Kertyykö teilläkin pakastimeen kaikenlaisia ruoanjämiä ja raaka-aineita, jotka pakastettuina menettävät parhaan terävyytensä? Minulla niitä syntyy liiankin kanssa, koska en oikein vieläkään osaa laittaa ruokaa vain yhdelle hengelle (enkä toisaalta halua heittää ruokaa pois).
Erinäisistä syistä oli tyhjennettävä pakastinta kaiken maailman jämistä nopeaan tahtiin. Sain kursittua kasaan tällaisen yhdistelmän, joka paljastuikin maittavaksi herkuksi.
Broileriherkku on koottu pakastimen antimista.
Padan pääosassa ovat broilerinfileestä leikkelemäni suikaleet. (Niitä kertyy, kun ostan paketillisen hyviä fileepihvejä, paistan yhden tai kaksi ja pakastan loput eri tavoin leikeltyinä.) Paistetun broilerin maustoin todennäköisesti valkosipulilla, kurkumalla ja mustapippurilla, minkä jälkeen lisäsin pannuun kuullottumaan silputtua kesäsipulia (niin ikään pakastimesta). Seuraavaksi kaadoin pannulle tilkan vettä ja sulattelin siihen pakastimesta löytyneitä sinihomejuustomuruja sekä kermakuutioita (kyllä, pakastan joskus jopa kermaa, jos sitä jää). Koska kastike tuntui kaipaavan vielä jotain pehmeää makua, pilkoin siihen säilykepersikoita. (Ylimääräiset persikat maltoin sentään olla pakastamatta.)
Broilerikastikkeen kaveriksi löytyi vaihteeksi jääkaapin perukoilta vanhaa riisiä. Riisiä oli sen verran vähän, että keitin pakastevihanneksia (herne-maissi-porkkanaa) ja kuivattuja paprikapalasia ja sekoitin riisin niitten joukkoon kuumentumaan. Paprikasta tuli riisiin hauska väri ja miellyttävä maku.
Annoksen koristeeksi löytyi vieläpä pakastettua persiljaa, joka ei tietenkään vastaa tuoretta mutta oli silti mukava lisä. Pakastetuista aineksista valmistettua ruokaa saattaa joutua maustamaan vähän rankemmalla kädellä, koska ainakin minusta jotkut maut tuntuvat laimentuvan sulatuksessa. Toiseksi sulatus muuttaa ruoan rakennetta, jolloin se saattaa näyttää aika ankealta (kuten tuo persilja kuvassa). Joka tapauksessa tästä jämien uusiokäytöstä olisivat varmasti kotitalousopettajatkin ylpeitä!
Arvoisa äitini M. lähetti minulle kannakselaisia perinneruokia käsittelevän kirjan Apposkaalista mantsikkamöllöön. Sitä on ollut kiinnostavaa lukea, koska olen pähkäillyt, millaisia ruokia Antreasta ja Uudeltakirkolta kotoisin olleet isovanhempani ovat aikoinaan Karjalankannaksella syöneet. Ja pitihän siitä heti päästä kokeilemaankin yhtä ohjetta, kun olin onnistunut saamaan torilta erinomaisia nauriita.
Kirjoittaja Irja Seppänen-Poran nimi jäi vahingossa kuvan ulkopuolelle.
Kiinnostavimmalta naurisruoalta vaikutti pyhäjärveläinen naurispiirakka. En ollut koskaan maistanut saati laittanut sellaista enkä ihan tarkkaan noudattanut oheista ohjetta, mutta kyllä jotain sain toki aikaan.
Kirjan ruokaohjeet on kirjoitettu niin, että niitten voisi olettaa olevan tuttuja lukijalle. Onneksi niitten loppuun on lisätty nykyaikaisemmille ja kannakselaisiin ruokiin vihkiytymättömämmille tarkempia ohjeita ja esimerkiksi sähköuunin paistolämpötiloja.
Koska en valitettavasti omista hakkuukaukaloa, piti hienontaa nauriit veitsellä. Leikkelin kuorituista, raaoista nauriista sentin-parin pituisia kapeita suikaleita, kun en ollut varma, kuinka hienoksi juures pitäisi silputa. Ilmeisesti olisi kannattanut tehdä vielä pienempää jälkeä. Käytin kolme keskimäärin keskikokoista naurista, ja siitä tuli sopivan näköinen määrä haketta. Silpun päälle ripottelin runsaasti suolaa ja jätin vajaaksi tunniksi itkemään.
Imelään ruiskuoreen tuli ohjeen mukaan 1,5 dl vettä, ½ tl suolaa, 3 dl ruisjauhoja ja 1 dl vehnäjauhoja. Ohjeessa määrät olivat itse asiassa kaksinkertaiset, mutta puolitin määrät, kun en halunnut uhrata tähän kokeiluun enempää kuin ne kolme nauristani.
Ei-ihan-kovin-hienonnettu nauris ja huomattavasti hienompi taikina.
Jahka nauriit olivat itkeneet ylimääräiset nesteensä, survoin ne siivilään ja puristelin nesteet talteen kulhoon. Sitten pulikoin taikinasta kymmenen kämmenen kokoista piirakkapohjaa. Ohjeen mukaan täydestä taikinasatsista olisi tullut kuusi piirakkaa (ja minulla siis puolikkaasta annoksesta kolme), mutta halusin tehdä pienempiä kerta-annospiirakoita. Taikina oli sivumennen sanoen niin hyvää, etten tarvinnut kuorien ajeluun yhtään jauhoja koko aikana!
Pulikoidun piirakkapohjan päälle levittelin pari ruokalusikallista naurishaketta ja veistelin päälle vähän voita.
Kyllä, nauriit olisivat saaneet olla paljon hienompaa silppua tai jopa muhennosta. Nämä tikut nimittäin puhkoivat ehkä turhankin ohueksi kaulimani taikinan, ja jämäpaloista piti väsätä tilkkuja reikien peitteeksi.
Täytettä tuli siis vain piirakan toiselle puolikkaalle. Kääntelin tyhjät puolet päälle ja yritin sulkea piirakat mahdollisimman siististi. Kenties liian ohueksi kaulittu taikina kiukutteli eikä asettunut haluamallani tavalla. Lopuksi leikkelin reunoista rumat rödöt pois. Näillä tähteillä sai paikkailtua revenneitä kohtia.
Puolikuun muoto on suosittu piirakkamalli.
Päätin sivellä piirakat naurismehulla jo ennen uuniin panoa. Ajattelin, että saan niihin siten nätimmän paistopinnan ja että paikkaustilkut liimautuisivat siten paremmin paikoilleen. Sitten piirakat pääsivät paistumaan 200 asteeseen, kuten muropiirakan ohjeessa neuvottiin.
Uuniin menossa.
Hoksasin piirakoita parikymmentä minuuttia paistettuani, ettei minulla ole foliota. Muropiirakan ohjeessa nimittäin opastettiin, että kovemmassa lämpötilassa piirakoihin paistetaan kaunis paistopinta, minkä jälkeen ne peitetään foliolla ja haudutetaan kypsiksi matalammassa lämmössä. No, ei auttanut muu kuin laskea lämpötila niinkin alas kuin 75 asteeseen ja jatkaa paistamista ilman foliota. Noin vartin päästä piirakoitten reunat alkoivat näyttää sen verran koppuroilta, etten rohjennut enää jatkaa paistamista vaan nostin piirakat pois uunista. Voitelin ne jäljelle jääneellä naurismehulla (jota olisi kannattanut säästää enemmän tähän jälkivaiheeseen) ja pellille valuneella rasvalla kuorien pehmentämiseksi. Sitten peittelin ne moninkertaisen liinan alle pehmenemään.
Valmiita naurispiiraita, a vot!
Saapa nähdä, pehmenevätkö kuoret yhtään säilytyksessä. Maistoin yhtä piirasta aika pian, ja siinä oli hapankorppumaisen rapea kuori. Nauris oli pehmentynyt juuri sopivasti, mutta siitä olisi varmasti tullut vielä herkullisempaa, jos olisin saanut haudutettua piiraita vähemmässä lämmössä.
Olisiko jollakulla tietoa tai kokemusta, millaisia näistä piiraista pitäisi tulla?
Blogiin sopivia kuvia on kertynyt vaikka millä mitalla, mutta ruokajuttuja en ole kaikista ehtinyt/muistanut/jaksanut/viitsinyt kirjoittaa. Täytyypä ottaa nyt lähiaikoina tavoitteeksi kirjoittaa vaikka lyhyestikin ja julkaista enemmän juttuja. Lintu jäähtyy kerää päivittäin niin paljon lukijoita, että olisi hauska tarjota enemmän järkevää luettavaa!
Kas tässä muistoksi kuva eräästä herkullisesta sunnuntaiaamiaisesta. Tarjolla oli havartijuustolla, broilerileikkeleellä, salaatilla, kurkulla ja paprikalla täytettyjä croissantteja, mansikoilla ja sitruunamehulla höystettyä maustamatonta jugurttia sekä maitokahvia, johon maito oli jopa jaksettu vaahdottaa. Nam!
En tiedä, miksi tällaista kahvia tulisi kutsua. Espresso macchiato se ei ole, koska kahvi ei ollut espressoa vaan muuten vain vahvaa, hyvää kahvia.
Maidon vaahdottamiseen sain hyvän opastuksen herkkusuuystävältäni H.:lta. Olemme käyttäneet laktoositonta luomukevytmaitojuomaa. Sitä kuumennetaan kattilassa ja vatkataan vispilällä. Vaahtoa syntyy aika nopeasti. Omaan kuppiini tuli puolet kahvia ja puolet lämmitettyä maitoa ja vispilällä sekaan sörkittyä maitovaahtoa. (Kahviin kannattaa sekoittaa mahdolliset makeutusaineet ennen maidon ja vaahdon lisäämistä.)
Täydet pisteet palvelutiskeille! Ruokakauppojen palvelutiskit ovat kullanarvoisia vähäruokaisille vanhuksille ja kaltaisilleni ruokailijoille, jotka tarvitsevat yhden annoksen verran lihaa kerran kuussa*. Palvelutiskiltä saa paitsi täsmälleen sopivan määrän haluamaansa ruoka-ainetta myös tarvittavat lisäpalvelut, kuten pihvin litistyksen ja markkinahenkisen hymyn. Ja vaikka "vahingossa" sydämenmuotoiseksi litistetyn rintafileen. ;)
Jääkaapissa oli vielä jäljellä erityistä Scarborough Fair -jugurttiani eli persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla maustettua turkkilaista jugurttia. Brittiläisen kansansävelmän sanojen mukainen makuyhdistelmä toimii oikein hyvin myös maitotuotteissa, varsinkin jos jugurtin höystää myös tilkalla sitruunanmehua. Käytin tämän maittavan sekoituksen jämät broilerileikkeeni päällystämiseen.
Herkullinen broilerileike syntyy siten, että lihatiskillä valmiiksi litistetty (ja melko ideaalisella tasolla sydäntä muistuttava) broilerin rintafilee pyöritellään jauhoissa, suolassa ja pippurissa. Jauhotettu ja maustettu filee sivellään ohuesti edellä mainitulla Scarborough Fair -jugurtilla. (Turkkilainen jugurtti toimii leivityksessä mainiosti! Jos et halua tai voi käyttää kananmunaa, kokeile jugurttia.) Lopuksi filee pyöritellään korppujauhoissa. Kaiken tämän voi tehdä tiskiä säästäen siten, että ripottelee jauhot suoraan broilerin pakkauspaperin päälle. Miksi liata lautasia turhaan? Kuitenkin joutuu pesemään jo paistinpannun, jossa filee paistuu nopeasti kypsäksi ja kauniin ruskeaksi.
Broilerin seuraksi valmistin niin ikään Scarborough Fair -kastiketta. Olin ensin keittänyt kattilassa vihannekset ja niitten jälkeen samassa vedessä jasmiiniriisin, jota halusin vain vajaan desin. Kaavin kypsän riisin odottamaan kasteltuun kahvikuppiin, josta sen voi kipata lautaselle tyylikkääksi keoksi. Lienee turha olettaa, että tämänkertaisista pakastevihanneksista irtoaisi veteen mitään makua vitamiineista puhumattakaan, mutta onpahan luutunut toimintatapa tämäkin keitinveden käyttö. Joka tapauksessa käytin kastikkeen valmistamiseen samaa kattilaa, jossa oli ainakin riisin tärkkelystä. Keitin siinä pienen tilkan kermaa, joka saostui mukavasti tärkkelyksen vaikutuksesta. Sulatin joukkoon vähän pakastimesta löytyneitä juustomuruja ja maustoin kastikkeen persiljalla, salvialla, rosmariinilla ja timjamilla. Nam!
Huom.! Ruokablogitutkijat voivat kiinnittää huomionsa siihen seikkaan, että lihaa käsitellään etäännyttävästi passiivissa ja nollapersoonassa, mutta kastikkeen teosta kerron ensimmäisessä persoonassa, koska se esittää enemmän omaa kokemustani ja kokeilua.
Jossain kokkikoulussa varmaan opetettaisiin kastikkeen kaatamista.
* Taustaa:
Lopetin muutenkin vähäisen lihansyöntini helmikuussa, ja sittemmin olen syönyt lähinnä broileria noin kerran kuussa. Kalaa ja äyriäisiä en pahan allergian takia ole voinut syödä koskaan, ja voimakkaita oireita aiheuttaneen sianlihan jätin pois ruokavaliostani kymmenisen vuotta sitten. Myös muut proteiinipommit, kuten kananmuna, ovat minulle ongelmallisia. Naudanlihaa olen kyllä voinut syödä, mutta erinäisten sattumusten takia päätin siis lopettaa senkin käytön.
Useimmissa opiskelijaruokaloissa kaltaiseni moniallergikko voi useimmiten nauttia kasvisruokaa, mutta toisinaan joudun valitsemaan liharuoan, jos "kasvisvaihtoehtoon" on pantu sieniä (kasvikuntaan kuulumattomia aitotumaisia) tai soijaa (ihmisravinnoksi enimmäkseen kelpaamatonta rehua). Elimistöni on kehittänyt intoleranssit niitäkin kohtaan.
Monesti saan kuulla surkutteluja tai osanottoja siitä, kuinka "vaikea" ruokavalio minulla on. Tämänkin kanssa voi elää! Koko Lintu jäähtyy -blogi on tavallaan vastaus niille, joilla on samanlaisia selektiivisiä malabsorptioita. Kyllä aina keksitään jotain hyvää ruokaa. Kyse ei ole siitä, mitä ei voi syödä, vaan siitä, mitä voi.
Aurinkokuivatut tomaatit alkavat olla jo aika passé. Uusi ruokahitti tulee olemaan Lintu jäähtyy -blogin kehittämä tietokonekuivattu maissi. Kuten tiedämme, tietokoneen puhkumassa ilmassa voi kuivattaa muun muassa lakatut kynnet tai lakatun ukulelen kannen, mutta tätä poistoilmaa voi hyödyntää muuhunkin.
Tämä ei ole irronnut hammas vaan tietokonekuivattu maissinjyvä.
Tietokonekuivatun maissin valmistus on ruokahävikkiä vähentävää ja muutenkin ympäristöystävällistä, koska se syntyy ikään kuin sivutuotteena. Maissit valmistuvat ainakin täällä Lintu jäähtyy -blogissa siten, että olemme maissipitoista ruokaa syödessämme pudottaneet maisseja kannettavan tietokoneen alustan alle. Tietokoneen muovinen alusta on vino ja tekee 90 asteen kulman, joten sen alle mahtuu kerralla vaikka purkillinen maisseja.
Kuumentuva alusta ja tietokoneen pohjasta hohkaava lämpö kuivattavat maissit kätevästi ja ilmeisen nopeasti. Valmista saattaa tulla jo viikossa. Tuotannon kehitys on vielä kesken, joten emme osaa vielä arvioida, kuinka nopeasti maissinjyvät kuivuvat tietokoneen alla. Myös sää ja sisäilman kosteus voivat vaikuttaa kuivumisaikaan.
Valitettavasti popcornin valmistaminen tietokoneen kuumuudessa ei toistaiseksi ole onnistunut, vaikka kokeilumaissimme olikin ollut tietokoneen alla useita viikkoja.
Tiedättehän sen tuskan, kun päässä saattaa päiväkausia soida jokin kappale, mutta sanoista, esittäjästä tai laulun nimestä ei ole hajuakaan? Tällä viikolla päässäni soi juuri tuollainen biisinaihio. Ensimmäisinä päivinä tavoitin katkelmia melodiasta ja joitakin vokaaleja, joita muistelin sanoissa olevan. Jolloteltuani vokaaleja pari päivää aloin muistaa myös konsonantteja ja sitten kokonaisia sanoja. Lopulta sain mieleeni jopa kokonaisia säkeitä: jos vain lantilla leipää saan, / ostan toisella tanttantinttan. Viimeisestä sanasta ei ollut aavistustakaan. Ja sitten yhtenä aamuna se palautui mieleen: manzanilla!
Vähitellen muistin, että kappaleessa laulettiin jotain pyykkäristä, ja ennen pitkää tiesin, että silloin pyykkärin päivä on / kirkas, kaunis ja puutteeton. Piti enää keksiä, mistä olen kuullut tämän biisin. Tietokoneeni musiikkikirjastosta ei löytynyt Manzanilla- tai Pyykkäri-nimisiä kappaleita. Sen sijaan eräällä 1950-luvun iskelmiä sisältävällä kokoelmalevyllä oli Laulu kahdesta pennistä, joka olisi nimensä puolesta voinut olla tämä laulelma. Eipä ollut. [Samalla levyllä olivat kuitenkin Lazzarella ja Maruzella.] Päädyin kuuntelemaan levyn kokonaan, ja kas! Sävelmä löytyi, eikä Googleen tarvinnut turvautua missään vaiheessa. Tietokoneen arkistoon sen nimeksi oli tallentunut Kaunis perijätär, mutta esittäjän nimeä ei ollut. Kuunneltuani biisin ihmettelin, mitä tekemistä perijättärellä on pyykkärin kanssa. Arvoitus ratkesi, kun etsin Youtubesta videota, jonka voisin linkittää tähän. Musiikkiarkistossani oli virhe, ja laulun nimi on tietenkin Kaunis pesijätär. Tulipa tämäkin nyt selväksi.
Sama ilmiö sattui etsimäni ruokaohjeen kanssa. Kuivuneen leivän hyötykäyttöä pohtiessani muistin, että olin ihan viime päivinä nähnyt jossain kuvan panzanellasta eli toscanalaisesta leipäsalaatista. Mutta missä? Selasin uusimmat ruokalehdet, mutta tuloksetta. Ruokablogitutkimusta tehdessäni pengon niin paljon ruokablogeja, että niistä oli nihkeää ruveta etsimään. Sitten muistin, että olin bongannut panzanellan Top 100 -ruokablogit -listan mallikuvista. Enää piti löytää oikea blogi ja ohje. Oli sentään mahdollista yhyttää oikea nettisivu sivuhistoriasta, ja ei aikaakaan, kun Kokit ja Potit -blogin papupanzanellan ohje oli käytettävissäni.
Panzanellan idean on yksinkertainen: siihen tarvitaan kuivaa leipää, tomaattia ja basilikaa, jotka mehustetaan happoisalla öljykastikkeella. Edellä mainitussa ohjeessa mukaan on pantu papuja, oliiveja ja kapriksia, mikä kuulostaa mainiolta.
Omaa epäortodoksista panzanellaani varten leikkasin kuivuneen leivän kuutioiksi, ripottelin päälle hieman oliiviöljyä ja valkosipulimurskaa ja paahdoin leivän uunissa. Sekoitin kastikkeeksi oliiviöljyä, sitruunanmehua, balsamiviinietikkaa, ruokosokeria, merisuolaa, pippuria, kuivattua basilikaa (kunpa olisikin ollut tuoretta!), oreganoa ja timjamia. Kastikkeen joukkoon pilkoin tomaattia, oliiveja, punasipulia ja ruskeita papuja. Lopuksi sekaan pääsivät leipäkuutiot, jotka saivat hetken aikaa imeä kastiketta itseensä. Tätä nautin lounaaksi valkoviinin kanssa. Ai että!
Vieläkin epäortodoksisempaa panzanellaa:
tuskinpa kurkulla, salaatilla ja juustokuutioilla on mitään tekemistä tämän ruokalajin kanssa.
Panzanellaa jäi vähän myös illaksi. Jatkoin sitä kurkulla, jääsalaatilla ja fetasalaattijuustokuutioilla. Tässä vaiheessa panzanellan panzanellaisuudesta ei varmaan ollut enää mitään jäljellä, mutta hyvää se oli silti. Eniten ihmettelin leipäkuutioita: niitten paahtaminen uunissa sai ne pysymään kasassa ja olemaan löllähtämättä kosteassakaan ympäristössä. Salaatti voisi siis sopia hyvin evääksi – onhan siinä leipäkin kätevästi samassa.
Ja jottei laulu pääsisi unohtumaan, vedetään vielä encore.
Olen kerran pitänyt Ravintolapäivä-ravintolaa. Tämä tapahtui elokuussa 2011, historian toisena Ravintolapäivänä, ennen kuin tapahtumasta tuli makuuni liian mainstream. Olen maininnut ravintolastani ehkä muutamassa kirjoituksessa, mutta en taida vieläkään olla kypsä raportoimaan siitä sen enempää. Voitte kuitenkin olla varmoja, että pääsette/joudutte joskus lukemaan valtakunnallistakin huomiota saaneesta Kortepohjan noutoannoskioskista.
Ravintolapäiväravintolani merkittävimpiin oivalluksiin lukeutuu kehittelemäni nunnasalaatti. Senkin idea on syntynyt samasta kuin moni muu hyvä juttu: kaiken maailman tähteistä. (Lienee tarpeetonta huomauttaakaan, että Ravintolapäivänä en tietenkään käyttänyt tähteitä.)
Nunnasalaatti on syntisen mehevää.
Kuvassa näkyvän nunnasalaatin prototyypin pohjana on perinteinen (mauton?) kasa jäävuorisalaattia ja kurkkua, koska niitä oli silloin jääkaapissa. (Käyttäkää, ihmiset, maistuvampia aineita!) Oleellisempaa on se, mitä salaatin päälle ladotaan. Salaatin nunnuus syntyy Luostari-juustosta. Kirpeäntäyteläinen maku pääsee mielestäni parhaiten oikeuksiinsa, kun juusto leikataan 3–4 millimetriä paksuiksi ohuiksi laatoiksi. Juustokimpaleen muodon vuoksi paloista tuli jotenkin kirkollisen oloisia puolisuunnikkaita. Mistä lie moinen assosiaatio.
Juuston makua korostamaan laitoin suolapähkinöitä ja suikaloituja kuivattuja aprikooseja. Prototyyppiin päätyivät oliivipurkin jämät, mutta paras (ja ravintolaani päätynyt) yhdistelmä syntyi, kun keksin käyttää salaatissa kohmeisia puolukoita. Taivaallista! Täyteläisen rasvaisen juuston, kirpeänhappamien puolukoitten, suolaisten ja rapeitten pähkinöitten sekä makeitten ja sitkeäntahmaisten aprikoosien yhdistelmä on kokeilemisen arvoinen.
Tätä salaattia ei kannata pilata maallisilla kastikkeilla. Ripottelin pinnalle vain hyvää oliiviöljyä ja rouhittua pippurisekoitusta.
