ne uunissa. Tällaiset tee-se-itse-krutongit maistuvat etenkin keittojen ja salaattien höysteenä.

Onnistuneet maissitortillat

Tekisikö mieli tortilloja, mutta kaupan valmiit, mauttomat lätyt eivät innosta? Yleensä ei myöskään nappaa se, että jos ostaa paketillisen (~ 8 kpl) tortilloja, niitä joutuu syömään k a u a n (jos siis yksin syö).

Tähän "ongelmaan" löytyi ratkaisu jonkin kaupan hyllyltä: iloisen keltainen pussi maissijauhoja. Tämä kokkihan ryhtyy tekemään tortillatkin itse! Ja niin tapahtui.

Ei enää jämätortilloja vaan vastapaistettuja maissiletukkeita juuri tarvittava määrä!

Paras aika ruveta harjoittelemaan tortillain tekoa oli tietenkin tässä eräänä iltana, kun olin kotiin päästyäni nälkäkuoleman partaalla. Olin vieläpä ensin ruvennut laittamaan broilerisalaattia, johon olin säästellyt aineksia – selvästi ihan liian kauan. Ruukkusalaatti oli nimittäin lähes täysin nuupahtanut, ja muutkin salaattiin tarkoittamani kasvikset olivat pitkälti tulleet käytetyksi toisiin ruokiin. Kävi ns. hiiret kissalla räätälinä, kun broilerisalaatin sijasta ajattelin laittaa jotakin lämmittävää ruokaa viileässä ilmassa hillumisen vaikutusten kompensoimiseksi. Hetken aikaa olin tekevinäni broileripaellaa, mutta kun ei ollut riisiäkään, oli taas vaihdettava suuntaa. Sitten muistin maissijauhot, ja ajatus tortilloista tuntui fiksulta ajatukselta.

Onneksi en käynyt googlettelemaan omatekoisten maissitortillojen ohjetta. Olisin nimittäin saattanut jättää ne tekemättä, koska melkein kaikissa (jälkikäteen) löytämissäni ohjeissa kauhisteltiin, kuinka Suomesta saatavat maissijauhot ovat kelvottomia ja kuinka niistä ei saa aikaan muuta kuin huonoa rötöä. Esimerkiksi Kokkeillaan-blogissa kerrottiin hermojen menneen ja tortillojen "hajonneen atomeiksi".

Tämä ei ole maksettu mainos, mutta jos
Risenta haluaa sponsoroida minua
esim. lähettämällä säkillisen maissijauhoja,
otan ne kiitollisena vastaan :)

No, nälkäisenä ja kiireessä kun tein, kävi moukan tuuri ja sain aikaan erinomaisen hyviä ja onnistuneita tortilloja. Luotin alkukantaisiin (karjalais-)vaistoihini: tortillataikina tuskin eroaa paljon piirakoihin tulevasta ruistaikinasta. Siispä kippasin kulhoon maissijauhoja, vähän vehnäjauhoja leipomisen helpottamiseksi sekä suolaa. Sekoitettuani ne yhteen ammensin kämmenellä joukkoon kylmää vettä sen verran, että sain muotoiltua yhtenäisen taikinapallon. Koska se tuntui kädessä kuivahkolta muovailuvahalta, tökkäsin sormella taikinapalloon reiän ja kaadoin siihen lirauksen öljyä. Vaivattuani öljyn taikinaan se muistutti koostumukseltaan jo Cernit-massaa tai muuta yhtä helposti muotoiltavaa töhkää.

Taikinapallo näyttää tosi pieneltä ja yksinäiseltä tuossa kulhossa :,I

Jos olisin lukenut tortillaohjeita ennakkoon, olisin tiennyt, että taikina kehotetaan usein laittamaan esimerkiksi jääkaappiin lepäämään. Minähän en mitään lepovaiheita taikinalle antanut, vaan aloin suoraan pulikoida sitä. Minitaikinastani sai kolme pientä, juuri pannun pohjan täyttävää letuketta. Pulikoin taikinan vaivattomasti ilman minkäänlaisia lisäjauhoja (!) leivinpaperin päällä, josta se olisi ollut helppo irrottaa, jos se olisi tarttunut kiinni. Eipä kyllä tarttunut. Pieniä repeämiä sattui, mutta pulikkataiturina sain paikattua letukkeet entistä ehommiksi.

Leivinpaperin käytön tarkoituksena oli myös se, että jos olisin kaulinut tortillat liian ohuiksi, olisin saanut siirrettyä ne pulikan ja paperin avulla suoraan pannulle. Tähänkään varokeinoon ei tällä kertaa tarvinnut turvautua. Reunat tietysti repeilivät ja jäivät epätasaisiksi, mutta minusta ne olivat vain viehättävät. (Jos reunoista haluaisi tasaiset, ne voisi ajella lautasen reunalla tai leikata.) Pulikointivaiheesta en valitettavasti viitsinyt pysähtyä ottamaan kuvaa, koska halusin saada ruoan valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

Samaan aikaan paistoin pannulla maustamatonta broileria, jonka maustoin valkosipulilla, pippurisekoituksella, chilillä ja suolalla. Kaadoin pannullekin vähän vettä, jotta broileri sai hetken aikaa hautua, ja lisäsin vielä reilusti sitruunamehua. (Jos olisin broilerinmyyjä, kauppaisin lintua ehdottomasti chili-sitruunamarinadissa.) Kun broileri oli kypsää, käytin pannua tortillojen paistamiseen ilman että viitsin edes pestä sitä välillä. Eipä tuo haitannutkaan, että ensimmäinen tortilla sai chilisen lisäaromin! :)

Kolme tortillaa paistuivat hetkessä. Ensimmäisen letukkeen ensimmäinen paistopinta näytti erilaiselta kuin muitten, koska se sai kerätä pannulta aromit talteen; muut paistuivat kuivalla pannulla.

Näitä olisi pystynyt rullaamaankin...

... ellei olisi taas innostunut mättämään niin paljon täytteitä, että tortilla piti syödä ennemmin tacomaisena taitoksena.

Tortillat saivat täytteekseen herkullista chili-sitruunabroileria, syöntikelpoiset kohdat salaatista, kurkkua, paprikaa, kesäsipulia, fetasalaattijuustoa ja maustamatonta jugurttia. Ei varmastikaan kovin meksikolaista, mutta todella maittavaa ja nopeaa.

Kohtuullisella täytemäärällä näinkin pienen tortillan saa rullalle.

Seuraavalla tortillayrityskerralla tuli vähintään yhtä hyviä letukkeita. Sillä kertaa maltoin mitata aineksetkin. Kolmeen pikkutortillaan riittävään taikinaan tuli suunnilleen

• 1 dl maissijauhoja
• 1/2 dl vehnäjauhoja
• suolaa
• 3/4 dl kylmää vettä
• 1–2 tl öljyä.

Tarkkoja ainesmääriä enemmän kehottaisin luottamaan omaan silmään ja käteen. Yleensä taikinoista tietää jotenkin mystisesti, mitä niihin pitää lisätä ja milloin ne ovat valmiita.

Pakastinta tyhjemmäksi: broileriherkku

Kertyykö teilläkin pakastimeen kaikenlaisia ruoanjämiä ja raaka-aineita, jotka pakastettuina menettävät parhaan terävyytensä? Minulla niitä syntyy liiankin kanssa, koska en oikein vieläkään osaa laittaa ruokaa vain yhdelle hengelle (enkä toisaalta halua heittää ruokaa pois).

Erinäisistä syistä oli tyhjennettävä pakastinta kaiken maailman jämistä nopeaan tahtiin. Sain kursittua kasaan tällaisen yhdistelmän, joka paljastuikin maittavaksi herkuksi.

Broileriherkku on koottu pakastimen antimista.

Padan pääosassa ovat broilerinfileestä leikkelemäni suikaleet. (Niitä kertyy, kun ostan paketillisen hyviä fileepihvejä, paistan yhden tai kaksi ja pakastan loput eri tavoin leikeltyinä.) Paistetun broilerin maustoin todennäköisesti valkosipulilla, kurkumalla ja mustapippurilla, minkä jälkeen lisäsin pannuun kuullottumaan silputtua kesäsipulia (niin ikään pakastimesta). Seuraavaksi kaadoin pannulle tilkan vettä ja sulattelin siihen pakastimesta löytyneitä sinihomejuustomuruja sekä kermakuutioita (kyllä, pakastan joskus jopa kermaa, jos sitä jää). Koska kastike tuntui kaipaavan vielä jotain pehmeää makua, pilkoin siihen säilykepersikoita. (Ylimääräiset persikat maltoin sentään olla pakastamatta.)

Broilerikastikkeen kaveriksi löytyi vaihteeksi jääkaapin perukoilta vanhaa riisiä. Riisiä oli sen verran vähän, että keitin pakastevihanneksia (herne-maissi-porkkanaa) ja kuivattuja paprikapalasia ja sekoitin riisin niitten joukkoon kuumentumaan. Paprikasta tuli riisiin hauska väri ja miellyttävä maku.

Annoksen koristeeksi löytyi vieläpä pakastettua persiljaa, joka ei tietenkään vastaa tuoretta mutta oli silti mukava lisä. Pakastetuista aineksista valmistettua ruokaa saattaa joutua maustamaan vähän rankemmalla kädellä, koska ainakin minusta jotkut maut tuntuvat laimentuvan sulatuksessa. Toiseksi sulatus muuttaa ruoan rakennetta, jolloin se saattaa näyttää aika ankealta (kuten tuo persilja kuvassa). Joka tapauksessa tästä jämien uusiokäytöstä olisivat varmasti kotitalousopettajatkin ylpeitä!

Sunnuntaiaamiainen

Blogiin sopivia kuvia on kertynyt vaikka millä mitalla, mutta ruokajuttuja en ole kaikista ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt kirjoittaa. Täytyypä ottaa nyt lähiaikoina tavoitteeksi kirjoittaa vaikka lyhyestikin ja julkaista enemmän juttuja. Lintu jäähtyy kerää päivittäin niin paljon lukijoita, että olisi hauska tarjota enemmän järkevää luettavaa!

Kas tässä muistoksi kuva eräästä herkullisesta sunnuntaiaamiaisesta. Tarjolla oli havartijuustolla, broilerileikkeleellä, salaatilla, kurkulla ja paprikalla täytettyjä croissantteja, mansikoilla ja sitruunamehulla höystettyä maustamatonta jugurttia sekä maitokahvia, johon maito oli jopa jaksettu vaahdottaa. Nam!

En tiedä, miksi tällaista kahvia tulisi kutsua. Espresso macchiato se ei ole, koska kahvi ei ollut espressoa vaan muuten vain vahvaa, hyvää kahvia.

Maidon vaahdottamiseen sain hyvän opastuksen herkkusuuystävältäni H.:lta. Olemme käyttäneet laktoositonta luomukevytmaitojuomaa. Sitä kuumennetaan kattilassa ja vatkataan vispilällä. Vaahtoa syntyy aika nopeasti. Omaan kuppiini tuli puolet kahvia ja puolet lämmitettyä maitoa ja vispilällä sekaan sörkittyä maitovaahtoa. (Kahviin kannattaa sekoittaa mahdolliset makeutusaineet ennen maidon ja vaahdon lisäämistä.)

Pääsiäisen sanoja ja pastaa

Oman ruokablogin kirjoittaminen kärsii siitä, että tutkii muita ruokablogeja. Selvitän maisterintutkielmassani ruokablogien tekstilajeja ja kerrontaa, ja mitä enemmän niitä pähkäilen, sitä vaikeammaksi käy osallistumiseni tähän diskurssiyhteisöön. Mistä ja miten kirjoitan? Mihin tapoihin, tyyleihin ja muihin konventioihin haluan osallistua? Miksi kirjoitan ruoasta?

Vaikuttaa siltä, että yksilöllistyneessä kulttuurissamme kirjoitetaan ruoasta, jotta omia "nautinnollisuushetkiä" voisi jakaa muitten kanssa (vrt. Itkonen 2012: 153). Jos pöydässä ei ole muita syöjiä, ruokailuelämyksen voi koettaa jakaa blogissa. Mutta vaikka bloggaajan laittama ruoka olisi kuinka hyvää, aistinautintoa on vaikea välittää sanojen avulla – eikä kokemuksen siirto välttämättä onnistu kuviakaan esittelemällä.

Silti me yritämme.

Ankka ja kissa hinkuvat osingoille pääsiäisen vihreästä pastasta.

Ruokablogigenreen näyttäisi jossain määrin kuuluvan tekemisten perustelu. Kirjoittajat saattavat kertoa valinnoistaan ja ratkaisuistaan prosesseina: esimerkiksi tein näin, koska X, ja siitä seurasi, että päätin Y:n, ja tapahtui Z.

Varioikaamme.

Kiirastorstaina piti tehdä rivakasti ruokaa, koska olin jättänyt aamiaisen syömättä ja aikonut mennä lounaalle yliopistolle. Minkään ravintolan ruokalista ei kuitenkaan houkuttanut, joten päätin tekaista jotain pikaista kotona. Panin vettä kiehumaan, silppusin sipulia ja valkosipulia paistumaan ja aloin miettiä, mitä tekisin. Veden keittäminen ja sipulien paistaminen ovat sellaisia perusasioita, että niistä voi jatkaa mihin suuntaan vain.

Koska luen paljon ruokalehtiä, kauppojen reseptilehdykäisiä ja blogeja, mieleeni jää usein kiinnostavien ruokien ideoita. Muistin nähneeni jossain ohjeen pinaatti-fetapastasta, ja löysinkin sen uusimmasta Yhteishyvän ruokalehdestä. Reseptin sivulla opastettiin vihreitten kasvisten sisältävän paljon rautaa ja "muita terveyttä edistäviä aineita". Koska vihreät kasvikset myös auttavat ehkäisemään syöpää ja parantavat luuston kuntoa, saatoin onnitella itseäni terveellisestä lounasideasta. Päätin jalostaa reseptiä.

Keitin vedessä täysjyväpastaa (epämääräisen mallisia lasagnettelaattoja), koska uskon tulevani kylläisemmäksi täysjyvätekeleistä kuin valkoisesta vehnästä. Lisäsin sipuleitten sekaan kuullottumaan kuutioitua punaista paprikaa ihan siitä ilosta, että pystyn nykyään taas syömään sitä. Oi tätä potentiaalista C-vitamiinin saantimahdollisuutta! Seuraavaksi pannulle päätyi pakastepinaattia ja vihreitä papuja, jotka olin viimeksi valikoinut kaupasta, kun pakastealtaan äärellä jäin erään tutun komistuksen juttusille ja mahdollisesti halusin ostosteni vaikuttavan vihreämmiltä.

Annoin vihannessörsselin paistua ja maustoin sen pidättyväisesti vain pippurisekoituksella. Lopuksi sotkin sekaan jääkaapissa passivoituneen kermatilkan, vihreitä oliiviviipaleita ehtymättömästä purkista ja fetasalaattijuustokuutioita, jotka mokomat sulivat kuumaan kastikkeeseen melkein kokonaan. Sekoitin kastikkeen pastaan ja lisäsin lautaselle juustokuutioita, jotta niitten olemassaolon voisi helpommin hahmottaa.

Niin kiire ei koskaan ole, ettei herkullisesta ruoasta ehtisi ottaa kuvaa. Annos tuntui kaipaavan pientä koristelua, joten korkkasin kevään ensimmäisen basilikani ja hyödynsin pieneläinten viehättävyyttä. Jälkimmäisiä en kuitenkaan syönyt, koska ne ovat kumia ja puuta. Jos joku miettii, mikä on aiemmassa kuvassa oikealla näkyvä vihreä mötikkä, kerrottakoon, että se on silitysrautani, joka oli jäähtymässä kukkajakun silittämisen jäljiltä.

Kukkia siellä, kukkia täällä, ja kernaasti myös kukkia päällä.

Ruokalukemista:

Itkonen, Matti 2012: Kulttuurimatkalla maailmassa – filosofinen tutkielma ajasta, olemisesta ja suomalaisuudesta. – Matti Itkonen & V. A. Heikkinen (toim.), Mielin kielin kaupungissa. Esseitä ruoka- ja matkailukulttuurista s. 137–193. Vantaa: HAAGA-HELIA ammattikorkeakoulu

Sangen sattumanvarainen salaatti

Kuten muun muassa ystäväni E tapaa sanoa, meillä jokaisella on omat pienet omituisuutemme. Monet minun pikku omituisuuksistani liittyvät ruokaan, ja niitä ihmetellään jatkuvasti. En yhtään ihmettele, minkä takia pyhissä kirjoituksissa ja myös profaanimmassa perimätiedossa on niin paljon ruokaan ja syömiseen liittyviä käskyjä, kieltoja ja ohjeita. Onhan kerta kaikkiaan häiritsevää, jos joku yhteisön jäsen syö eri tavalla kuin toiset!

Paljastanpa seuraavaksi muutamia omituisimpia (ts. minusta normaaleja, mutta lähipiirini mielestä paheksuttavia) herkkujani. Tai enpä paljastakaan tällä kertaa kuin kahvit.

Kahvien kolmen kärki:

1) aiemmin keitetty, ruokosokerilla ja maidolla höystetty kahvi, joka on ollut jääkaapissa jäähtymässä vähintään vuorokauden (tätä juon melkein päivittäin)

2) kuuma maitokahvi, johon on sekoitettu turkinpippurimakeisia

3) hunajalla makeutettu kuuma maitokahvi, jossa on rusinoita ja/tai kardemummaa ja/tai kanelia.

Suosittelen kokeilemaan, ennen kuin tuomitsee nämä täysin. Turkinpippurikahvista tuli ennen joulua pienoinen hitti, ja sitä voisin tarjoilla Ravintolapäivänäkin, jahka taas pistän ravintolan pystyyn.

Tämänkertainen epistola siirtyy johdannosta varsinaiseen asiaan eli sattumanvaraiseen salaattiin, jonka kyhäsin iltaruoaksi. Makukokemuksen perusteella voisin väittää, että salaatissa kulminoituu jonkinlainen omalaatuisuus. Tämäkin resepti on varmasti jo keksitty, mutta kerronpa silti.

Hyvin rändom. Salaatissa mm. broileria, sinappijugurttia ja vattuja.

Salaatin pohja on ihan perussettiä: vihersalaattia, kurkkua, vihreää paprikaa. Vihreitten ainesten päälle on ripoteltu rapeaa tölkkimaissia ("rapsumaissia"), joka on koostumukseltaan yksi parhaista tietämistäni ruoka-aineista. Vaikka ruoan kanssa "ei pitäisi kuomailla", se on vain niin hyvää!

Ja nyt alkavat omituisuudet. Salaatissa on kohmeisia vadelmia, koska pakastevatut eivät lopu ikinä. Sitten on grillattua broilerin rintaa nyt niin muodikkaasti riivittynä (yritin paloitella siisteiksi paloiksi, mutta broisku mokoma ei suostunut yhteistyöhön). Kaiken kruunaa erikoiskastike, jossa on maustamatonta jugurttia, vähäsen voileipäpikkelssiä, sinappia sekä curryjauhetta. Ja päälle tietysti rouhittua pippurisekoitusta.

Ette usko, kuinka hyvää sinappijugurttikastike on broilerin ja vattujen kanssa. No ette uskokaan. Yhdistelmä ON aika rändom.

Paistettu riisi tai ajan murhamysteeri

Ruokablogi on vaarallinen ajantappaja. Silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun, on aivan liian helppo kaivaa kamera esiin ennen syömistä ja syömisen jälkeen haluta heti dokumentoida herkku blogiin. Ja koska ruoasta on kyse, sitä on varmaankin pitänyt laittaa ihan jonkin aikaa. Yllättävää kyllä tiskaaminenkin alkaa kovasti kiinnostaa, kun olisi tähdellisempää tekemistä.

Paistettua riisiä.

Oikeastaan asiat vain johtivat toisiin. Ehkä ei pitäisi olla liian ankara itselleen. Tarkoituksenani OLI väsätä jotain pikaista lounasta, ja sitä sain. En missään vaiheessa suunnitellut tappavani aikaa, murhaavani sitä tai olevani millään tavalla syyllinen sen kuolemaan. Joka on syytön ajan tappamiseen, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tapahtumaketju alkoi pohjaanpalaneesta kattilasta, joka irvisteli tiskialtaassa. Olin edellispäivänä lämmittänyt siinä tomaattipohjaista kastiketta, joka löytyi pakastimesta. Tietysti jätin kattilan vahtimatta ja kannen tiukasti kiinni, joten eikö kastike heti kärähtänyt kattilaan. Tänään tämä tiskialtaassa likoamassa ollut kattila alkoi ärsyttää, koska aina kun laskin hanasta vettä, se roiskui kattilan kautta kaikkialle. Eli oikeastaan kaikki alkoikin siitä, että olisin pessyt silmälasini (jotta olisin paremmin nähnyt työskennellä tietokoneella), mutta koska muistin kattilan ikävän roiskimisefektin, päätinkin ensin jynssätä kattilan puhtaaksi. Samalla vaivalla ajattelin pestä muutkin tiskipöytää täyttävät astiat, jotta seuraavalla kerralla olisi mukavampaa käydä keittiöpuuhiin, ja koska tiesin tarvitsevani kyseisiä astioita myöhemmin.

Tyhjensin astiakaapista ne värkit, joita on mahdollista säilyttää muualla kuin siellä. (Asun nykyään elämäni pienimmässä keittiössä, jossa on naurettavan vähän säilytystilaa.) Tämä pari minuuttia kestänyt toimi ehti viedä tiskausintoni ja halukkuuteni hukuttaa aika tiskiveteen. Päätinkin nopeuttaa myöhempiä toimintoja paistamalla ennakkoon jauhelihan, jota tiesin tarvittavan illalla. Siten saisin paistinpannun pesuun ja kuivumaan ennen muita astioita. (Pakko, koska astiakaappiin ei mahdu kerralla kuivumaan kuin 1 ½ isoa astiaa.) Jääkylmää laskelmointia ajan pään menoksi, myönnän.

Jääkaappi rupesi huutamaan. Edellispäiväinen riisi, jota ei ole paljon, kannattaisi käyttää nyt! Olisivatko ikivanhat bambunversot vielä syömäkelpoisia? Bambunversot päätyivät esitutkintaan. Ei, ne maistuivat jo lievästi omituisilta. Mäkeen. Sen sijaan riisin päätin toki käyttää. Kasvispuolta saivat edustaa myöhemmäksi varatut paprikat, jotka suikaloin kerralla kokonaan (onpahan valmista), ja Ah Niin Välttämättömät kesäsipulit varsineen.

Paistuva jauheliha sai ylleen pakolliset mausteet valkosipulijauheen, paprikan, mustapippurin ja suolan (Hellun arominvahvenne™), ja suurin osa siitä sai mennä odottelemaan myöhempää käyttöä. Lounaaksi päätyvä osa maustui vielä cayennepippurilla ja inkiväärillä (kunpa olisikin ollut tuoretta saatavilla). Pitkään pahoinpidelty aika sai tässä kohtaa jalat alleen: se pystyi vielä juoksemaan. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Ensin paprikat ja sipulit lensivät pannuun. Sitten riisi heittäytyi joukkoon. Sekoittelin ja annoin paistua. Ennen kuin huomasinkaan, olin ehtinyt tainnuttaa ajan kanssa painivan seoksen balsamietikalla ja tilkalla omenamehua. Jos hapot eivät olisi kirvelleet aikaa riittävästi, itketytin sitä vielä silputuilla sipulinvarsilla, jotka rojautin koko komeuden päälle.

Pesin käteni. En väitä, että olisin syytön ajan tappamiseen, mutta en minä ainakaan viimeistä kuolettavaa iskua antanut. Minulla ei ole todistajia, mutta sanon, että siihen iski salama. Jos ei muun niin kameran.

Linnunpesäsalaatti

Tavoite: saada kuumana kesäpäivänä kolmelle eri-ikäiselle ja eri asioista pitävälle syöjälle sopivaa nopeasti valmistuvaa kylmää ruokaa, jonka ainekset saisi hankittua ei-kovin-hyvin-varustellusta kaupasta ja omalta pihalta.

Tulos: linnunpesäsalaatti.

Lipstikka liehuu tuulessa.

Matalan vadin pohjalle revin jääsalaattia ja silppusin kurkkua (jotka eivät lopulta juuri näkyneet kaiken muun alta). Arvoisa äitini M viskoi päälle liian pieniksi kuutioituja tomaatteja ja kauhean kasan maissia. Rinkuloin punasipulia,, viipaloin oranssia paprikaa ja heittelin pinnalle vihreitä paprikatäytteisiä oliiveja. Päällimmäiseksi pääsi valmiiksi marinoitu feta kahdenvärisine lisäkeoliiveineen. Vadin reunalle asettelin kokonaisia vihreitä papuja. Sillä välin M oli käynyt nyhtämässä pihalta persiljaa ja lipstikkaa. Persiljat pääsivät banaalisti koristamaan vadin reunoja, mutta lipstikan halusin tökätä kokonaisena linnunpesän keskelle.

Salaatin kanssa söimme muistaakseni paistettua broileria ja Siiskosen tomaattileipää, joka on todella hyvää. Ruoka täytti tarkoituksensa ja vatsat.

Linnunpesäsalaattia matalassa vadissa.

Se ainoa mahdollinen paella

Vuoden 2007 kesän maku on ehdottomasti broileripaella. Ylioppilasjuhlieni jatkoja varten piti laittaa jotakin sukulaisille sopivaa ja helposti valmistuvaa iltaruokaa, jonka voisi tehdä ennakkoon (ts. ylioppilas itse keittää riisiä vielä kello kolme juhla-aamuna). Päädyimme paellaan, jonka ainoa liha on ylioppilaan rajoitteitten takia broileri. No, minä sitten keitin kurkumalla maustettua riisiä kymmenen ja viiden litran kattiloilla ja sekoitin paellan 30 litran kotiviinisammiossa. Juhliemme päämäärä onkin aina ollut, ettei ainakaan ruoka lopu kesken.

Miten kävi? Toiselle ruoalle jääneitä sukulaisia ei ollutkaan niin paljon kuin odotimme, ja kun muita juhlaruokia – yllätys, yllätys – riitti illalla käyneille, paellaa ei saatu juhlissa menemään kuin pari ämpärillistä. Myönnän myös, että se oli kuivaa ja aika ankeaa, koska riisiä oli hirveästi ja kasviksia ei niin paljon kuin olisin halunnut. Paellaa syötiin meillä pari viikkoa putkeen, ja kun suurin osa siitä pakastettiin heti, sitä joutui syömään pitkin kesää. Onneksi pääsykokeet alkoivat pian yo-juhlien jälkeen, ja pääsin pakenemaan paellaa Jyväskylään.

Muutama viikko sitten, Jyväskylän Kesän hehkeimpään aikaan, arvoisa siskoni H ja lankomieheni I saapuivat tänne kulttuurimatkalle. Lupasin laittaa matkalaisille jotakin herkkua sunnuntailounaaksi. Ja ähä ähä, teinkin sitä ainoaa mahdollista paellaa!

Se ainoa mahdollinen eli broileripaella, joka on maustettu Pohjanrannan karviaisviinillä.

Pienen keittiöni ja riittämättömien valmistusastioitten takia paellan teko ei varmastikaan ollut kaikkien taiteen sääntöjen mukaista. Näin sen kuitenkin laitoin.

Keitin riisiä suolalla ja kurkumalla maustetussa vedessä. Tarkoitus oli jättää riisi hieman raa'aksi, mutta eikö se mokoma keittynyt ihan kypsäksi. Silputut kesä- ja punasipulit sekä osan oransseista paprikasuikaleista kuullotin pannulla öljytilkassa. Sekoitin joukkoon pakastepapupätkät, reilun sentin pätkiksi leikatut minimaissinkannat ja mustat oliivit. Siirsin kasvikset odottamaan vokkipannuun. Sitten paistoin broilerin, jonka maustoin valkosipulijauheella, mustapippurilla, kurkumalla ja suolalla. Erityisenä maunantajana käytin P. Väyryseltä ostamaani Pohjanrannan tilan erinomaista karviaisviiniä, jota kaadoin broilerin sekaan. Liha sai hautua hetken viinissä ja vedessä.

Arvoisat vieraani ottivat pienet torkut ennen ruokaa. Heidän heräämistään odotellessani ehdin rauhassa sekoittaa lihan, kasvikset ja riisin ja hauduttaa niitä vielä hetken viinitilkassa vokkipannussa. Kerrankin oli myös aikaa koristella ruoka. Sitä varten olin säästänyt minimaissien latvat, oranssia paprikaa, miniluumutomaatteja ja joitakin oliiveja sekä basilikaa. Kun matkalaiset heräsivät, heitä odotti aurinkoisen näköinen ja herkullinen lounas.