Porkkanalettupaistikkaat

Varsin kiireisen syksyn aikana ruoasta kirjoittaminen on jäänyt. Enkä voi väittää, että olisi kovin paljon herkkuja ehtinyt laitellutkaan. Kiireisen opiskelijan pelastuksena ovat olleet puolivalmisteet, pakasteet ja jopa einekset, joista osa on ihan syömäkelpoisia.

Kun on ollut kauhea kiire, on ollut helppo heittää lautaselle muutama valmis pinaatti- tai porkkanalettu ja nauttia niitten kera puolukkahilloa sekä salaatti- tai raejuustoa tai maustettua rahkaa. Koska en kuitenkaan viitsi syödä samaa ruokaa kovin monella peräkkäisellä kerralla, olen pakastanut ylimääräiset letut myöhempää käyttöä varten. Ja kuten pakastimeen pannulla ruoalla on tapana, se unohtuu sinne.

Tänään pidin kokkisotaa itseni kanssa, koska en viitsinyt lähteä kauppaan. Muutenkin pontevana tavoitteenani on tammikuussa kitsailla ruokaostosten kanssa ja samalla tyhjentää pakastinta kaikista ihmeellisistä jäännöksistä. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi porkkanalettuja, jotka eivät suostuneet kunnolla sulamaan mikroaaltouunissa. Jääkaapissa puolestaan oli kuivahtanutta juustoa, pari oliivia purkin pohjalla ja jo valmiiksi kuivaa salaattijuustoa. Olisi ollut myös pestoa, mutta se oli niin vanhaa, etten uskaltanut käyttää sitä.

Mitä tekee kätevä emäntä? Hän on ehtinyt jo lämmittää uunin.

Porkkanalettupaistikkaat ennen uuniin menoa.

Siispä toimeen. Asettelin puolijäiset porkkanaletut (jotka eivät edelleenkään olleet kokonaan sulaneet mikroaaltouunissa) pellille. Sivelin niille yrttimaustettua tomaattimurskaa (näistä Pirkka on koostumukseltaan parasta tähän). Leikkasin sipulista puolen sentin paksuisia viipaleita, joista erottelin renkaat ja väkersin letuille hauskat hypnotisointi- tai tikkataulukuviot. Kuvaa en kehdannut sipulisin sormin ottaa. Oliivit viipaloin ja viskelin tikkatauluihin, samoin salaattijuustokuutiot, joista piti päästä eroon. Rouhin päälle pippurisekoitusta ja valkosipulia sekä ripottelin oreganoa. Lopuksi raastoin kuivuneen Ritari-juustokimpaleen ja ripottelin juustoraastetta letuille.

Paistikkaat paistuivat uunissa 225 asteessa sen aikaa, että valmistin sipulin ja tomaattimurskan jäännöksistä tomaattikeittoa seuraavaksi päiväksi. Oletan, että paistoaika oli noin 20 minuuttia. Lettupaistikkaat eivät kärähtäneet vaan näyttivät oikein herkullisilta.

Paistikkaista tuli yllättäen niin hyviä, että tehnen niitä toistekin. Varmasti kaikenlaisia tähteitä pitääkin uusiokäyttää. Pestoa pitää myös kokeilla letun päällysteenä.

Kesäkurpitsalahna

Mainittakoon ensiksi, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miltä lahna maistuu. Olen koko ikäni ollut kala-allergikko, joten eväkkäät ovat minulle melko tuntemattomia.

Lahna on kuitenkin mainio sana. Äänneyhdistelmä hn ja takavokaali a saavat sanan kuulostamaan äärimmäisen rennolta, letkeältä ja kenties jopa hieman ylimieliseltä. Lahna voi selvästi vain olla ja nautiskella. Kun meillä pötkötellään vailla parempaa tekemistä, sitä kutsutaan lohnostamiseksi.

Suokoot paremmin tietävät anteeksi, että nimesin valmistamani ruokalajin kesäkurpitsalahnaksi. Idea on vähän samanlainen kuin sibilanttiäänteisen osuuskauppaketjun uusimmassa ruokalehdessä olleessa reseptissä: paistetaan vihannes ja läträtään sen päälle öljykastiketta.

Kesäkurpitsalahna, joka ei ole kalaa nähnytkään.

Oli tukala laimean ukkosen päivä. Kuumuus ja ilman painostavuus vievät ruokahaluni, joten lounaan valmistaminen jäi iltaan. Ukkonen jyrähteli muutamaan kertaan, muttei kunnollista, kat(h)arttista sadetta tullut. Mutta voi tätä kesäkurpitsaa!

Leikkasin pienen kesäkurpitsan pitkiksi viipaleiksi. Kun vähän kikkailee, pystyy leikkaamaan viipaleet niin, ettei "kantapaloja" juurikaan jää. Levittelin viipaleet leikkuulaudalle ja rouhin niitten päälle suolaa ja pippurisekoitusta. (Suolauksen tarkoituksena on saada ylimääräiset nesteet kihoamaan pintaan ja valumaan pois, ei tukkia ruokailijan verisuonia.)

Vihanneksen hikoilua odotellessa paahdoin seesaminsiemeniä kuivalla paistinpannulla. Jos on ollut aikeissa imuroida, se kannattaa hoitaa vasta tämän jälkeen, koska siemenet lentelevät joka paikkaan. Jos ne käyttäytyvät pannulla asiallisesti, viimeistään pannulta pois kaadettaessa ne päättävät tehdä syöksylaskun lattialle.

Kun paahdetut seesaminsiemenet (tai edes osa niistä) on saatu pois pannulta, lohnostuneet kesäkurpitsaviipaleet pääsevät tilalle. Paistoin nekin kuivalla pannulla, mutta ihan loppuvaiheessa ripottelin mukaan hieman oliiviöljyä.

Jossakin tässä välissä valmistin kastikkeen. Sekoitin oliiviöljyä, omenaviinietikkaa, suolaa, sokeria, mustapippuria, valkosipulijauhetta, rakuunaa, rosmariinia ja ruohosipulia. Turvauduin kuiva-ainekaapin sisältöön, mutta olen melko varma, että hienoksi silputtu kesäsipuli valkosipulimurskan ja tuoreen basilikan kera olisi tehnyt kastikkeesta entistä paremman. Täytyypä kokeilla ensi kerralla. Sibilanttiosuuskauppa suositteli sitruunavinegretteä, mutta koska en viime aikoina ole paljonkaan uskaltanut harrastaa sitrushedelmiä, piti keksiä jotain muuta.

Pelastin paistuneet kesäkurpitsaviipaleet lautaselle ja valutin päälle kastiketta. Ripottelin päälle seesaminsiemenet. Ja kyllä, imurointi kannattaa hoitaa tässä vaiheessa. Annoin herkun maustua sillä aikaa, kun jouduin toteamaan, etten enää hanki erästä tietynmerkkistä naudanlihaa. Jälleen huono kokemus. Sain kuitenkin paistettua jonkinlaista lehtipihvisilppua kesäkurpitsan kaveriksi. Tällä kertaa liha oli täysin turha lisäke.

Ei kannata säikähtää, vaikka öljykastikkeen määrä lautasella näyttäisi aluksi hirmuiselta. Sitä ei oikeasti ole paljon. Jos ennen syömistä malttaa odottaa hetken (minä en juuri malttanut), kesäkurpitsa imaisee kastikkeen sisäänsä. Maku on mahtava!

Tarjoiluehdotus

Miksi ihmeessä en keksinyt tätä itse?

Samaa miettii nyt varmasti moni bloginrustaaja. Toukokuun ehdottomasti paras löytö on Tarjoiluehdotus-blogi. Se yrittää selvittää, mitä ihmettä ruokapakkausten tarjoiluehdotusten suunnittelijoitten päässä on liikkunut.

Tarjoiluehdotus on siitä poikkeuksellinen ruokablogi, että sitä lukiessa ei tule nälkä. Päinvastoin! Kannattaa silti lukea. Ja katsoa kuvat. Ja yrittää olla tukehtumatta näkkileipään.

Ohrasalaatti

Mitä on salaatti?

Pohdimme salaatin määritelmää filosofissuuntautuneen toverini H:n kanssa. Onko monia ruoka-aineita sisältävässä ruokalajissa nimeltä salaatti välttämättä oltava lehti-, jäävuori- tai muuta (vihreää) salaattia? Voiko esimerkiksi pelkästään paistettua punajuurta ja vuohenjuustoa sisältävä ruoka-annos olla myös nimeltään salaatti? Voiko ravintolan alkupalapöytää kutsua salaattipöydäksi, jos tarjolla on lähinnä porkkanaraastetta ja suikaloitua kaalia? (Ainakin eräs suosittu punasävyinen suomalainen ravintolaketju on kiertänyt ongelman kehottamalla noutamaan alkupalat raastepöydästä.)

MOT Gummeruksen Uuden suomen kielen sanakirjan mukaan sanaa salaatti käytetään
1) eräistä varsinkin ruoaksi tarjottavista mykerökukkaisista kasveista sekä
2) erilaisista (vihannes)sekoituksista, joita nautitaan usein pääruoan kera.

Esimerkeiksi nettisanakirja antaa seuraavat: Tarjolla ei ollut lainkaan salaattia. Perunasalaatti. Sienisalaatti. Sillisalaatti.

Näiden esimerkkien perusteella rohkenen olettaa, että eilen ja tänään nauttimaani ruokalajia kehtaa kutsua salaatiksi.

Iloisen värikkäästä salaatista puuttuvat vain punasipuli ja mustat oliivit.

Ohrasalaatti syntyi tarpeesta saada nopeasti valmistuvaa maukasta evästä, jonka syömisestä tulisi hyvälle tuulelle. Ruoka täyttikin tehtävänsä ja vatsan erinomaisesti.

Uusista täysjyväohrahiutaleista tuli suosikkini heti ensimaistamalla. Kyseiset suurimot ovat litistettyä täysjyväohraa, jotka ovat paksumpia kuin esimerkiksi kaurahiutaleet. Ne kypsyvät kahdeksassa minuutissa. Keittämiseen tarvitaan vettä vain puolitoistakertaisesti hiutaleitten määrä, mutta keitin hiutaleet runsaammassa suolavedessä, koska keittämisen jälkeen jäähdytin ne pikaisesti huuhtelemalla kylmällä vedellä.

Jäähtyneeseen ohraan sekoitin kastikkeen oliiviöljystä, omenaviinietikasta, suolasta, sokerista, pippureista ja valkosipulista. Suljin ohran jääkaappiin tutustumaan kastikkeeseensa siksi aikaa, kun pilkoin kurkkua ja tomaattia ja valikoin niitten tovereiksi maissia, vihreitä oliiveja, salaattijuustokuutioita ja suolapähkinöitä. Punasipuli olisi tehnyt terää salaatille, samoin "oikea" salaatti, mutta niitä ei valitettavasti ollut tällä kertaa käytössäni. Sekoitin löytyneet ainekset herkulliseksi maustuneeseen ohraan, ja herkullinen eväs oli valmis.

Vinkki hotkijoille: kun ruokaan laittaa pähkinöitä, jokainen haarukallinen on pakko pureskella kunnolla.

Perunayllätys eli Handen perunaylläri

Ei ole omena kauas puusta pudonnut. Tai ehkä sittenkin.

Arvoisa pikkusiskoni Hande on makeitten leivonnaisten asiantuntija, toisin kuin minä, ja erityisesti hänen kakkunsa alkavat olla jo kuuluisia. Enempien kehujen sijaan aion kuitenkin jakaa Teille, arvon lukijat, Handen Klassisen perunayllärin valmistusohjeen. Resepti on tässä täsmälleen siten kuin Hande on sen itse julkaissut. Nauttikaatten!

Eksoottinen perunaylläri valmistuu noin vartissa ja on hyvin edullista, joten se on erinomainen ruokalaji nälkäiselle kämpilleen palaavalle opiskelijalle. Perunaylläri saattaa sisältää jopa hieman ravintoaineita, mutta tämän semiterveellisen vaikutuksen voi kumota suolalla ja ketsupilla. Tässä siis idioottivarma ohje niille, jotka ovat kyllästyneet syömään tavallista ja maukasta ruokaa.

Raaka-aineet:
- pari perunaa
- ruokaöljyä
- sipuli
- hyppysellinen suolaa
- runsaasti ketsuppia.

1. Aloita laittamalla paistinpannu kuumenemaan, mieluiten täysille.
2. Pukeudu mahdollisimman peittävään essuun ja varaa sammutuspeite sekä suojalasit käden ulottuville.
3. Ota perunat ja kuori ne, ja pilko ne sen jälkeen suht pieniksi paloiksi terävällä veitsellä.
4. Pese kädet ja laita laastari sormeesi.
5. Kippaa perunat muovikulhoon ja laita mikroon täydelle teholle noin kolmeksi minuutiksi.
6. Kuumennuksen puolivälissä, samalla kun pilkot sipulia kuutioiksi ja kyynelehdit vuolaasti, kannattaa alkaa muistella, että oliko se muovikulho mikronkestävä.
7. Pyyhkäise silmiäsi ja tunne, kuinka raaka sipuli syövyttää silmiäsi.
8. Kiirehdi pesemään silmäsi ja kätesi, ja lausu muutama valittu kirosana.
9. Laita käryävällä levyllä kuumentuvalle paistinpannulle hieman ruokaöljyä ja ota jännän näköisiksi menneet perunat mikrosta.
10. Kaada perunat ja sipulit pannulla räjähtelevälle öljylle ja mene avaamaan tietokone.
11. Unohda paistuvat asiat hetkeksi, ja syöksähdä sitten keittiöön avaamaan ikkuna, jotta palohälytin ei ala ulvoa käytävällä.
12. Ihaile nätisti yhdeltä kantilta ruskettuneita perunakuutioita ja sammuta levy.
13. Kaada sekaan suolaa, ja jos nyt hifistelemään ruvetaan, myös grillimaustetta.
14. Kippaa perunasekoitus lautaselle, annostele päälle runsaasti ketsuppia ja potki lattialle pudonneet sipulinkuoret maton alle.
15. Maista valmista perunaylläriä ja totea, että mikrouunista ja yhdeltä kantilta palamisesta huolimatta perunat ovat edelleen raakoja ja sipuli kitkerää. (Ruokalajin nimi tulee tästä kohdasta.)
16. Kaada mössö biojäteroskikseen.
17. Tee itsellesi voileipä.

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle

Tänä syksynä ihastukseni vihreitä kohtaan syveni entisestään. Tarjolla oli toinen toistaan paremman näköisiä vihreitä, sopivan solakoita, miellyttävän muhkeita ja ai että kuinka komeita. Ja niitähän minä sitten kiikutin kotiin minkä kerkesin. Suosikkivihreitteni määränpäänä oli piirakka, mutta osan vain kieputin haarukkani ympärille.

Jos piirakka olikin parasta, toiseksi parasta näistä vihreistä oli kesäkurpitsa-porkkanatagliatelle, jota kotonakin joskus laitettiin.

Kerrankin pastaa ilman tomaattia.

Kesäkurpitsa-porkkanatagliatellen valmistukseni (tai lähinnä valmistuksen yritys) muistutti Odysseiaa, hidastempoista joulukalenteriohjelmaa tai Kauniita ja rohkeita. Hallussani olleista aineksista ei melkein koko syksynä ollut syntyä yhtenäistä kokonaisuutta. Tuhlasin viikkotolkulla aikaa tästä tagliatellesta haaveiluun, kun aina puuttui joko täydellinen kesäkurpitsa, kunnolliset porkkanat tai aika. Joku kesäkurpitsoista ehti homehtua jääkaappiin, kun alkusyksyn kiireissä en muka koskaan ehtinyt laittaa ruokaa. Sitten pilaantuivat porkkanat, kun kesäkurpitsaa olisi ollut. Välillä puuttui kerma, ja myöhemmin Kesäkurpitsa Numero Kolme paljastuikin epäkelvoksi.

Lopulta kaikki täsmäsi. Pääsihän Ridgekin aina toisinaan naimisiin Brooken tai Taylorin kanssa.

Eräänä onnellisena syyspäivänä panin sopivan määrän tagliatellea kiehumaan suolalla maustettuun veteen. En tietenkään lisännyt keitinveteen öljyä, jotta pasta pysyisi pinnaltaan tarttuvaisempana.

Kuumensin pannussa voita ja kuullotin siinä kuorimaveitsellä suikaloimani porkkanat ja kesäkurpitsan. Saattoipa mukana olla sipulisuikaleitakin. Maustoin kuullottuneet suikaleet valkosipulilla, mustapippurilla ja rakuunalla. Olisikohan ollut timjamia myös. Suolaa oli ainakin. Lisäsin pannulle vähän vettä ja haudutin suikaleita pehmeämmiksi sen aikaa, että tagliatelle oli sopivan kypsää. Vihannekset saivat joukkoonsa vielä jääkaapista löytyneet kermanjämät sekä pakastimessa kiltisti vuoroaan odottaneet juustoraasteen tähteet. (Pakastan ylimääräisen juuston aina raasteena tällaisia tapauksia varten - jos ylimääräistä juustoa ylipäätään on olemassa.)

Valutin tagliatellen ja sekoitin sen joukkoon juustoisen vihanneshaudukkeen. Annoin hautua vielä hetken aikaa liedellä. Ruohosipuli oli piste tagliatellen i:n päällä. Söin ja tulin entistä onnellisemmaksi.

Lakukakku

En ole juuri koskaan tehtaillut makeita leivonnaisia, paitsi joulutorttuja ja pikkujoulutorttuja. Pidän paljon enemmän suolaisista, ja siksi "makeat" leivokkeenikin ovat usein jollakin tavalla suolahtavia (voi- tai lehtitaikinahan on suolaista). Suklaa- ja lakujutuista kuitenkin pidän, vaikken niitä useinkaan tee.

Mutta nytpä tein. Nimittäin keksimääni lakukakkua. Kakkutaikina on muunnos lakutiikerikakusta, jonka ohjeen löysin jostakin joskus kymmenen vuotta sitten. Ohje on siitä lähtien seurannut minua erinäisissä leikekirjoissa, mutten muista leiponeeni kyseistä kakkua kuin ehkä kerran (ohjetta koettaessani ja epäonnistuessani).

Kakuista en välitä yhtään ja kuivakakuista vielä vähemmän, mutta lakukakku on näin yhden tekokerran perusteella vastustamatonta. Suosittelen kokeilemaan.

Onko se marmorijalusta? Onko se arpakuutio (lat. alea)? Ei, se on lakukakkua!

Lakukakun valmistus alkaa vatkaamalla 250 g voita ja 2 dl sokeria. Varsinainen termi on "vaahdotus", mutta minä en koskaan (tai niillä noin kolmella kerralla, kun olen "vaahdottanut" jotakin) ole onnistunut saamaan aikaan vaahtoa. Saan aikaan vain käsittämätöntä sotkua, kun voi-sokerihiput lentävät ympäri keittiötä. Kyllä, vatkauspaikan ympäristö olisi kannattanut suojata jotenkin.

Voi-sokerivaahtoon tai "-vaahtoon" vatkataan yhteensä 3 kananmunaa yksi kerrallaan. En tosin tiedä, mikä estää lisäämästä kaikkia kerralla. Koska en ole makeitten leivonnaisten asiantuntija, en aio kokeillakaan.

Vaahtoon sekoitetaan lopuksi 3 ½ dl vehnäjauhoja, 2 tl leivinjauhetta ja 3 tl vanilliinisokeria. Kuivat aineet kehotetaan yleensä sekoittamaan ensin keskenään ja vasta sitten, huom.!, kääntelemään taikinaan. Kaltaiseni henkilö tietenkin vatkaa nämäkin jauhoiset aineet suoraan taikinaan, mikä tekee siitä epätasaista ja todella sitkeää. Ehkä ei olisi pitänyt.

Tässä vaiheessa on syytä muistaa, että ai niin, kakkuvuoka olisi pitänyt voidella ja korppujauhottaa. Ei hätää, sen joutaa vallan mainiosti tekemään nytkin, jos paikalla ei ole apulaista, jolle homman voisi delegoida. On nimittäin varmaa, että kun voitelee vuokaa kätöset aivan täysin tahmassa, joku tärkeä ihminen keksii soittaa ilmoittaakseen jonkin äärettömän tärkeän asian. Kun on selvitty ei-välttämättä-niin-tärkeän puhelun aiheuttamasta tuohtumuksesta ja pesty kädet uudelleen, sotkettu ne taas voihin ja korppujauhoihin, kuultu ovikellon soivan, pesty kädet uudelleen, käyty avaamassa ovi, jutusteltu hetki henkilön X kanssa, palattu keittiöön, pesty taas kädet, voideltu ja korppujauhotettu kädet ja siinä sivussa se mokoma kakkuvuoka, kuultu puhelimen piipittävän, pesty kädet, vastattu tekstiviestiin, pesty kädet ja palattu jälleen sorvin ääreen, voidaan jatkaa työtä.

Otetaan lusikka kauniiseen käteen (jos sellaista on runsaan käsienpesun ja pakkasten jälkeen olemassa) ja läiskitään taikinasta vähän yli puolet kakkuvuokaan iloisiksi keoiksi. Taikinapaakkujen väliin kannattaa jättää hyvin tilaa.

Loppu, vajaa puolet taikinasta saa sitten sekaansa purkillisen (2 dl) lakukastiketta. Joukkoon tulee myös hieman yli desilitra vehnäjauhoja, jotta lakukastike ei tee taikinan tästä osuudesta liian löysää. Vatkataan. Harmaanvihreä taikina läiskitään tavallisesta kakkutaikinasta tehtyjen kekojen viereen kakkuvuokaan. Sitten otetaan haarukka kauniiseen käteen (oletettaen, että sellainen edelleen on) ja sekoitetaan kekoja sen verran kuin uskalletaan. Tarkoituksena on saada aikaan nättiä marmorikuviota. Onnistuin saamaan kakkuuni tasaisen harmaanvihreän (siis lakutaikinaisen) päällyksen, jonka alta paljastuu eriväristen taikinoiden iloinen sekoittuneisuus.

Kakku paistetaan 175 asteessa noin 57 minuuttia, kunnes se on kypsää. Nappasin kakkuni paiston alkuvaiheessa pois uunista upottaakseni siihen lakupalasia. Pilkoin mahdollisimman vähän lisäaineita sisältäviä lakuja sopiviksi paloiksi (koska ne olivat julmetun isoja) ja tökin niitä ympäri kakkuvuokaa niihin kohtiin, mihin kuvittelin tulevien leikkauslinjojen jakamien palasten keskustat. Siten jokaiseen pikkukakkupalaan sisältyy laku, jee. Kuinka demokraattista ja tasapuolista!

Osa lakuista upposi näkymättömiin, mutta osa jäi reippaina tervehtimään herkuttelijoiden hampaita. Ja hyvää on.