Kesäruokahitti: tietokonekuivattu maissi

Aurinkokuivatut tomaatit alkavat olla jo aika passé. Uusi ruokahitti tulee olemaan Lintu jäähtyy -blogin kehittämä tietokonekuivattu maissi. Kuten tiedämme, tietokoneen puhkumassa ilmassa voi kuivattaa muun muassa lakatut kynnet tai lakatun ukulelen kannen, mutta tätä poistoilmaa voi hyödyntää muuhunkin.

Tämä ei ole irronnut hammas vaan tietokonekuivattu maissinjyvä.

Tietokonekuivatun maissin valmistus on ruokahävikkiä vähentävää ja muutenkin ympäristöystävällistä, koska se syntyy ikään kuin sivutuotteena. Maissit valmistuvat ainakin täällä Lintu jäähtyy -blogissa siten, että olemme maissipitoista ruokaa syödessämme pudottaneet maisseja kannettavan tietokoneen alustan alle. Tietokoneen muovinen alusta on vino ja tekee 90 asteen kulman, joten sen alle mahtuu kerralla vaikka purkillinen maisseja.

Kuumentuva alusta ja tietokoneen pohjasta hohkaava lämpö kuivattavat maissit kätevästi ja ilmeisen nopeasti. Valmista saattaa tulla jo viikossa. Tuotannon kehitys on vielä kesken, joten emme osaa vielä arvioida, kuinka nopeasti maissinjyvät kuivuvat tietokoneen alla. Myös sää ja sisäilman kosteus voivat vaikuttaa kuivumisaikaan.

Valitettavasti popcornin valmistaminen tietokoneen kuumuudessa ei toistaiseksi ole onnistunut, vaikka kokeilumaissimme olikin ollut tietokoneen alla useita viikkoja.

Epäortodoksinen panzanella

Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!

Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.

Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.

Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.

Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!

Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.

Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.

Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.

Nunnasalaatti

Olen kerran pitänyt Ravintolapäivä-ravintolaa. Tämä tapahtui elokuussa 2011, historian toisena Ravintolapäivänä, ennen kuin tapahtumasta tuli makuuni liian mainstream. Olen maininnut ravintolastani ehkä muutamassa kirjoituksessa, mutta en taida vieläkään olla kypsä raportoimaan siitä sen enempää. Voitte kuitenkin olla varmoja, että pääsette/joudutte joskus lukemaan valtakunnallistakin huomiota saaneesta Kortepohjan noutoannoskioskista.

Ravintolapäiväravintolani merkittävimpiin oivalluksiin lukeutuu kehittelemäni nunnasalaatti. Senkin idea on syntynyt samasta kuin moni muu hyvä juttu: kaiken maailman tähteistä. (Lienee tarpeetonta huomauttaakaan, että Ravintolapäivänä en tietenkään käyttänyt tähteitä.)

Nunnasalaatti on syntisen mehevää.

Kuvassa näkyvän nunnasalaatin prototyypin pohjana on perinteinen (mauton?) kasa jäävuorisalaattia ja kurkkua, koska niitä oli silloin jääkaapissa. (Käyttäkää, ihmiset, maistuvampia aineita!) Oleellisempaa on se, mitä salaatin päälle ladotaan. Salaatin nunnuus syntyy Luostari-juustosta. Kirpeäntäyteläinen maku pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa, kun juusto leikataan 3–4 millimetriä paksuiksi ohuiksi laatoiksi. Juustokimpaleen muodon vuoksi paloista tuli jotenkin kirkollisen oloisia puolisuunnikkaita. Mistä lie moinen assosiaatio.

Juuston makua korostamaan laitoin suolapähkinöitä ja suikaloituja kuivattuja aprikooseja. Prototyyppiin päätyivät oliivipurkin jämät, mutta paras (ja ravintolaani päätynyt) yhdistelmä syntyi, kun keksin käyttää salaatissa kohmeisia puolukoita. Taivaallista! Täyteläisen rasvaisen juuston, kirpeänhappamien puolukoitten, suolaisten ja rapeitten pähkinöitten sekä makeitten ja sitkeäntahmaisten aprikoosien yhdistelmä on kokeilemisen arvoinen.

Tätä salaattia ei kannata pilata maallisilla kastikkeilla. Ripottelin pinnalle vain hyvää oliiviöljyä ja rouhittua pippurisekoitusta.

Pääsiäisen sanoja ja pastaa

Oman ruokablogin kirjoittaminen kärsii siitä, että tutkii muita ruokablogeja. Selvitän maisterintutkielmassani ruokablogien tekstilajeja ja kerrontaa, ja mitä enemmän niitä pähkäilen, sitä vaikeammaksi käy osallistumiseni tähän diskurssiyhteisöön. Mistä ja miten kirjoitan? Mihin tapoihin, tyyleihin ja muihin konventioihin haluan osallistua? Miksi kirjoitan ruoasta?

Vaikuttaa siltä, että yksilöllistyneessä kulttuurissamme kirjoitetaan ruoasta, jotta omia "nautinnollisuushetkiä" voisi jakaa muitten kanssa (vrt. Itkonen 2012: 153). Jos pöydässä ei ole muita syöjiä, ruokailuelämyksen voi koettaa jakaa blogissa. Mutta vaikka bloggaajan laittama ruoka olisi kuinka hyvää, aistinautintoa on vaikea välittää sanojen avulla – eikä kokemuksen siirto välttämättä onnistu kuviakaan esittelemällä.

Silti me yritämme.

Ankka ja kissa hinkuvat osingoille pääsiäisen vihreästä pastasta.

Ruokablogigenreen näyttäisi jossain määrin kuuluvan tekemisten perustelu. Kirjoittajat saattavat kertoa valinnoistaan ja ratkaisuistaan prosesseina: esimerkiksi tein näin, koska X, ja siitä seurasi, että päätin Y:n, ja tapahtui Z.

Varioikaamme.

Kiirastorstaina piti tehdä rivakasti ruokaa, koska olin jättänyt aamiaisen syömättä ja aikonut mennä lounaalle yliopistolle. Minkään ravintolan ruokalista ei kuitenkaan houkuttanut, joten päätin tekaista jotain pikaista kotona. Panin vettä kiehumaan, silppusin sipulia ja valkosipulia paistumaan ja aloin miettiä, mitä tekisin. Veden keittäminen ja sipulien paistaminen ovat sellaisia perusasioita, että niistä voi jatkaa mihin suuntaan vain.

Koska luen paljon ruokalehtiä, kauppojen reseptilehdykäisiä ja blogeja, mieleeni jää usein kiinnostavien ruokien ideoita. Muistin nähneeni jossain ohjeen pinaatti-fetapastasta, ja löysinkin sen uusimmasta Yhteishyvän ruokalehdestä. Reseptin sivulla opastettiin vihreitten kasvisten sisältävän paljon rautaa ja "muita terveyttä edistäviä aineita". Koska vihreät kasvikset myös auttavat ehkäisemään syöpää ja parantavat luuston kuntoa, saatoin onnitella itseäni terveellisestä lounasideasta. Päätin jalostaa reseptiä.

Keitin vedessä täysjyväpastaa (epämääräisen mallisia lasagnettelaattoja), koska uskon tulevani kylläisemmäksi täysjyvätekeleistä kuin valkoisesta vehnästä. Lisäsin sipuleitten sekaan kuullottumaan kuutioitua punaista paprikaa ihan siitä ilosta, että pystyn nykyään taas syömään sitä. Oi tätä potentiaalista C-vitamiinin saantimahdollisuutta! Seuraavaksi pannulle päätyi pakastepinaattia ja vihreitä papuja, jotka olin viimeksi valikoinut kaupasta, kun pakastealtaan äärellä jäin erään tutun komistuksen juttusille ja mahdollisesti halusin ostosteni vaikuttavan vihreämmiltä.

Annoin vihannessörsselin paistua ja maustoin sen pidättyväisesti vain pippurisekoituksella. Lopuksi sotkin sekaan jääkaapissa passivoituneen kermatilkan, vihreitä oliiviviipaleita ehtymättömästä purkista ja fetasalaattijuustokuutioita, jotka mokomat sulivat kuumaan kastikkeeseen melkein kokonaan. Sekoitin kastikkeen pastaan ja lisäsin lautaselle juustokuutioita, jotta niitten olemassaolon voisi helpommin hahmottaa.

Niin kiire ei koskaan ole, ettei herkullisesta ruoasta ehtisi ottaa kuvaa. Annos tuntui kaipaavan pientä koristelua, joten korkkasin kevään ensimmäisen basilikani ja hyödynsin pieneläinten viehättävyyttä. Jälkimmäisiä en kuitenkaan syönyt, koska ne ovat kumia ja puuta. Jos joku miettii, mikä on aiemmassa kuvassa oikealla näkyvä vihreä mötikkä, kerrottakoon, että se on silitysrautani, joka oli jäähtymässä kukkajakun silittämisen jäljiltä.

Kukkia siellä, kukkia täällä, ja kernaasti myös kukkia päällä.

Ruokalukemista:

Itkonen, Matti 2012: Kulttuurimatkalla maailmassa – filosofinen tutkielma ajasta, olemisesta ja suomalaisuudesta. – Matti Itkonen & V. A. Heikkinen (toim.), Mielin kielin kaupungissa. Esseitä ruoka- ja matkailukulttuurista s. 137–193. Vantaa: HAAGA-HELIA ammattikorkeakoulu

Sangen sattumanvarainen salaatti

Kuten muun muassa ystäväni E tapaa sanoa, meillä jokaisella on omat pienet omituisuutemme. Monet minun pikku omituisuuksistani liittyvät ruokaan, ja niitä ihmetellään jatkuvasti. En yhtään ihmettele, minkä takia pyhissä kirjoituksissa ja myös profaanimmassa perimätiedossa on niin paljon ruokaan ja syömiseen liittyviä käskyjä, kieltoja ja ohjeita. Onhan kerta kaikkiaan häiritsevää, jos joku yhteisön jäsen syö eri tavalla kuin toiset!

Paljastanpa seuraavaksi muutamia omituisimpia (ts. minusta normaaleja, mutta lähipiirini mielestä paheksuttavia) herkkujani. Tai enpä paljastakaan tällä kertaa kuin kahvit.

Kahvien kolmen kärki:

1) aiemmin keitetty, ruokosokerilla ja maidolla höystetty kahvi, joka on ollut jääkaapissa jäähtymässä vähintään vuorokauden (tätä juon melkein päivittäin)

2) kuuma maitokahvi, johon on sekoitettu turkinpippurimakeisia

3) hunajalla makeutettu kuuma maitokahvi, jossa on rusinoita ja/tai kardemummaa ja/tai kanelia.

Suosittelen kokeilemaan, ennen kuin tuomitsee nämä täysin. Turkinpippurikahvista tuli ennen joulua pienoinen hitti, ja sitä voisin tarjoilla Ravintolapäivänäkin, jahka taas pistän ravintolan pystyyn.

Tämänkertainen epistola siirtyy johdannosta varsinaiseen asiaan eli sattumanvaraiseen salaattiin, jonka kyhäsin iltaruoaksi. Makukokemuksen perusteella voisin väittää, että salaatissa kulminoituu jonkinlainen omalaatuisuus. Tämäkin resepti on varmasti jo keksitty, mutta kerronpa silti.

Hyvin rändom. Salaatissa mm. broileria, sinappijugurttia ja vattuja.

Salaatin pohja on ihan perussettiä: vihersalaattia, kurkkua, vihreää paprikaa. Vihreitten ainesten päälle on ripoteltu rapeaa tölkkimaissia ("rapsumaissia"), joka on koostumukseltaan yksi parhaista tietämistäni ruoka-aineista. Vaikka ruoan kanssa "ei pitäisi kuomailla", se on vain niin hyvää!

Ja nyt alkavat omituisuudet. Salaatissa on kohmeisia vadelmia, koska pakastevatut eivät lopu ikinä. Sitten on grillattua broilerin rintaa nyt niin muodikkaasti riivittynä (yritin paloitella siisteiksi paloiksi, mutta broisku mokoma ei suostunut yhteistyöhön). Kaiken kruunaa erikoiskastike, jossa on maustamatonta jugurttia, vähäsen voileipäpikkelssiä, sinappia sekä curryjauhetta. Ja päälle tietysti rouhittua pippurisekoitusta.

Ette usko, kuinka hyvää sinappijugurttikastike on broilerin ja vattujen kanssa. No ette uskokaan. Yhdistelmä ON aika rändom.

Paistettu riisi tai ajan murhamysteeri

Ruokablogi on vaarallinen ajantappaja. Silloin, kun pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun, on aivan liian helppo kaivaa kamera esiin ennen syömistä ja syömisen jälkeen haluta heti dokumentoida herkku blogiin. Ja koska ruoasta on kyse, sitä on varmaankin pitänyt laittaa ihan jonkin aikaa. Yllättävää kyllä tiskaaminenkin alkaa kovasti kiinnostaa, kun olisi tähdellisempää tekemistä.

Paistettua riisiä.

Oikeastaan asiat vain johtivat toisiin. Ehkä ei pitäisi olla liian ankara itselleen. Tarkoituksenani OLI väsätä jotain pikaista lounasta, ja sitä sain. En missään vaiheessa suunnitellut tappavani aikaa, murhaavani sitä tai olevani millään tavalla syyllinen sen kuolemaan. Joka on syytön ajan tappamiseen, heittäköön ensimmäisen kiven.

Tapahtumaketju alkoi pohjaanpalaneesta kattilasta, joka irvisteli tiskialtaassa. Olin edellispäivänä lämmittänyt siinä tomaattipohjaista kastiketta, joka löytyi pakastimesta. Tietysti jätin kattilan vahtimatta ja kannen tiukasti kiinni, joten eikö kastike heti kärähtänyt kattilaan. Tänään tämä tiskialtaassa likoamassa ollut kattila alkoi ärsyttää, koska aina kun laskin hanasta vettä, se roiskui kattilan kautta kaikkialle. Eli oikeastaan kaikki alkoikin siitä, että olisin pessyt silmälasini (jotta olisin paremmin nähnyt työskennellä tietokoneella), mutta koska muistin kattilan ikävän roiskimisefektin, päätinkin ensin jynssätä kattilan puhtaaksi. Samalla vaivalla ajattelin pestä muutkin tiskipöytää täyttävät astiat, jotta seuraavalla kerralla olisi mukavampaa käydä keittiöpuuhiin, ja koska tiesin tarvitsevani kyseisiä astioita myöhemmin.

Tyhjensin astiakaapista ne värkit, joita on mahdollista säilyttää muualla kuin siellä. (Asun nykyään elämäni pienimmässä keittiössä, jossa on naurettavan vähän säilytystilaa.) Tämä pari minuuttia kestänyt toimi ehti viedä tiskausintoni ja halukkuuteni hukuttaa aika tiskiveteen. Päätinkin nopeuttaa myöhempiä toimintoja paistamalla ennakkoon jauhelihan, jota tiesin tarvittavan illalla. Siten saisin paistinpannun pesuun ja kuivumaan ennen muita astioita. (Pakko, koska astiakaappiin ei mahdu kerralla kuivumaan kuin 1 ½ isoa astiaa.) Jääkylmää laskelmointia ajan pään menoksi, myönnän.

Jääkaappi rupesi huutamaan. Edellispäiväinen riisi, jota ei ole paljon, kannattaisi käyttää nyt! Olisivatko ikivanhat bambunversot vielä syömäkelpoisia? Bambunversot päätyivät esitutkintaan. Ei, ne maistuivat jo lievästi omituisilta. Mäkeen. Sen sijaan riisin päätin toki käyttää. Kasvispuolta saivat edustaa myöhemmäksi varatut paprikat, jotka suikaloin kerralla kokonaan (onpahan valmista), ja Ah Niin Välttämättömät kesäsipulit varsineen.

Paistuva jauheliha sai ylleen pakolliset mausteet valkosipulijauheen, paprikan, mustapippurin ja suolan (Hellun arominvahvenne™), ja suurin osa siitä sai mennä odottelemaan myöhempää käyttöä. Lounaaksi päätyvä osa maustui vielä cayennepippurilla ja inkiväärillä (kunpa olisikin ollut tuoretta saatavilla). Pitkään pahoinpidelty aika sai tässä kohtaa jalat alleen: se pystyi vielä juoksemaan. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Ensin paprikat ja sipulit lensivät pannuun. Sitten riisi heittäytyi joukkoon. Sekoittelin ja annoin paistua. Ennen kuin huomasinkaan, olin ehtinyt tainnuttaa ajan kanssa painivan seoksen balsamietikalla ja tilkalla omenamehua. Jos hapot eivät olisi kirvelleet aikaa riittävästi, itketytin sitä vielä silputuilla sipulinvarsilla, jotka rojautin koko komeuden päälle.

Pesin käteni. En väitä, että olisin syytön ajan tappamiseen, mutta en minä ainakaan viimeistä kuolettavaa iskua antanut. Minulla ei ole todistajia, mutta sanon, että siihen iski salama. Jos ei muun niin kameran.

Linnunpesäsalaatti

Tavoite: saada kuumana kesäpäivänä kolmelle eri-ikäiselle ja eri asioista pitävälle syöjälle sopivaa nopeasti valmistuvaa kylmää ruokaa, jonka ainekset saisi hankittua ei-kovin-hyvin-varustellusta kaupasta ja omalta pihalta.

Tulos: linnunpesäsalaatti.

Lipstikka liehuu tuulessa.

Matalan vadin pohjalle revin jääsalaattia ja silppusin kurkkua (jotka eivät lopulta juuri näkyneet kaiken muun alta). Arvoisa äitini M viskoi päälle liian pieniksi kuutioituja tomaatteja ja kauhean kasan maissia. Rinkuloin punasipulia,, viipaloin oranssia paprikaa ja heittelin pinnalle vihreitä paprikatäytteisiä oliiveja. Päällimmäiseksi pääsi valmiiksi marinoitu feta kahdenvärisine lisäkeoliiveineen. Vadin reunalle asettelin kokonaisia vihreitä papuja. Sillä välin M oli käynyt nyhtämässä pihalta persiljaa ja lipstikkaa. Persiljat pääsivät banaalisti koristamaan vadin reunoja, mutta lipstikan halusin tökätä kokonaisena linnunpesän keskelle.

Salaatin kanssa söimme muistaakseni paistettua broileria ja Siiskosen tomaattileipää, joka on todella hyvää. Ruoka täytti tarkoituksensa ja vatsat.

Linnunpesäsalaattia matalassa vadissa.