Ohrasalaatti

Mitä on salaatti?

Pohdimme salaatin määritelmää filosofissuuntautuneen toverini H:n kanssa. Onko monia ruoka-aineita sisältävässä ruokalajissa nimeltä salaatti välttämättä oltava lehti-, jäävuori- tai muuta (vihreää) salaattia? Voiko esimerkiksi pelkästään paistettua punajuurta ja vuohenjuustoa sisältävä ruoka-annos olla myös nimeltään salaatti? Voiko ravintolan alkupalapöytää kutsua salaattipöydäksi, jos tarjolla on lähinnä porkkanaraastetta ja suikaloitua kaalia? (Ainakin eräs suosittu punasävyinen suomalainen ravintolaketju on kiertänyt ongelman kehottamalla noutamaan alkupalat raastepöydästä.)

MOT Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan sanaa salaatti käytetään
1) eräistä varsinkin ruoaksi tarjottavista mykerökukkaisista kasveista sekä
2) erilaisista (vihannes)sekoituksista, joita nautitaan usein pääruoan kera.

Esimerkeiksi nettisanakirja antaa seuraavat: Tarjolla ei ollut lainkaan salaattia. Perunasalaatti. Sienisalaatti. Sillisalaatti.

Näiden esimerkkien perusteella rohkenen olettaa, että eilen ja tänään nauttimaani ruokalajia kehtaa kutsua salaatiksi.

Iloisen värikkäästä salaatista puuttuvat vain punasipuli ja mustat oliivit.

Ohrasalaatti syntyi tarpeesta saada nopeasti valmistuvaa maukasta evästä, jonka syömisestä tulisi hyvälle tuulelle. Ruoka täyttikin tehtävänsä ja vatsan erinomaisesti.

Uusista täysjyväohrahiutaleista tuli suosikkini heti ensimaistamalla. Kyseiset suurimot ovat litistettyä täysjyväohraa, jotka ovat paksumpia kuin esimerkiksi kaurahiutaleet. Ne kypsyvät kahdeksassa minuutissa. Keittämiseen tarvitaan vettä vain puolitoistakertaisesti hiutaleitten määrä, mutta keitin hiutaleet runsaammassa suolavedessä, koska keittämisen jälkeen jäähdytin ne pikaisesti huuhtelemalla kylmällä vedellä.

Jäähtyneeseen ohraan sekoitin kastikkeen oliiviöljystä, omenaviinietikasta, suolasta, sokerista, pippureista ja valkosipulista. Suljin ohran jääkaappiin tutustumaan kastikkeeseensa siksi aikaa, kun pilkoin kurkkua ja tomaattia ja valikoin niitten tovereiksi maissia, vihreitä oliiveja, salaattijuustokuutioita ja suolapähkinöitä. Punasipuli olisi tehnyt terää salaatille, samoin "oikea" salaatti, mutta niitä ei valitettavasti ollut tällä kertaa käytössäni. Sekoitin löytyneet ainekset herkulliseksi maustuneeseen ohraan, ja herkullinen eväs oli valmis.

Vinkki hotkijoille: kun ruokaan laittaa pähkinöitä, jokainen haarukallinen on pakko pureskella kunnolla.

Perunayllätys eli Handen perunaylläri

Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Tai ehkä sittenkin.

Arvoisa pikkusiskoni Hande on makeitten leivonnaisten asiantuntija, toisin kuin minä, ja erityisesti hänen kakkunsa alkavat olla jo kuuluisia. Enempien kehujen sijaan aion kuitenkin jakaa Teille, arvon lukijat, Handen Klassisen perunayllärin valmistusohjeen. Resepti on tässä täsmälleen siten kuin Hande on sen itse julkaissut. Nauttikaatten!

Eksoottinen perunaylläri valmistuu noin vartissa ja on hyvin edullista, joten se on erinomainen ruokalaji nälkäiselle kämpilleen palaavalle opiskelijalle. Perunaylläri saattaa sisältää jopa hieman ravintoaineita, mutta tämän semiterveellisen vaikutuksen voi kumota suolalla ja ketsupilla. Tässä siis idioottivarma ohje niille, jotka ovat kyllästyneet syömään tavallista ja maukasta ruokaa.

Raaka-aineet:
- pari perunaa
- ruokaöljyä
- sipuli
- hyppysellinen suolaa
- runsaasti ketsuppia.

1. Aloita laittamalla paistinpannu kuumenemaan, mieluiten täysille.
2. Pukeudu mahdollisimman peittävään essuun ja varaa sammutuspeite sekä suojalasit käden ulottuville.
3. Ota perunat ja kuori ne, ja pilko ne sen jälkeen suht pieniksi paloiksi terävällä veitsellä.
4. Pese kädet ja laita laastari sormeesi.
5. Kippaa perunat muovikulhoon ja laita mikroon täydelle teholle noin kolmeksi minuutiksi.
6. Kuumennuksen puolivälissä, samalla kun pilkot sipulia kuutioiksi ja kyynelehdit vuolaasti, kannattaa alkaa muistella, että oliko se muovikulho mikronkestävä.
7. Pyyhkäise silmiäsi ja tunne, kuinka raaka sipuli syövyttää silmiäsi.
8. Kiirehdi pesemään silmäsi ja kätesi, ja lausu muutama valittu kirosana.
9. Laita käryävällä levyllä kuumentuvalle paistinpannulle hieman ruokaöljyä ja ota jännän näköisiksi menneet perunat mikrosta.
10. Kaada perunat ja sipulit pannulla räjähtelevälle öljylle ja mene avaamaan tietokone.
11. Unohda paistuvat asiat hetkeksi, ja syöksähdä sitten keittiöön avaamaan ikkuna, jotta palohälytin ei ala ulvoa käytävällä.
12. Ihaile nätisti yhdeltä kantilta ruskettuneita perunakuutioita ja sammuta levy.
13. Kaada sekaan suolaa, ja jos nyt hifistelemään ruvetaan, myös grillimaustetta.
14. Kippaa perunasekoitus lautaselle, annostele päälle runsaasti ketsuppia ja potki lattialle pudonneet sipulinkuoret maton alle.
15. Maista valmista perunaylläriä ja totea, että mikrouunista ja yhdeltä kantilta palamisesta huolimatta perunat ovat edelleen raakoja ja sipuli kitkerää. (Ruokalajin nimi tulee tästä kohdasta.)
16. Kaada mössö biojäteroskikseen.
17. Tee itsellesi voileipä.

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle

Tänä syksynä ihastukseni vihreitä kohtaan syveni entisestään. Tarjolla oli toinen toistaan paremman näköisiä vihreitä, sopivan solakoita, miellyttävän muhkeita ja ai että kuinka komeita. Ja niitähän minä sitten kiikutin kotiin minkä kerkesin. Suosikkivihreitteni määränpäänä oli piirakka, mutta osan vain kieputin haarukkani ympärille.

Jos piirakka olikin parasta, toiseksi parasta näistä vihreistä oli kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle, jota kotonakin joskus laitettiin.

Kerrankin pastaa ilman tomaattia.

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatellen valmistukseni (tai lähinnä valmistuksen yritys) muistutti Odysseiaa, hidastempoista joulukalenteriohjelmaa tai Kauniita ja rohkeita. Hallussani olleista aineksista ei melkein koko syksynä ollut syntyä yhtenäistä kokonaisuutta. Tuhlasin viikkotolkulla aikaa tästä tagliatellesta haaveiluun, kun aina puuttui joko täydellinen kesäkurpitsa, kunnolliset porkkanat tai aika. Joku kesäkurpitsoista ehti homehtua jääkaappiin, kun alkusyksyn kiireissä en muka koskaan ehtinyt laittaa ruokaa. Sitten pilaantuivat porkkanat, kun kesäkurpitsaa olisi ollut. Välillä puuttui kerma, ja myöhemmin Kesäkurpitsa Numero Kolme paljastuikin epäkelvoksi.

Lopulta kaikki täsmäsi. Pääsihän Ridgekin aina toisinaan naimisiin Brooken tai Taylorin kanssa.

Eräänä onnellisena syyspäivänä panin sopivan määrän tagliatellea kiehumaan suolalla maustettuun veteen. En tietenkään lisännyt keitinveteen öljyä, jotta pasta pysyisi pinnaltaan tarttuvaisempana.

Kuumensin pannussa voita ja kuullotin siinä kuorimaveitsellä suikaloimani porkkanat ja kesäkurpitsan. Saattoipa mukana olla sipulisuikaleitakin. Maustoin kuullottuneet suikaleet valkosipulilla, mustapippurilla ja rakuunalla. Olisikohan ollut timjamia myös. Suolaa oli ainakin. Lisäsin pannulle vähän vettä ja haudutin suikaleita pehmeämmiksi sen aikaa, että tagliatelle oli sopivan kypsää. Vihannekset saivat joukkoonsa vielä jääkaapista löytyneet kermanjämät sekä pakastimessa kiltisti vuoroaan odottaneet juustoraasteen tähteet. (Pakastan ylimääräisen juuston aina raasteena tällaisia tapauksia varten - jos ylimääräistä juustoa ylipäätään on olemassa.)

Valutin tagliatellen ja sekoitin sen joukkoon juustoisen vihanneshaudukkeen. Annoin hautua vielä hetken aikaa liedellä. Ruohosipuli oli piste tagliatellen i:n päällä. Söin ja tulin entistä onnellisemmaksi.

Lakukakku

En ole juuri koskaan tehtaillut makeita leivonnaisia, paitsi joulutorttuja ja pikkujoulutorttuja. Pidän paljon enemmän suolaisista, ja siksi "makeat" leivokkeenikin ovat usein jollakin tavalla suolahtavia (voi- tai lehtitaikinahan on suolaista). Suklaa- ja lakujutuista kuitenkin pidän, vaikken niitä useinkaan tee.

Mutta nytpä tein. Nimittäin keksimääni lakukakkua. Kakkutaikina on muunnos lakutiikerikakusta, jonka ohjeen löysin jostakin joskus kymmenen vuotta sitten. Ohje on siitä lähtien seurannut minua erinäisissä leikekirjoissa, mutten muista leiponeeni kyseistä kakkua kuin ehkä kerran (ohjetta koettaessani ja epäonnistuessani).

Kakuista en välitä yhtään ja kuivakakuista vielä vähemmän, mutta lakukakku on näin yhden tekokerran perusteella vastustamatonta. Suosittelen kokeilemaan.

Onko se marmorijalusta? Onko se arpakuutio (lat. alea)? Ei, se on lakukakkua!

Lakukakun valmistus alkaa vatkaamalla 250 g voita ja 2 dl sokeria. Varsinainen termi on "vaahdotus", mutta minä en koskaan (tai niillä noin kolmella kerralla, kun olen "vaahdottanut" jotakin) ole onnistunut saamaan aikaan vaahtoa. Saan aikaan vain käsittämätöntä sotkua, kun voi-sokerihiput lentävät ympäri keittiötä. Kyllä, vatkauspaikan ympäristö olisi kannattanut suojata jotenkin.

Voi-sokerivaahtoon tai "-vaahtoon" vatkataan yhteensä 3 kananmunaa yksi kerrallaan. En tosin tiedä, mikä estää lisäämästä kaikkia kerralla. Koska en ole makeitten leivonnaisten asiantuntija, en aio kokeillakaan.

Vaahtoon sekoitetaan lopuksi 3 ½ dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 3 tl vanilliinisokeria. Kuivat aineet kehotetaan yleensä sekoittamaan ensin keskenään ja vasta sitten, huom.!, kääntelemään taikinaan. Kaltaiseni henkilö tietenkin vatkaa nämäkin jauhoiset aineet suoraan taikinaan, mikä tekee siitä epätasaista ja todella sitkeää. Ehkä ei olisi pitänyt.

Tässä vaiheessa on syytä muistaa, että ai niin, kakkuvuoka olisi pitänyt voidella ja korppujauhottaa. Ei hätää, sen joutaa vallan mainiosti tekemään nytkin, jos paikalla ei ole apulaista, jolle homman voisi delegoida. On nimittäin varmaa, että kun voitelee vuokaa kätöset aivan täysin tahmassa, joku tärkeä ihminen keksii soittaa ilmoittaakseen jonkin äärettömän tärkeän asian. Kun on selvitty ei-välttämättä-niin-tärkeän puhelun aiheuttamasta tuohtumuksesta ja pesty kädet uudelleen, sotkettu ne taas voihin ja korppujauhoihin, kuultu ovikellon soivan, pesty kädet uudelleen, käyty avaamassa ovi, jutusteltu hetki henkilön X kanssa, palattu keittiöön, pesty taas kädet, voideltu ja korppujauhotettu kädet ja siinä sivussa se mokoma kakkuvuoka, kuultu puhelimen piipittävän, pesty kädet, vastattu tekstiviestiin, pesty kädet ja palattu jälleen sorvin ääreen, voidaan jatkaa työtä.

Otetaan lusikka kauniiseen käteen (jos sellaista on runsaan käsienpesun ja pakkasten jälkeen olemassa) ja läiskitään taikinasta vähän yli puolet kakkuvuokaan iloisiksi keoiksi. Taikinapaakkujen väliin kannattaa jättää hyvin tilaa.

Loppu, vajaa puolet taikinasta saa sitten sekaansa purkillisen (2 dl) lakukastiketta. Joukkoon tulee myös hieman yli desilitra vehnäjauhoja, jotta lakukastike ei tee taikinan tästä osuudesta liian löysää. Vatkataan. Harmaanvihreä taikina läiskitään tavallisesta kakkutaikinasta tehtyjen kekojen viereen kakkuvuokaan. Sitten otetaan haarukka kauniiseen käteen (oletettaen, että sellainen edelleen on) ja sekoitetaan kekoja sen verran kuin uskalletaan. Tarkoituksena on saada aikaan nättiä marmorikuviota. Onnistuin saamaan kakkuuni tasaisen harmaanvihreän (siis lakutaikinaisen) päällyksen, jonka alta paljastuu eriväristen taikinoiden iloinen sekoittuneisuus.

Kakku paistetaan 175 asteessa noin 57 minuuttia, kunnes se on kypsää. Nappasin kakkuni paiston alkuvaiheessa pois uunista upottaakseni siihen lakupalasia. Pilkoin mahdollisimman vähän lisäaineita sisältäviä lakuja sopiviksi paloiksi (koska ne olivat julmetun isoja) ja tökin niitä ympäri kakkuvuokaa niihin kohtiin, mihin kuvittelin tulevien leikkauslinjojen jakamien palasten keskustat. Siten jokaiseen pikkukakkupalaan sisältyy laku, jee. Kuinka demokraattista ja tasapuolista!

Osa lakuista upposi näkymättömiin, mutta osa jäi reippaina tervehtimään herkuttelijoiden hampaita. Ja hyvää on.

"Olisinpa maissihiutale"

Aamuisin tarvitsen hyvän aamiaisen lisäksi ravitsevaa musiikkia. Viikonloppuisin aamiaisseuranani ovat useimmiten Olavi Virta, Emma Salokoski tai Simon & Garfunkel.

Mikään ei ole aamukahvin ja lehden kanssa parempaa kuin Punky's Dilemma. Ohessa hieno ruoka-aiheinen filmatisointi, johon törmäsin sattumalta. Hyvää huomenta kaikille.

Pikkujoulubroileri

Joulu alkaa jo maistua, vaikka ensimmäiseen adventtiin on vielä viikko. Tein juuri niin hyvää broileria, että melkein lähti järki. Nam!

Miljardi intialaista ei voi olla väärässä maustamisen suhteen. Olen jo pitkään tiennyt, että melkein mistä tahansa ruoasta tulee hyvää, kun sen maustaa intialaisittain - tai kuten joissakin vanhemmissa keittokirjoissa sanotaan, "piparkakkumaustein".

Mikään ei maistu enemmän joululta kuin tämä pintamaustettu broileri.

Kaikkien muitten hyvien ominaisuuksiensa (vähärasvaisuus, lisäaineettomuus, maukkaus) lisäksi tämä broileriherkku on helppo ja nopea valmistaa. Homma toimii näin: Leikataan sopiva määrä maustamattomia (marinoimattomia!) broilerinfileitä pitkittäin suikaleiksi ja pyöritellään ne erityisessä mausteseoksessa*. Mausteitten ystävä, kuten minä, ripottelee mausteita vielä lisää päälle, alle ja sivuille.

Maustetut broilerisuikaleet voi halutessaan pujottaa grillitikkuihin, jos sellaisia onnistuu jostakin saamaan tähän vuodenaikaan. [Koetin löytää niitä muutamasta kaupasta tuloksetta, ja kun kysyin niitä myyjiltä, sain osakseni hyvin kummastuneita katseita. Okei, myönnetään, että marraskuu ei ehkä ole grillitikkujen sesonkiaikaa, mutta käytetäänhän tikkuja nyt paljon muuhunkin kuin vain grillattavien elintarvikkeiden pidikkeiksi.] Tikkuihin pujotettuina broilerisuikaleet muuttuvat vartaiksi, joita on helppo tarjota vaikkapa pikkujoulujuhlissa.

Yhtä kaikki, kun maustetut broileripalat ovat valmiina joko tikuissa tai ilman, ne asetellaan uunipellille. Päälle roiskitaan oliiviöljyä. Olisin roiskinut myös siirappia, jos sitä olisi ollut, mutta kun ei ollut, niin en takaa mitään. Uskon kuitenkin vakaasti, että se olisi tehnyt tästä herkusta vielä herkullisempaa.

Kaiken tämän jälkeen broileripalat paistetaan 225 asteessa 15-25 minuuttia, kunnes liha on kypsää. Mausteet ovat todennäköisesti palaneet broilerin pintaan ja muuttuneet ikävän harmaanruskeiksi, mutta mitäpä siitä. Maku on mahtava. Sitten syödään ja seotaan uskomattomasta makuelämyksestä. Pipareita ei tarvitse tarjota, kun oikeat maut on nautittu jo pääruoassa.

* Ja mitä tässä erityisessä maustesekoituksessa sitten on? Vastaus: mitä sattuu löytymään.
Minun kaapeistani löytyi ainekset seuraavaan sekoitukseen:
- suolaa
- sokeria
- kanelia
- inkivääriä
- neilikkaa
- kardemummaa
- juustokuminaa eli jeeraa
- ihan vähän korianteria ja fenkolia
- valkosipulijauhetta
- mustapippuria ja vähän muitakin pippureita rouhittuna.
Kutakin maustetta oli jokseenkin yhtä paljon, paitsi suolaa oli vähän ja sokeria paljon enemmän kuin muita.

Riita sinapista, hiiohoi!

Tänään 20.10.2010 on monessa painetussa julkaisussa esiintynyt Suomen Tietotoimiston (STT) tuottama uutinen.

Uutisen mukaan Felix Abba vetää takaisin myynnistä erän sinappikurkkusalaattia. Syynä takaisinvetoon on se, että elintarviketurvallisuusviraston mukaan erän pakkausmerkinnöistä puuttuu ilmoitus sinapista.

Tässä kohtaa Sinäkin, hyvä lukija, saattanet ajatella: mitä ihmettä?

Totta tosiaan. Jos tuoteselosteessa tai muissa pakkausmerkinnöissä ei ole muistettu mainita, että sinappikurkkusalaatti sisältää sinappia, siitä sietääkin huomauttaa. Elintarviketurvallisuusvirasto tahtoo STT:n uutisessa muistuttaa, että sinappikurkkusalaatin syöminen voi aiheuttaa allergisia oireita niille, jotka ovat yliherkkiä sinapille.

Moniallergikkona toki haluan, että allergisoiviin aineisiin suhtaudutaan vakavasti. Haluan voida luottaa pakkausmerkintöihin.

Mutta että sinappia sinappikurkkusalaatissa. Kuinka sitä nyt siihen pääsi mukaan ja vielä ilman eri mainintaa? Jo on aikoihin eletty.